Paljain jaloin vaelluksella? Näin taittui 28 kilometriä pitkä Kaakkurin kierros Repovedellä ilman kenkiä

Paljain jaloin vaelluksella… Tulevatko ajatuksesta ensimmäisinä mieleen tuskaiset hetket terävien kivien päälle astumisista, ja jatkuva tikkujen irroittaminen särkevistä jaloista? Täyttä hullujen hommaa? No, ei välttämättä niinkään.

Olen kävellyt nyt koko kesän enemmän tai vähemmän ilman jalkineita, totutellen jalkapohjiani kaikenlaiseen maastoon, soraisista teistä polttavan kuumaan asfalttiin ja rappuralleista upottavaan suohon. Kävelen paljain jaloin niin kaupungissa kuin luonnossakin. Käyn myös juoksulenkillä paljain jaloin.

Paljain jaloin tallustaminen on pahuksen mukavaa ja maadoittavaa puuhaa. Mutta mites sitten vaelluksella painava rinkka selässä?

Avataanpa ensin vähän, että miksi ihmeessä kukaan haluaisi kävellä paljain jaloin olosuhteissa, joihin yleensä suositellaan paksupohjaisia ja tukevia vaelluskenkiä.

Minulle ykkössyy tähän on puhtaasti mukavuus. Minusta on kivempi kävellä niin, että tunnen maan muodot. Jalkani saavat hengittää. Askel on keveämpi ja luonnollisempi. Muta ja jänkä, nuo kenkäilijöiden suurimmat viholliset, ovat muuntautuneet ystävikseni. Jalkojen kastuminen on vain kivaa. Ei tule hiertymiä eikä rakkoja. Vaelluskengät ovat myös painavat, ja niitä pitää huoltaa. Päälle vielä se, että laadukkaat vaelluskengät tuppaavat maksamaan melko paljon!

Hyöty kenkien käytössä taas on se, että ne suojaavat jalkoja ja estävät nilkan venähtämisen. Kenkien kanssa voi astua huolettomammin, kun taas paljasjalkaillessa pitää jatkuvasti katsoa mihin astuu.

Tutkimusmatkani paljasjalkailuun on nyt edennyt uudelle tasolle: takanani on ensimmäinen patikointi ilman kenkiä. Reitiksi valikoitui Repoveden kansallispuiston 28 kilometriä pitkä Kaakkurin kierros, ja seuralaiseksi äiti 🙂

Kokemus oli erittäin positiivinen. Kesän kestänyt totuttelu paljasjalkailuun maksoi itsensä takaisin.

Jalkani olivat vähemmän kipeät, kuin mitä ne olisivat olleet vaelluskenkien kanssa.

Kaakkurin kierros on paljasjalkailureittinä erittäin toimiva. Suurin osa reitistä kulkee metsäpolkuja, joissa juurakot ja pyöreät kivet hierovat jalkapohjia.

Osa reitistä tosin menee soratiellä, joka on paljasjalkailijan suurin vihollinen. Tottuneista jalkapohjistani huolimatta eteneminen meni välillä vähän tuskaiseksi, mutta onneksi soratiet loppuivat aikanaan.

Tarkkaavaisuutta tossutta tarpominen kuitenkin vaatii. Vaaroja lymyää poluilla jatkuvasti, mutta luulen silmien kehittyvän näiden huomaamiseen, eikä terävien kohteiden varominen lopulta vaadi suurtakaan tietoista ponnistelua.

Kaikkia vaaroja ei siltikään voi huomata. Astuin nimittäin polulla sijaitsevaan maa-ampiaispesään ilman jalkineita! Ei ole varmaan Repoveden kansallispuistossa ennen nähty vastaavalla nopeudella rinkka selässä pinkovaa paljasjalkailijaa! Pääsimme onneksi karkuun vihaisia ampiaisia, eikä jalkapohjiin tullut yhtään pistosta. Yksi ampiainen iski reiteen, mutta tulipahan samalla selvyys minua mietityttäneeseen asiaan eli siihen, että olenko allerginen ampiaisille vai en. En ole.

Vielä viimeisen kahden kilometrin aikana olin vähän huolimaton, ja väsyneenä potkaisin varpaani juureen, saaden pienen haavan. Ensiapulaukku oli kuitenkin mukana (niin kuin pitää AINA olla). Pieni naarmu oli pian paikattu, ja jatka matkui entisellään.

Kommelluksista huolimatta voin sanoa, että reissu oli ehdottomasti tekemisen arvoinen. Sain vastauksen minua mietityttäneeseen kysymykseen.

Voiko paljain jaloin vaeltaa?

Kyllä voi!

Sain paljon uutta näkemystä paljasjalkailuun, ja nyt tiedän pystyväni kävelemään kengittä pidemmänkin matkan ilman suurempia ongelmia.  Seuraavaksi minun tekisi mieli lähteä testaamaan erilaista maastoa. Ehkä Lappiin? Pystyykö rakkakivikossa etenemään ilman kenkiä painavan rinkan kanssa? En tiedä. Se jää nähtäväksi!

-Antti

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.