Norjan ihmemaata pinnan alta
Norjan luonto on paratiisi retkeilijälle, vaativa sellainen kyllä. Se on semmoinen yhtälailla niiden Kölivuoriston rinteiden pinnan yläpuolisissa, kuin alapuolisissakin osissa. Tässä pieni tarina sieltä alempaa, taustojen kera.
Retki 3. – 10.6.2006. Sukellus 8.6.2006
Vedenalaiskuvat: Pekka Tuuri
Luontoa on myös pinnan alla
Valtaosa ihmisistä mieltää retkeilyn ja muun luontoon liittyvän toiminnan tapahtuvan maan pinnalla tai vetten päällä. Luonnollisesti, koska maaeläimiä me ihmiset olemme. Oikeasti luontoa on kuitenkin varmasti ainakin yhtä paljon myös vedenpintojen alla, ja sinnekin meidän lajimme on tiensä erilaisilla tavoilla löytänyt. Yksi sellainen tapa on niin kutsuttu laitesukellus, joka mahdollistaa pinnan alla hengittämisen ja siellä varsin pitkiäkin aikoja mukavasti olemisen.
Harrastukseen koulutuksen kautta
Sukellusharrastukseen ei kannata missään tapauksessa lähteä omatoimisesti, kuten moniin muihin retkeilyn ja ulkoilun lajien piiriin yleisesti mennään, opettelemaan oman kantapään kautta. Laitesukeltaminen vaatii melko paljon tietoa ja taitoa, ollakseen turvallista. Laitesukelluksen peruskursseja, samoin kuin pidemmälle meneviä erikoiskursseja, järjestävät nykyään kaikki sukeltamisen parissa toimivat yritykset ympäri maapallon. Koulutusjärjestelmiäkin on monia, esimerkiksi CMAS, PADI ja SSI. Niissä on jonkin verran eroja, mutta kaikkien kautta saa pätevän koulutuksen. Sitten löytyy myös koulutusjärjestelmiä jotka vievät sukeltajan osaamista nk. tekniikkasukelluksen pariin. Eli tavallista virkistyssukeltamista vaativampiin olosuhteisiin, mistä ei tässä enempää.
Yhdenlainen sukellushistoria sekä lokien tallentamisen tapa
Meikäläinen on sukeltamista harrastanut jokusen kymmenen vuoden ajan ja laskenut senkin aina osaksi luonnon kokemisen laajaa skaalaa. Joku kirjoittamisen ja tarinoiden kertomisen vika kun on seurannut minua koko elämäni läpi, ryhdyin joskus jo sukellusurani varsin varhaisissa vaiheissa pitämään sukelluslokeja ihan omalla tavallani. Hyviin sukeltamisen tapoihinhan kuuluu sekin, että kaikista sukelluksista tehdään lokimerkinnät. Tyypillisimmin johonkin sellaiseen pikkuiseen vihkoseen, joita sitä tarkoitusta varten myydään. Niihin kirjataan paikka, aika, sukelluspari, maksimisyvyys ja jokusia muita sukellukseen liittyviä parametreja.
Minun mielestäni semmoiset numerosarjat olivat kuitenkin likimain hyödyttömiä, eikä niihin tallennu yhtään mitään olennaista siitä sukelluksesta, saati koko sukellusretkestä. Niinpä minä sitten noiden tärkeinä pidettyjen numeroiden lisäksi ryhdyin kirjoittamaan pieniä tarinoita jokaisesta sukelluksestani. Niiden tavallisimmaksi rakenteeksi muodostui sellainen, missä ovat ihan ensin ne kaikki perustiedot ja numerot. Ensimmäisessä tekstikappaleessa sitten jotain minun mielestäni olennaisia tapahtumia kyseisestä retkestä ja nimenomaan kaikesta siitä, mitä tapahtui täällä ilmakehän vaikutuspiirissä, ennen sukellusta. Seuraaviin kappaleisiin olen sitten tallentanut niitä itse kiinnostavimmiksi kokeneitani tapahtumia ja havaintoja siellä pinnan alla. Ja joskus loppuun vielä jotain mainintoja kyseisen sukelluksen jälkeisestä elämästä.
Yksi poiminta tuhannen ja yhden sukelluksen tarinoista
Semmoisia tarinoita on sitten kertynyt minun sukellusurani ajalta vähän toista tuhatta kappaletta, ja niistä jonkun harvan poimin aina välillä esiin tuotavaksi omassa Lähierä-blogissani. Noiden tarinoiden koko vaihtelee aivan lyhyistä monisivuisiin saakka. Joskus nimittäin ties minkälaisiin seikkailuihinkin tuli päädyttyä, etenkin siellä tekniikkasukelluksen syövereissä. Tämä nyt Retkipaikkaan päätynyt ”sukellusloki” on pituudeltaan ehkä lähellä noiden minun sukellusretkitarinoitteni keskiarvoa. Tai vähän sen ylikin, koska niin hienoa taas tuolla oli.
Tämä lokitiedosto ja tarina syntyivät Norjan matkalla, jonka toteutimme pitkäaikaisimman sukelluskaverini Pekka Tuurin ja yhden hänen myöskin sukeltavan ystävänsä kanssa vuonna 2006. Matka suuntautui Norjan keskivaiheilla, Atlantin rannalla sijaitsevaan Strömsholmen-nimiseen paikkaan ja siellä olevaan samannimiseen sukelluskeskukseen, mistä olimme myös kämpän itsellemme vuokranneet. Kyseessä oli nimenomaan sukeltamista varten tehty matka, johon varustautuminen oli helppoa, koska kaikilla oli ikiomat tutut sukellusvarusteensa, jotka vaan pakattiin autoon muiden retkitarvikkeiden kanssa. Sen voi kyllä mainita, että SUURI tila-auto tarvittiin kolmen miehen ja kolmien sukellusvarusteiden kuljettamiseen. Laitesukellus kun sattuu olemaan melkoisesti varusteintensiivinen laji!
Valokuvista: Tähänkin veden alle ulottuneesta retkestä kertomaani tarinaan sain taas lainata valokuvia koko oman sukellusurani aikaiselta kaveriltani ja pitkäaikaiselta ystävältäni Pekka Tuurilta, joka ei aivan tyhjänpäiväisimpien luontovalokuvaajien joukkoon nykyään kuulu. Esimerkiksi näitä vedenalaiskuvia ei ole missään ennen näkyville tuotu ja joku niistä voi ehkä suorastaan ainutlaatuinenkin olla!
TÄSTÄ ALKAA MINUN SUKELLUSLOKINI NUMERO 754
Auvoinen aamu valtameren rannalla
Ja taas vaan heräsin itsekseni ennen seitsemää. Mikäs siinä sitten, kun on tavaksi tullut täällä. Hoitelin aamutoimet laiskanleppoisasti ja tein sitten lenkin ulkona Vevangstraumenin reunalla ja meren puolen luodoilla. Hitaasti päästiin sitten koko jengi liikkeelle ja sukelluskeskukselle, paljon yhdeksän jälkeen.
Strömsholmenin sukelluskeskus Atlantin reunalla heräilee kesäiseen aamupäivään.
Pintatouhut
Vaikka keli ulkona näytti minusta aika hyvältä, Olav sanoi tuulen olevan nousemassa, eikä kauas ulos ollut nyt asiaa. Hän oli viemässä meitä vain hiukkasen ulkopuolelle majakkasaaren rantaan, mutta minä ehdotin sen sijaan vuonon seinämää, joka on syvempi sukellus. Se sopi myös hyvin Olaville. Sinne sitten ajaa päräytettiin alle vartissa, ohi parinkin pienen kalankasvattamon, joiden myrkyt olivat Olavin mukaan hävittäneet paikalla aikaisemmin kasvaneet hienot kukkakaalikorallit. Pintavirtaa oli pelipaikalla kallioseinämän juuressa nyt vähän, päinvastoin kuin melkein aina ennen. Oltiin vissiin vaan sopivassa vuoroveden vaiheessa. Mitään ankkurointia ei tuossa 150 metriin putoavalla seinämällä voinut tehdä, joten Olav pudotti meidät veteen ja jäi partioimaan lähistölle. Kun odottelin poikia vedessä, Olav pyysi minua etsimään sinne aikanaan kiinnitettyä köyttä.
Alku yhdessä
Lähdettiin sitten pudottelemaan alas yhdessä. Näkyvyys vaikutti tosi huonolta, vesi oli täynnään kaikenlaista hippua. Olisiko ollut yli viittä metriä? Minä leijuin alas mukavaa 10m/min vauhtia, pojat seurasivat mutta ilmeisesti hitaammin. En halunnut jäädä odottelemaan, koska Pekka jumittuisi varmasti kameransa kanssa johonkin, kuten pitikin.
Maailma aukeaa syvemmällä
Minun tarkoituksenani oli kuitenkin käydä ainakin 42 m syvyydessä. Siellä, missä kukkakaalikoralli oli aikanaan kasvanut. Ohitin 20 m ja 30 m syvyydet, mutta näkyvyys pysyi aina vaan samanlaisena. Outoa. Aina ennen on kirkas ”vuonovesi” tullut vastaan viimeistään 30 m alapuolella. Tällä kertaa alkoi usko veden kirkastumiseen syvemmällä jo melkein horjua, mutta päätin kuitenkin pudotella suunnitelman mukaan jonnekin 40 metrin alapuolelle. Ja sitten, hokkus pokkus, juuri tarkalleen 40 metrissä kaikki putu loppui yhtäkkiä ja vesi ympärillä oli kristallin kirkasta! Pudottelin samantien aina 50 metriin saakka, missä ensin vain ihastelin maisemia. Jyrkät, polveilevat kallioseinämät erottuivat kumpaankin suuntaan 30 tai 40 metrin päähän, kenties ylikin? Valoa ei ollut enää kovin paljon, mutta pelkällä luonnonvalolla siellä silti näki, kun silmät olivat tottuneet hämärään. Alaspäinkin seinämiä näki ehkä 10–20 metriä, kunnes kaikki hävisi puhtaaseen mustaan. Aika huima fiilinki oli roikkua siellä valtavalla seinämällä!! Regusta tuleva kylmä ilma alkoi ilkeästi vihloa oikeaa alaposkihammasta, mutta helpotti onneksi vähän kun purin suukappaletta toiseen asentoon.
Syvän seinämän elämää
Sitten aloin katsella lähemmäs, mitä elämää täältä löytyy? Joka paikassa oli kallioseinämissä kiinni läpikuultavia ”sormia”, ehkä tuollaiset 5–6 kpl/m2. Löysin myös yhden kuultavien ”sormien” muodostaman merivuokon, hyvin samanlaisen kuin missä klovnikalat asustelevat trooppisissa merissä. Lampun valossa sen väri oli oranssi. Kellertävän valkoisia sieniä oli syvällä seinämällä vaikka kuinka paljon, joku niistä oli muodoltaan aivan kuin suuri ihmisen korva. Aika ruman näköisiä mielestäni kaikki. Laji on todennäköisimmin ”Potet svamp” (Geodia Baretti). Toisella suunnalla bongasin hienon, herkän näköisen merivuokon, jonka kuvaa en ole vielä löytänyt mistään kirjasta. Vietin siellä 50 metrissä ihmetellen kolmisen minuuttia, jona aikana siirryin muutaman minuutin dekon puolelle.
Dekompressiot taskurapujen kanssa
Sen jälkeen nousin kohtuullisen ripeästi ylös 34 metriin sumeaan veteen, missä jatkoin paikkojen tutkimista. Yritin myös löytää entisen poijunpaikan ja siinä mahdollisesti vielä olevan köyden. Mutta mitään ei löytynyt, vaikka tein aina jokaisen 5 m nousun jälkeen noin 40–50 metrin skannauksen. Näin kyllä lukuisia hyllyjä ja lähes varmasti senkin, missä köysi oli aikanaan ollut kiinni. Taskurapuja näkyi yllättävän paljon siellä täällä. Ja sitten osuin 25 m syvyydessä olevalle kapealle, vaakasuoralle kallionhalkeamalle, joka oli aivan täynnään taskurapuja! Laskin ensin 10 sitten 18, sitten lopetin. Niitä oli paikka paikoin 5–7 aivan kylki kyljessä kiinni – ja kaikki tuijottivat minua tuiman näköisinä. Pari oranssinkirjavaa meritähteä katselin myös, sekä yhtä kampelaa aivan matalassa. Se tuntui jotenkin olevan vallan väärässä paikassa. Tiesiköhän tuo itse sitä? Dekouintini 6 ja 3 metrissä kulkivat ikävän ahdinparran peittämiä rinteitä. Ne olivat siellä vielä paljon enemmän out-of-place, kuin tuo kampela. Norjan puhtaissa vesissä ei tuommoinen moska normaalisti kasva, se on paljon tutumpaa Itämeressä. Mutta kai nuo kalankasvattamot vaan päästävät veteen niin paljon ravinteita, että tuommoista jälkeä syntyy? Kallioseinämien halkeamissa olevat luolantapaisetkin olisivat olleet paljon kiehtovampia puhtaan kasviston kanssa.
Pinnalla taas
Pintauduin lopulta tasan 50 minuutin ajalla. Huomasin olevani pinnalla yksin, ei näkynyt poikia eikä Olavin venettä. Minä olin kyllä alle 10 metrin tarkkuudella samassa paikassa, mistä alas menimme. Hetken aikaa jo ajattelin, ettei kai vaan ole tapahtunut jotain, mutta sitten vene tuli näkyviin niemen takaa ja pääsin kömpimään paattiin. Samaan aikaan Pekan & Juhan päät bongattiin muutaman sadan metrin päässä länteen päin. Kun kaikki olivat veneessä, hurautettiin takaisin Strömsholmeniin. Pojilla oli myös vissiin ollut aika hyvä sukellus, vaikka eivät olleetkaan käyneet töhnäkerroksen alapuolella katsomassa abyssiin putoavia kalliojyrkänteitä. Meikäläisen ylähuulta ja hiukan otsaakin kirveli, olin ilmeisesti osunut huomaamatta johonkin meduusan rihmaan.
Karin sukelluslokin #754 dataosa
- #754 08.06.2006 Norway, Strömsholmen, Tövikshammaren
- Type: Syvä seinämäsukellus
- Gear: Apeks 2/2, Transpak, 905, V12, 2×12/200, 13.5kg (Bow), AirZ, Omer-50W
- Weather: Pilvistä ja melko tyyntä, t= +13°C
- Down/Surf: 13:40 – 14:32
- Depth/Time: 51.4m / 51 min (AirZ)
- Visib/Temp: 30m / 6 C
- Gas: (210 – 110) * 24 = 2400 ltr
- Buddy: Han Solo
- Hours tot: 498h10
Sukelluksen profiili
Jutun alkuperäinen versio julkaistu Lähierä-blogissa.
Leave a Reply
Want to join the discussion?Feel free to contribute!