Neljän vuoren syysvaellus Repoveden kansallispuistossa – Kaakkurinkierros kolmessa päivässä

Repoveden Kaakkurinkierros kulkee puiston ympäri sisältäen erilaisia metsiä, monia järviä ja neljä vuorta. Sen voi aloittaa miltä tahansa Repoveden kolmelta pääportilta, ja sen voi kiertää sekä myötä- että vastapäivään. Olin päättänyt kiertää vastapäivään, niin että parhaimmat näköalat tulisivat vastaan lopussa, kun sään olin ennustettu olevan parempi. 

Reitti: Kaakkurinkierros 28 km

Retken ajankohta: 8.–10.10.2022

Lähtöpaikka: Lapinsalmi, Riippusillantie 55, Kouvola (kartta)

Kaakkurinkierros kulkee Kapiaveden etelärannalla ja ylittää Kapiaveden Ketunlossilla. Olen ylittänyt Kapiveden Ketunlossilla ennenkin ja tiesin kuinka hauskaa, mutta raskasta se on hyvälläkin säällä monilla vetäjillä. Koska aloittaessani satoi ja tuuli ja olin yksin, päätin kävellä Lapinsalmen yli ja seurata polkua Kapiaveden pohjoisrannalla. Matkan pituus on suurin piirtein sama. Mielestäni pohjoisella rannalla on nätimpi metsä ja polku.

Alkumatka taittui nopeasti. Sateisena ja harmaana iltapäivänä en pysähtynyt usein ihailemaan maisemia. Tasainen sade muutti Kapiaveden maiseman täysin harmaaksi, edes keltaiset lehtipuut eivät erottuneet järven rannasta. Kauniin sekametsän suojassa oli mukavampaa helppokulkuisella polulla.

Päästessäni Talakselle Tervajärven rannalla noin tunnin kävelymatkan jälkeen raskaat, harmaat pilvet seilasivat taivaalla. Kuitenkin sadeverhot olivat auenneet. Tuijotin kaunista järvimaisemaa. Koivut ja haavat loistivat värikkäinä laikkuina järven rantametsässä. Rannat heijastuivat järven tyynissä kohdissa. Otin kamerani rinkasta tallentamaan syysjärven loiston muistikortille. Sadetta ei ollut kestänyt niin kauan kuin oli ennustettu.

Lepohetkeni jälkeen polku seurasi Tervajärven rantaa. Tervajärven parkkipaikan jälkeen polku kapeni ja muuttui kivisemmäksi, mutta oli silti aika helppo. Paikoin tippuneet lehdet peittivät polkua. Kuvittelin käveleväni lehtikullan peittämällä tiellä. Ihailin oikealla puolellani melkein pystysuoraan nousevaa hienoa kallioseinämää. Yhtäkkiä polku käänsi pois järvestä ja alkoi nousta ylös. Puunjuuret muodostivat epätasaisia ja epäsäännöllisiä portaita. Nousin ylemmäs ja jalat alkoivat väsyä. Polku käänsi lähes 180° jatkaen matkaansa ylöspäin. Pidin lyhyen hengitystauon todetakseni, että vaelluskuntoni ei ollut niin hyvä kuin ennen. Toinen u-käännös tuli ennen viimeisintä, mutta ehkä vaikein käännös ja jyrkin nousu oli kallion laelle. Ylhäällä tasoitin hengitykseni kävellen tasaisella polulla. Kun ohitin avokallion, pysähdyin ihailemaan koreaa Tervajärveä taas.

Vähän ajan päästä, polun liittyessä vanhaan metsätiehen ja maastopyöräreittiin, keltainen Sotilasalue-kyltti tuli vastaan. Kävelin nyt Puolustusvoimien harjoitusalueen rajalla. En kuullut mitään paukahduksia enkä räjähdyksiä. Alue oli hiljainen, ja jatkoin Repoveden kansallispuiston itäreunan rauhasta nauttimista. Kun polku ylitti Sulkusalmen sillan, pysähdyin ihailemaan sekä kansallispuiston että ampuma-alueen kauniita, keltaoransseja ja vihreitä maisemia. Sillalta oli lyhyt matka Lojukoskelle, missä join kahvia ja söin välipalaa. Tuuli puhalsi kylmästi järveltä ja kuivasi samalla hikisen selkäni. Kaakkurinkierroksella taukopaikkoja oli säännöllisesti ja näkymä niistä oli aina nätti.

Lojukoskelta alkoi ensimmäisen päivän viimeinen etappi. Yösijaksi olin suunnitellut Kirnukangasta, joka virallisen oppaan mukaan on rauhallinen ja kaunis paikka. Ennen kuin pääsin Kirnukankaalle, minun piti kiivetä Hauklamminvuorelle. Polku nousi suoraan Lojulammen rannasta. Se oli loivempi, mutta pidempi kuin aikaisempi nousu. Pikkuhiljaa takareiteni muistivat edellisen nousun ja sydämeni löi kovempaa. Hengästyin taas. Tuntui, että nousu jatkui ja jatkui. Loppujen lopuksi maisema aukesi ja edessäni oli erinomainen, jäkäläpeitteinen kallio. Kalliolta oli nätti näköala. Seisoin Kaakkurinkierroksen ensimmäisen vuoren laella.

Matka alas Hauklamminvuorelta kulki jyrkillä ja märillä portailla. Portaiden päädyssä oli lyhyt rotko, mistä polku nousi Kirnukankaalle. Olin pääsyt määränpäähän. Yllätyksekseni se ei ollut niin rauhallinen kuin odotin. Monta telttaa oli jo pystyssä. Onneksi löysin sopivan paikan teltalleni. Valitsemani yöpaikka rinteellä oli kaunis. Ylemmällä puolella oli jäkäläpeitteinen kallio ja alemmalla puolella söpö pikku lampi. 

Ilta eteni. Aurinko laskeutui. Pilvet häipyivät ja taivas kirkastui. Pikkuhiljaa tähtiä ilmestyi tummenevalle taivaalle. Kuu nousi. Menin kamerani ja pienen jalustan kanssa lammen rannalle. Matkalla sinne huomasin kuunvalossa kultaiseksi valaistuneen koivunlatvan. Käänsin kameran pystysuuntaan jalustalla ja otin kuvan tähtitaivaasta puiden läpi. 

Päästäessäni lammen rannalle kuu valaisi vastarantaa. Yötaivas oli vaaleampi kuin yleensä. Vain kirkkaimmat tähdet tuikkivat. Silti se oli uskomattottaman kaunis. Pikkuhiljaa kuu nousi korkeammalle. Jupiter, kuun tämän hetken seuralainen, tuli näkyviin kuusen päälle kuin kirkas pieni jouluvalo. Hetken päästä kuu myös nousi puiden latvojen yli. Katsoin ja kuvasin kuuta ja tähtitaivasta jonkin aikaa vielä. Sitten väsyneenä, levänneenä ja onnellisena käperryin makupussiini teltassani.

Heräsin aamulla auringonnousun aikaan. Aamiaisen jälkeen lähdin tutkimaan ja kuvaamaan makro-objektiivilla lähialueen luontoa. Heti huomasin vesipisaroiden peittämän mehukkaan mustikan. Olisi pitänyt katsoa telttani ympäri ennen kuin söin aamupuuroni. Olisin voinut lisätä siihen tuoreita mustikoita. Toisaalta en olisi voinut kuvata kimmeltäviä mustikoita, jos olisin syönyt niitä.

Kiipesin jäkälän peittämälle kalliolle. Harmaa- ja palleroporonjäkälän kasaumat peittivät suurimman osan kallion pinnasta. Ilman makro-objektiivia en olisi huomannut niiden rangoilla olevia vesipisaroita. Niin pieni kuin jäkälän oksan pää onkin. Otin paljon kuvia poronjäkälästä samaan aikaan miettien, mitä pieniä ötököitä tai olentoja elää tiheässä jäkälämetsässä. 

Kuvattuani jäkäliä, luppoja ja metsämarjoja riittävästi menin katsomaan miltä näyttäisi Hauklamminvuoren näköala aurinkoisena aamuna. Komea se olikin. Jyrkänteeltä oli noin 40 metrin pudotus sievään Hauklampeen, joka heijasti sinistä taivasta ja ruskaväreissä olevia koivuja. Kyllä kannatti tulla tänne takaisin. Tyytyväisenä laskeuduin vuorelta jyrkkiä portaita, pakkasin kamani ja lähdin päivän vaellukselle.

Polku oli mukavasti vaihteleva ilman jyrkkiä nousuja. Joskus se oli kapea ja joskus leveä, välillä kävelin lyhyitä matkoja metsäautotiellä. Maisema oli myös monipuolista. Kävelin mänty- ja kuusimetsien läpi. Ohitin Saarijärven ja sen parkkipaikan. Kiertelin Tolosenjärven Sukeltajaniemeen taukopaikalle Valkjärven rannalle. Siellä oli nuotiopaikka ja pöytä penkkeineen. Pysähdyin syömään eväsleipäni kaunista järvimaisemaa ihaillen. Taukopaikalle puhalsi kuiva, viileä tuuli. Lämmin aurinko paistoi suoraan naamalle. Onneksi minulla ei ollut kiirettä mihinkään.

Mukavasti levättyäni seurasin polkua Valkjärven rannalla seuraavan vuoren huipulle. Polku mutkitteli metsän läpi, metsäautotien yli ja nousi Olhavanvuorta kohti. Ennen Olhavanvuorta tuli risteys, mistä Kaakkurinkierros jatkoi oikealle. Käänsin kuitenkin vasemmalle ja kävelin Olhavanvuoren pohjoiselle näköalapaikalle.

Olhavanvuorelta maisema oli huikea. Kirkkaana päivänä näin kauas. Silmieni edessä avautui tumma metsämaisema kirkkaankeltaisilla laikuilla. Sinisellä taivaalla oli valkoisia kumpupilviä. Vuoren alapuolella oli Olhavanlampi. Olisin halunnut istuskella kalliolla maisemaa ihailemassa ja kahvia nautiskellessa. Mutta navakka ja viileä tuuli puhalsi lännestä suoraan naamalleni, painostaen minua hikisenä vaeltajana hakeutumaan suojaiseen paikkaan auringossa juomaan kahviani.

Olhavanvuorelta kävelin takaisin risteykseen ja jatkoin matkaani metsän läpi. Alussa oli kiva kuusimetsä. Sitten polku liittyi maastopyöräreittiin ja kulki vanhan talousmetsän läpi. Kuitenkin kaatuneita puunrunkoja oli jätetty paikolleen hajoamaan. Ehkä sadan vuoden päästä siellä seisoisi komea vanha metsä. 

Pienen nousun jälkeen matkani jatkui vanhalla, osittain ruohon peittämällä metsäautotiellä. Kävelyvauhtini lisääntyi ja nopeasti pääsin hiekkatielle, joka meni Karhulahdelle. Liittymästä käänsin vasemmalle kohti Olhavan taukopaikkaa. Ennen kuin pääsin sinne, näin Olhavanlammen. Astuin tieltä rantametsään ja kävelin lammen rannalle. Rannalta aukesi tyrmäävä näkymä Olhavanvuoren suurenmoiselle kallioseinämälle. 

Sieltä oli lyhyt matka Olhavan taukopaikalle nuotiopaikkoineen ja laavuineen. Myöhäisiltapäivä oli aurinkoinen, ja telttani, joka oli vielä märkä aamun kasteesta, kuivui kevyessä tuulessa. Olhavalla oli hiljaista, mukavaa ja rentouttavaa. Olin ainoa yöpyjä. 

Levon ja syömisen jälkeen kiipesin Olhavanvuoren etelänpuoleiselle näköalakalliolle. Askeleeni olivat kevyempiä ilman rinkkaani, vaikka nousu oli aika jyrkkä ja kivinen. Laskeva aurinko paistoi suoraan kalliolle. Kaikki kivat pilvet olivat lähteneet ja taivas oli kirkas, ilta oli silti kaunis. Matala aurinko valaisi hienosti hengästyttävää, monimuotoista maisemaa. Otin paljon erilaisia kuvia hienosta iltamaisemasta. Auringon laskeutuessa horisontin alapuolelle minä laskeuduin vuorelta. Leiripaikalla sytytin nuotion. Liekkeihin tuijottaessani rentouduin täysin ja mieleni lähti vaeltamaan omassa avaruudessaan.

Pimeyden tullessa kiinnitin kamerani pikkujalustaan ja menin lammen rannalle katsomaan ja kuvamaan tähtitaivasta. Täysikuu valaisi lammen rantametsät. Täysin tyyni lampi peilasi yötaivaan ja rannat. Aluksi en löytänyt hyvää kuvauspaikkaa. Rantakaislat olivat pitkät ja jalustani liian lyhyt. Loppujen lopuksi löysin sopivan aukon. Tarkistaessani otettuja kuvia huomasin oudon pystyviivan eräässä kuvassa. Voi ei, mietin. Onko objektiivi likainen? Onko kamerani kenno reagoinut oudosti kylmässä, kosteassa ilmassa? Siristin silmiäni. Yötaivaalla näin omilla silmilläni melkein valkoisen pystyviivan. Mikä aiheutti tämän viivan? Se näytti kuin tehokkaan valonheittimen valonsäteeltä. Se oli niin vaalea, että kyse ei voinut olla revontulista. Otin muutaman kuvan lisää.

Lammen pohjoispäädyssä pilvi oli levittäytymässä etelään. Sen ja tummasinisen yötaivaan välissä oli vaaleampi alue. Pikkuhiljaa erotin erivärisiä haaleita vihreitä ja violetteja pystyviivoja. Uskomatonta! Reposet olivat tanssimassa Repovedellä. Mikä yllätys! Niitä en ollut odottanut. Ei haitannut yhtään, että ne olivat haaleita. Tietysti otin kuvia. Aivan liian nopeasti näytelmä oli ohi ja pilvi oli kasvanut isommaksi. Iloisena ja tyytyväisenä vetäydyin telttaani nukkumaan.

Aamulla kävin pikaisesti lammen rannalla ottamassa aamukuvan. Vesi oli vielä tyyntä ja kallioseinämä majesteettinen. Ilma oli viileä, raikas ja täynnä happea. Taas oli nätti syyspäivä tulossa Repoveden kansallispuistossa. Hyvin levänneenä ja ruokittuna olin valmis kävelemään autolleni noin kahdeksan kilometrin päähän.

Ensimmäisen nähtävyys matkallani oli Mustanlamminvuori, Kaakkurinkierroksen kolmas vuori. Reitti kulki vuoren alapuolella eikä mennyt sen laelle. Päätin silti kiivetä Mustalamminvuoren huipulle, vaikka se lisäisi kilometrin päivän kävelylleni. Nousu oli taas jyrkkä ja kivinen, lopussa vähän kallion könyämistä. Vuoren laella on näköalatorni, jonka ylimmälle tasolle kiipesin portaita pitkin ilman rinkkaani. Tornilta aukesi laajakuva Repovettä ja Kuutinlahtea ympäröiviin metsiin. Repovesi, mistä kansallispuisto on saanut nimensä, on osa isompaa Vuohijärveä. Kuutinlahti on osa Repovettä.

Laskeuduin Mustanlamminvuorelta ja jatkoin matkaani Kaakkurinkierroksella. Kuljin helpolla polulla Kuutinlahden rannalla. Lahdenpohja tuli näkyviin, ja samalla myös hieno kiviputous ja kallionseinämä. Kuvatessani niitä mietin, meneekö polku niiden yli vai niiden taakse. Katsoin kartasta ja totesin, että kyllä polku nousee kallion laelle ennen kuin se laskeutuu jyrkästi alas Kuutinkanavalle. Onneksi se oli aika lyhyt nousu ja ei mikään mielettömän jyrkkä. Kalliolta oli kiva näköala Kuutinlahden yli. Lasku kalliolta oli jyrkempi kuin nousu. Välillä oli köysi tai kaide, mistä pystyi ottamaan tukea.

Kallion toisella puolella oli Kuutinkanavan Tervajärven taukopaikka. Siellä join kupin kahvia ja söin välipalapatukan. Kuutinkanava yhdistää Tervajärven Kuutinlahteen. Kuutinkanavassa tukkia uitettiin Tervajärvestä Kuutinlahteen ja siellä on vielä vanha uittoränni. Viimeinen uittokesä Repovedellä oli vuonna 1968. Se tarkoittaa, että osa Repoveden metsistä on vähän yli 50 vuotta vanhoja, eli aika nuoria. Nyt ne on suojeltu osana Aarnikotkan metsän suojelualuetta ja tulevaisuudessa siellä pitäisi olla komea, monipuolinen metsä.

Kuutinkanavalta kävelin Katajajärven rannan kautta Katajavuorelle. Katajajärven rantametsässä metsän punkkari, töyhtötiainen, lensi polun yli etsimään ruokaa rantapusikosta. Hymy levittäytyi naamalleni, kun seurasin sen touhuja. Heti kun päätin ottaa kuvan, se lensi pois. Se ei haitannut minua yhtään, että en saanut kuvaa. Töyhtötiaisen näkeminen on aina ilahduttavaa.

Vähitellen lähestyin viimeistä nousua Katajavuorelle. Seurasin polkua siihen asti, kun eteen tuli myrskyn kaatamia puita. Tiesin, että polku alkoi nousta kohti Katajavuorta, mutten ollut ihan varma mistä. Kun en nähnyt polkua kääntyvän pois järveltä, seurasin pientä rantapolkua vähän pidempään. Ongelma oli, että se kohta oli vaikeakulkuinen kivenlohkareineen. Tarkistin sijaintini ja päätin kääntyä takaisin etsimään oikeaa polkua metsäaukosta. Löysin sen, mutta turha ja vaikea lisälenkki oli vetänyt voimaa jaloistani.

Lepäsin hetken ennen kuin kiipesin 40 metriä Katajavuoren laelle. Tuuli puhalsi navakasti huipulla ja minulla oli nälkä taas. Etsin suojapaikan ja söin keittolounaan ennen kuin menin katsomaan ja kuvaamaan näköalaa Katajavuoren laelta. Näköala Kaakkurinkierroksen neljänneltä ja viimeiseltä vuorelta oli yhtä suurenmoinen kuin kolmelta edelliseltä vuorelta. Repoveden maisemat eivät jätä kylmäksi.

Laskeuduin Katajavuorelta jyrkkiä ja pitkiä portaita. Väsyneillä jaloilla minun piti olla varovainen, vaikka portaat olivat kuivat. Portaiden päädystä oli vain lyhyehkö matka Lapinsalmelle ja sen uudelle, hienolle sillalle. Matkalla sillalta parkkipaikalle minun oli vain pakko pysähtyä kuvaamaan Kapiavettä taas. Tällä kertaa kauniissa syyssäässä. Ruskapukuiset lehtipuut loistivat kirkkaan oranssikeltaisena lokakuun auringossa.

Kokonaisuutena Kaakkurinkierros oli hieno vaellusreitti, ja kolme päivää oli juuri sopiva aika sen kiertämiseen. Kylmän, märän, tuulisen ja harmaan ensimmäisen vaelluspäivän jälkeen sää muuttui hienoksi syyssääksi. Reposet Olhavanvuoren ja Olhavanlammin yllä olivat vaelluksen huipentuma, mutta Repoveden tyrmäävät ruskakoristeiset maisemat olisivat riittäneet ilman niitäkin.