Packraft-retki syksyisessä Selkämeren kansallispuistossa Rohelan kalastajatorpalle

Tekijät: Kristina Latvala ja Lulu-koiran emäntä Niina Heikkilä

Olin jo pitkään haaveillut syksyisestä packraft-retkestä merelle ja saaristoon. Kaiken kaoottisen kiireen ja tohinan keskellä ajatus itsestä vanhassa kalastajatorpassa katselemassa kaminan rätinää oli suorastaan vastustamaton. Niinpä googlailin ensin hieman netistä varaustupia rannikkoseuduilta ja päädyin valinnassani Selkämeren kansallispuiston Rohelan kalastajatorppaan, joka sijaitsee Rauman Reksaaressa. Tuttu paikka edellisiltä retkiltäni oli myös saman kansallispuiston Vesiluoman varaustupa, ja Rohela vaikutti jopa hieman paremmin varustellulta. -Kristina

Rohelan varaustupa kartalla

Rauman kaupungin matkailupalveluiden sivuilla Rohelaa luonnehditaan seuraavasti:

”Rohelan torppa on ajalta, jolloin saaristolaisasutus lisääntyi. Elettiin vuoden 1800-luvun loppua. Kaupungin Rahatoimikamari piti vuonna 1895 huutokaupan, jonka yhteydessä torpat annettiin vuokralle 25 vuodeksi. Huutokaupan yhteydessä perustettiin myös uusi Rohelan torppa vuokrattavaksi vuoden 1897 alusta. Vuokratilalliset itsenäistyivät sodan jälkeen maanhankintalain perusteella. Torpan asukkaiden toimeentulo tuli pääasiassa kalastuksesta. Tilaan kuului myös metsää ja pieniä peltoalueita. Rohelan kokonaisala oli noin 16 hehtaaria. Siitä metsää oli noin 12,5 hehtaaria.

Rauman saaristotilojen autioituminen alkoi kuitenkin 1950-luvulla ja Rohelan tila ostettiin takaisin kaupungille 1958. Ennen varaustuvaksi siirtoaan Rohela on ollut kaupungin metsurien tukikohtana ja useita vuosia käyttämättömänä.”

Löhde ja lisää tietoa: Rauma.fi

Näin jo itseni mielikuvissani melomassa kohti Rohelaa ja nauttimassa sen saunan makoisista löylyistä. Arkielämä oli ollut sen verran raskasta lähiaikoina, että olin vakaasti päättänyt lähteä reissuun täysin yksin. Syksyisessä saaristossa harvemmin tarvitsee olla kauhean sosiaalinen. Ystävänä Niina kuitenkin ehdotti, että hän voisi lähteä pienen Lulu-koiransa kanssa mukaan ja se tuntuikin lopulta oikein mukavalta ajatukselta. Niinpä aikaisin tuulisena syysloman aamuna, hain Rohelan tuvan avaimet Rauman matkailupalvelukeskus Pyyrmannista ja ajelin merenrantaan tapaamaan Niinaa ja Lulua. Tämä Retkipaikka-juttu on kirjoitettu myös hieman eri tavoin; Niinan koiran, Lulun näkökulmasta katsottuna omani lisäksi. Tarinan kursivoidut kohdat ovat siis Lulun ”ajatuksia” tilanteesta.

Koirakuljetus tuulisella merellä

Ystävälläni oli siis mukanaan pieni sekarotuinen koiransa Lulu. Omenapuumaan rannassa vietimme hyvän tovin etsimällä vuokradiiliin kuulunutta venettä, vain kuullaksemme paikalliselta veneilijältä, että se on jossain aivan puskassa ja kaukana sen hetkisestä paikastamme.

Tuuli alkoi pikku hiljaa nousta ja taivaalle kerääntyä harmaita pilviä, joten päätimme etsinnän sijaan suunnata kohteeseen packrafteillämme ja laittaa myös koirulin packraftin kyytiin. Lulu vaikutti olevan tilanteesta jokseenkin eri mieltä, eikä heti suostunut hyppäämään veneeseen. Lopulta pääsimme kuitenkin matkaan ja toivoin mielessäni, että tuuli ei ihan kovin navakaksi yltyisi. Tosin reittimme Rohelaan kulki melko suojassa mantereen ja saarten välissä.

Lopulta Lulukin vaikutti rentoutuvan veneessä ja kurkisteli uteliaana kaislikosta esiin pyrähteleviä lintuja. Kohtasimme reitillämme pariinkiin otteeseen jokaisen melojan ystävän, laulujoutsenen, onneksi kuitenkin ystävällisissä merkeissä. Tämän lisäksi kaislikosta kohosi siivilleen komea haikara. Näissä tilanteissa on kuitenkin hankala alkaa nopeasti kaivaa kännykkää kuvaamista varten melontaliivin taskusta.

Voi tätä koiran elämää!  Emäntä on sentään oppinut, että lähtiessä pakkaa rinkkaan aina ensimmäisenä minun tavarat. Emäntä juoksee ympäri taloa ja pitkän tovin joudun odottelemaan lähtöä jo valmiina. Käyn monta kertaa kysymässä, eikös jo mennä ja onko makkarat mukana. Vihdoin ja viimein auto starttaa ja jännitän täristen, mihin paikkaan taas joudunkaan.

Kaikkeen sitä vanha rouva joutuukin! Eikös koiralla ole mitään itsemääräämisoikeutta? Yritin monta kertaa sanoa emännälle, ettei tuohon alukseen mennä, mutta niin se vaan nosti minut sinne. Emäntä ei yhtään ymmärrä, ettei vettä roiskita päälle.  Mutta mitkä hajut täällä onkaan ja joka puolella lintuja. Voi kun pääsisin niiden luokse. Ei kumminkaan: vesi on inhottava juttu.

Ilta laskeutuu Rohelan vanhalle kalastajatorpalle

Ulkoilma ja varsinkin meri-ilma saa ihmisen kyllä aivan oikeasti nälkäiseksi. Niinpä laitoimme ystäväni kanssa pöydän koreaksi samalla, kun kamina rätisi kodikkaasti seinän vieressä. Päätimme aloittaa hyvissä ajoin puusaunan lämmittämisen, jotta pääsisimme illalla puhtaina kellahtamaan makuupusseihimme. Seuraavana päivänä tutkisimme koko Rohelan Rekssaaren kunnolla. Lulu-koira pyöri lattialla, kunnes löysi lepopaikan täkkinsä päältä.

Sinne se makuupussini laitettiin kylmälle lattialle. Yritin monta kertaa sanoa emännän kaverille, että voisin tulla hänen sänkyynsä nukkumaan. Niin se vaan aina työnsi minut takaisin kylmälle lattialle. Herkkiä koiran tunteitani on loukattu. Ei tässä auta muuta kuin mennä mököttämään sängyn alle. En aio kuulla nimeäni, vaikka kuinka sitä kutsuttaisiin.

Jossain kohtaa ystäväni palasi hieman tuskastuneena halkovajasta, sillä ilmeisesti tarjolla oli vain paksua ja pyöreää rankaa polttopuuksi. Vaihdoimme työnkuvia ja suuntasin itse halkovajaan vain todetakseni, että näinhän se oli. Sain kuitenkin hyvällä Fiskarsin kirveellä ja apinan raivolla pilkottua korillisen puuta.

Sauna osoittautui erittäin hitaasti lämpiäväksi satakuntalaiseksi. Puuta tuntui palavan vaikka kuinka ja paljon, mutta lämpö jäi jokseenkin vaatimattomaksi. Sinne me kuitenkin lopulta kynttilän valossa könysimme ja saimme lempeät löylyt. Ikkunasta näkyi mitä upein auringonlasku. Meren yllä väreili pilvien reunoissa kultaista, punaista ja violettia. Sen jälkeen laskeutui meren ylle sinertävä pimeys, joka hiljalleen muuttui mustaksi.

Retki Rekssaaren ympäri

”Rohela on osa Reksaaren maankohoamisrannan lehtoa, joka kuuluu valtakunnalliseen lehtojensuojeluohjelmaan ja Naturaa 2000 -ohjelmaan. Lehdon pinta-ala on noin seitsemän hehtaaria. Uhanalaisten nummimataran, kevätesikon, mäkimintun ja nurmilaukan lisäksi lehdossa kasvavat lehtokielo, orjanruusu, käärmeenkieli, lehtokuusama, taikinanmarja, koiranheisi, mäkikaura, lehtopähkämö, herttakaksikko, syyläjuuri, mustakonnanmarja, haisukurjenpolvi, lehtoarho, vilukko, pystykiurunkannus ja valkolehdokki. Rantalehdossa tavataan uhanalaista pikkuapolloa.

Torpan takapihalta pääset Reksaaren luontopolulle ja kapean salmen eteläpuolella on Omenapuumaan luonnonsuojelualue, johon voit tutustua alueella kiertävän luontopolun avulla.

Rauma.fi

Aamulla meitä tervehti kirpeä halla, joka oli auringonnousun aikaan asettunut rantojen ylle. Kuura nurmikolla kiilteli hopeisena kasteena. Kävellessäni pihan poikki hengitys höyrisi valkoisina pilvinä. Jossain kaukana ulapalla kuului vesilintujen kiljuntaa. Runsaan aamupalan jälkeen päätimme lähteä pienellä päivärepulla varustettuna kiertämään saarta. Kytkimme Lulu-koiran talutushihnaan ja suuntasimme metsää kohden.

Miten yksi saari voikaan sisältää niin erilaista metsää? Ensiksi vastaamme nousi jylhää, vanhaa korpikuusikkoa, jossa törmäsimme kunnon suppilovahveroapajaan.

Voi kunpa pääsisin peurojen perään! Tahtoisin mennä kuusikon läpi, mutta emäntä vetää aivan muualle. Onneksi polun varressa on jäänyt peuran kakkaa, jonka hajun halusin omaan turkkiini. Eikös koiratkin käytä hajuvettä? Ei Lulu – niin se emäntä sanoo ja vetää pois kakkakasan luota. Onneksi ehdin ottaa salaa pari kikkaraa suuhuni – niin mukavasti ne sulavat suuhun. Onpahan ainakin hampaat pesty.

Noin saaren keskivaiheilla oli vanhaa kivikkoista merenpohjaa ja jopa muinainen, rautakautinen hauta. Mietin mielessäni henkilöä, jolle hauta oli aikoinaan kuulumut. Todennäköisesti kyse oli oman yhteisönsä merkkihenkilöstä, joka oli haudattu silloisen meren rannalle odottamaan alusta kuljettamaan hänet muiden sotureiden tai vallasnaisten kanssa ikuisiin pitoihin. Pohdiskelin, saattaisiko kyseessä olla jopa viikinkien jälkeläinen, koska kyseessä oli kuitenkin rannikkoseutu?

Jatkoimme matkaamme pitkin kapeaa ja sateen liukastamaa polkua. Pitkän patikoinnin jälkeen, näimme Reksaaren kärjessä häämöttävän pienen laavun. Kyseinen laavu oli todellakin upealla merinäköalalla varustettu, mutta tuulen noustessa yhä kovemmaksi, siinäkin on kääntöpuolensa; suolainen meri-ilma puhalsi hyisenä päin kasvoja ja sai hautaamaan kaikki ajatukset ihanasta evästelystä laavulla. Lopulta päädyimme katajapuskan taakse suojaan eväinemme, eikä Lulukaan näyttänyt laittavan pahakseen päätöstä suojaisammasta ruokailupaikasta.

Syötyämme nopeat eväät ja juotuamme kupilliset lämmintä teetä jatkoimme matkaamme saaren länsiosaan. Nyt eteemme avautuikin totaallisesti erilainen metsä; rehevä lehtometsä humisi tuulen tuivertaessa puiden lehvistön läpi. Välillä ympärillämme putoili kirkkaan keltaisia lehtiä.

Matkallamme takaisin Rohelan torppaa ohitimme muutamia yksityisiä mökkejä ja taloja ja vältimme oikomasta niiden pihojen lävitse. Saavuttuamme Kartun vanhalle mökille, jossa nykyään on kesäkahvila, ihastelin sen punamullalla maalatulla seinällä roikkuvaa vanhaa verkkoa. Ikäväkseni täytyy myöntää, että vaikka olen itse aika samoilta seuduilta lähtöisin, minussa on yhtä paljon kalastajaa kuin kalassa polkupyöräilijää. Eli ei siis todellakaan ole.

Saavuttuamme takaisin Rohelan torpan pihaan, aloitimme jälleen tutun ruuanlaitto-saunanlämmitys-shown. Tälläkään kertaa sauna ei suonut yhtään napakampia löylyjä, vaikka lämmitimme sitä hartaasti. Siitä huolimatta uskaltauduimme jopa uimaan laiturilta hyiseen mereen.

Onneksi iltapala kamiinan lämmössä oli jälleen täydellinen. Tällä kertaa söimme suolaisia, täytettyjä räiskäleitä. Jossain kohtaa huomasin Lulu-koiran päivystävän pöydän alla. Ehkäpä siitä jokin herkkupala olisi tippunut?

Parasta retkillä on herkut. Kukapa ei lähde retkelle ilman makkaraa tai lättyä. Otan aina kauneimman katseen ja  tuijotan lumoavasti. Yleensä saan palan herkkua. Parempi vielä varmistaa, ettei mitään vaan jää. Pidän aina lattiat puhtaina – siisti kun olen.

Illalla Niina yritti sitkeästi opettaa minulle uusia korttipelejä pöydän ääressä, mutta olin yllättävän väsynyt päivän saariretkeilystä ja keskittymiskykyni oli jotain kanan ja banaanikärpäsen välillä. Lopulta päädyimme pelaamaan pari kierrosta hyvin tuttua korttipeliä. Ryömiessäni lämpöiseen makuupussiini, tunsin miten uni alkoi jo valua pitkin raajojani tehden ne raskaiksi. Ennen nukahtamista mietin vielä aamua, jolloin nousisimme melomaan pimeällä otsalamppujen valossa kohti mannerta.

Voi tätä koiran elämää! Lähteä nyt kesken yöunia taas siihen kummallisen alukseen. Emäntä laittoi vielä takin ja siihen päälle pelastusliivin, ettei oikein häntänikään heilu. Törrötän rannassa, kun emäntä laittaa alusta valmiiksi. Parasta retkissä on paluu kotiin, kun pääsen omaan sänkyyni lepäämään, kunnes taas pakkaus alkaa ja odotan, pääsenkö seuraavalle retkelle mukaan.

Tekijät

Toinen kirjoittaja Kristina Latvala on eräopas ja innokas packraftailija. Intstagram @marialatva Facebook VanamoHiking

Lulu-koiran emäntä on Turun seudulla asuva luonto- ja eräopas Niina Heikkilä, jolle luonto on tärkeä lepopaikka. Huolet ja murheet unohtuvat, kun pääsee koiran kanssa ulos metsään. Instagram/Facebook Luontoninnun rinkassa