Se kaikkein paras retkikaveri

Oli loppusyksyä, kun Veera tuli meille. Tätini oli bongannut ilmoituksen dreeverin penturassusta, josta kasvattaja halusi eroon halvalla. Herasilmäinen pentu kun ei jalostukseen kelvannut. Niinpä yhtenä päivänä pihaan kurvasi auto, jonka takaluukusta nostettiin muovinen kaukalo ja koiranpentu. Kaukalo palvelee lego-laatikkona vielä tänäkin päivänä. Koirasta on aika jättänyt, vaan muistot elävät.

Pentu oli arka ihmisten suhteeen ja pelkäsi kumisaappaita. Se kykötti tuulikaapissa ja tuijotti epäluuloisesti suurilla silmillään, ruskealla ja sinisellä. Varovaisesti se välillä uskaltautui syömään jotain. Kun se laskettiin ulos, se löntysti aitan seinän ja pensasaidan väliseen rakoon, jonne se jäi jököttämään kunnes joku ryömi sen perään. Sitten se löntysti toisesta päästä ulos. Tuntemattomia miehiä se alkoi vihata jo varhain, kun naapurin isäntä kyläillessään koppasi sen umpinukuksista syliinsä. Sen jälkeen saikin joka vierailullaan reippaat haukut.

Veera oli seikkailija luontojaan, vaikka alku olikin varovainen. Lyhytjalkainen ja pieni epeli kykeni uskomattomiin tekoihin. Ensimmäisen vuoden jälkeen Veeran itseluottamus kasvoi niin, että ajovietti kattoi kettujen ja jänisten lisäksi myös autot. Se teki lyhyen, mutta intensiivisen ajon jokaisen näkemänsä auton kanssa, mikäli sattui vaan irti pääsemään. Yhden kerran se olikin onnistua saalistuksessaan. Juuri kun se oli saamaisillaan hampaisiinsa punaisen auton, kolahti se vasten peltiä ja sai hieman tassulleenkin. Yhden illan se mökötti ja nuoli haavojaan. Tämän jälkeen se jätti muut autot rauhaan, mutta vihasi punaisia autoja elämänsä loppuun asti. Jokainen niistä haukuttiin ja ajettiin matkoihinsa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Veera uhmasi kuolemaa, mutta ei suinkaan viimeinen. Sillä oli elämiä kuin parhaalla kissalla.

Veera teki päivittäin lyhyitä retkiä lähiympäristöön. Monet retkistä suuntautuivat lähinaapurin pihaan. Oikeastaan niin monet, että heinäpellolle tallautui polku, joka erottui siinä vielä vuosia Veeran jälkeen. Keskeinen houkutin näihin seikkailuihin oli ruoka, jota Veeralle siellä tarjoiltiin säännöllisesti. Joskus se tosin otti oikeuden omiin käsiinsä. Eräänä sunnuntaina siellä oli kuistille jäähtymään nostettu kana kadonnut mystisesti. Samana päivänä koira makasi patjallaan ja vatsa oli kuin pallo. Samat elkeet olivat sinä päivänä, kun seinustalta oli kadonnut pussillinen makkaroita, yksitoista kappaletta kaikkiaan. Osan niistä Veera oksensi kokonaisina kotipihaamme. Olivat kuulemma Veeralle varattuja, mutta tarkoituksena oli ollut tarjoilla hieman pienemmissä erissä.

Jossain vaiheessa Veeran olemus alkoi olla melkoisen tuhti. Tällöin tarkempi seuranta osoitti, että säännöstellyn kotiruuan lisäksi Veera jatkoi edelleen vierailuja naapuriin, ja tämän lisäksi kävi vielä syömässä sikalassa kahdelle possulle tarjoilluista ruuantähteistä parhaat palat.

Siitä alkoi dieetti, joka palautti Veeran entisiin mittoihinsa. Repsahduksiakin toki tapahtui. Veera oli perso suklaalle ja sitä tuo eläin veteli jopa hengenvaarallisia määriä. Veteli, vaikka yritimme sitä estää sijoittamalla suklaat mahdollisimman korkealle. On edelleen täysi mysteeri, kuinka säkäkorkeudeltaan 35-senttinen koira onnistui kaappaamaan Fazerin sinisen suklaalevyn 180-senttisen kirjahyllyn päältä. Näin oli kuitenkin tapahtunut toisaalla olessamme. Sanovat, että sellainen määrä sulkaata olisi koiralle tappava. Veeralle ei ollut, mutta vatsan se veti sekaisin.

Sen jälkeen suklaat pidettiin lukkojen takana, jossa ne ihme kyllä säästyivät. Veera puolestaan purki isäntäväen poissaolon aiheuttaman turhautumisensa kiertämällä kaikkien sängyt läpi. Se pyöri ja mylläsi jokaisessa, jätti lakanoihin karvoja ja yleensä tyhjensi rakkonsa veljeni sänkyyn. Se myös osasi avata suljetut ovet loikkaamalla kahvaa vasten. Aina kun tulimme autolla kotiin, näkyi maantielle, kuinka Veera istui tuvan pöydällä tarkkailemassa tietä. Pihaan ehdittyämme sitä ei näkynyt siinä. Aina se löytyi makaamasta patjaltaan. Älykäs se oli koiraksi.

Eräänä talvena pihassa oli suuri luminen kumpu. Kahvia hörppiessäni näin Veeran nappaavan pallon suuhunsa, kirmaavan kummun päälle ja laskevan sen sitten irti. Hetken perästä se sitten jouksi hakemaan karkuun kierivää palloa. Puoli tuntia se jaksoi, eikä sen koomin enää sitä temppua tehnyt.

Toisen kerran se väläytti, kun katsoimme kotivideoita. TV-sattui sijaitsemaan takapihan puoleisella nurkalla taloamme. Kuvassa näkyi kissa, joka oli etupihalla Veeran juoksunarun kohdilla. Veera tuijotti televisiota, juoksi keittöön, nousi pyödälle ja katsoi etupihalle juoksunarun suuntaan. Sitten se palasi pää kallellaan vilkaisemaan televisiota ja taas etupihaa. Muutaman kerran se sen teki, eikä sen koomin enää sitäkään temppua tehnyt.

Toki se tyhmyyksiinkin ehti. Rotanmyrkkyäkin piti syödä. Pitkän illan se valitti ja minä istuin sen vierellä odottamassa, että pääsisimme eläinlääkäriin. Lopulta sinne päästiin ja K-vitamiinipiikin jälkeen Veera haistatti viikatemiehelle taas kerran pitkät.

Seuraava eläinlääkärikeikka oli syksyllä, olisiko syys-lokakuuta ollut. Veeralla oli nimittäin tapana jahdata kissoja. Se juoksi niiden perässä ja lähelle päästyään se pyörähti nopeasti ympäri niin, että se taklasi kissan perseellään tuhtiin ilmalentoon. Löysin Veeran nyhjöttämässä haluttomana pedillään. Se ei avannut silmiään. Raotin luomia ja silmät näkyivät pieninä viiruina jossain syvällä. Olin varma, että kissa oli antanut kynsillään takaisin. Vaan vielä mitä. Matala koira oli metsässä juostessaan saanut silmänsä täyteen heinänsiemeniä. Sillä kertaa selvittiin silmätipoilla.

Seuraavalla mainittavammalla metsäepisodilla Veera sitten katosi kokonaan. Odotimme ja odotimme. Kaksi päivää ja kaksi iltaa, mutta koiraa ei näkynyt. Lopulta myönsin itselleni, että ei siitä enää taida palaajaksi olla. Aamusta sitten oven takaa kuului haukahdus. Siellä tervehti kauttaaltaan multainen, mutainen koira, joka oli verinaarmuilla. Olisiko mennyt mäyränkoloon, ottanut yhteen asukin kanssa ja jäänyt satimeen, kun paennut mäyrä oli perässään huiskinut tunnelin umpeen. Tiedä häntä. Kolme päivää Veera makasi patjallaan. Syömäänkään se ei jaksanut tulla, vaan lihakeitto, sen lempiruoka, piti tarjoilla juhlallisesti sänkyyn. Vaan elämäksi se taas kääntyi.

Seuraavana syksynä Veeralta meni ääni. Kimeä haukku katosi ja tilalla oli vain hiljaista kähinää ja vingahduksia. Lopulta se hoksasi haukkua muutamaa oktaavia alempaa. Sillä se pärjäsi loppuun, neljänteentoista vuoteensa asti. Tuolloin Veera nukutettiin autuaammille metsästysmaille, kun leuan nivelrikko teki syömisestä niin vaikeaa, ettei elämää ollut syytä venyttää turhana kärsimyksenä. Olihan sitä nähty melkoisesti.

Vaan mitäpä tästä pohdinnasta jäi käteen? Ihminen on hyvä kaveri, mutta kyllä se vaan monasti kaikkein paras reissukaveri on nelijalkainen. Se jaksaa lähteä aina mukaan, ei valita eväistä tai säästä, eikä ole turhan tarkka juttujenkaan suhteen, joten voi rauhassa puhua mitä sylki suuhun tuo. Tai olla puhumatta.

Ja yksi asia meitä erotti. Minä rakastan ukonilmaa ja olen nenä lasissa seuraamassa, kuinka luonto näyttää mahtinsa. Veera ei pitänyt ukkosta. Lähestyvän ukonilman ensimmäinen merkki oli aina se, kun Veera alkoi tärisemään. Tämän lisäksi se alkoi myös haista. Ensimmäisesta jyrähdyksestä se juoksi aina sängyn alle piiloon ja siellä se oli vielä useamman tunnin ukkosen jälkeenkin.

Kaivan teille kuvan joskus, kun sellaisen löydän ja saan skannattua. Veera ei nähnyt digikameraa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.