Naisten erätaitoviikonloppu merellisissä maisemissa Rauman Nurmeksen saaressa

Kun näin eräoppaana järjestää kolmen päivän mittaisen retkeily-ja erätaitokurssin saaressa, on ennen kurssin alkua aina monta asiaa huomioitavana. Kurssin turvallisuussuunnitelma, tavara-ja henkilölogistiikka ja aikataulut, vain näin muutamia asioita mainitakseni. Toki myös kurssipaikan sijainti saaressa tuo hommaan omat merelliset vibansa. Näistä yksi on esimerkiksi sää, jolla on rannikolla tapana olla kylmä, tuulinen ja vaihteleva. Lisäksi kurssiin liittyvää järjestettävää oli ennakkoon sen verran paljon, että päätin meloa saareen etukäteen hoitamaan näitä valmisteluja, ennen asiakkaiden tuloa.

Vesiluoman varaustupa kartalla

Tuulinen melontamatka Vesiluoman tuvalle

Lähdin melomaan kohti Nurmeksen retkeilysaarta Raumalta Rokinnokan venesataman vierestä, ja kulkuvälineenä minulla oli tuttu ja turvallinen packraft. Sen nokalle saa yllättävän paljon kiinnitettyä tavaraa, ja paino vain vakauttaa sen menoa.

Tosin, mikään valtamerialus packraft ei todellakaan ole. Nytkin minulla oli napakassa luotaistuulessa tekemistä, kun meloin tuskaisen hitaasta kohti Nurmeksen saarta. Välillä oli pakko pitää taukoja saarten kallioluodoilla ja nauttia energiapatukkaa ja vettä, sen verran työlästä melominen vastatuuleen oli. Lokit kirkuivat pilvettömällä taivaalla ja mietin, että voisi sitä kai syntymäpäivänsä toisellakin tapaa ihminen viettää. Sattui siis vielä olemaan syntymäpäiväni, mutta itselleni se on lähinnä päivä muiden päivien joukossa. Voihan sen syntymäpäivänsä juhlia myös jäätävässä tuulessa ja vasta-aallokossa.

Lopulta, noin kahden tunnin tuskaisen melontaurakan jälkeen, pääsin laskemaan vihdoinkin jalkani maihin Nurmeksen saaren vanhalla Päivärannan tilalla. Raahasin packraftin maihin, tyhjensin sen nopeasti ja kiinnitin koko komeuden meloineen päivineen rinkkaani. Lisäksi käärin kuivapukua hieman alemmas lantiolle solmuun, jotta pystyisin kantamaan rinkan koko saaren läpi kohteeseeni Vesiluomaan, jossa kurssipaikkamme sijaitsi. Marssiessani läpi Nurmeksen saaren sen ikivanhojen metsien poikki, totesin, että olen mahdollisesti yksin koko saaressa. Kenestäkään ei näkynyt jälkeäkään missään.

Kuusimetsässä lauloi lintu, jonka ääntä en pinnistellessäni eteenpäin tunnistanut lainkaan. Selässäni oleva rinkka painoi melko tavalla, ja molemmissa käsissäni oli myös repullinen kurssitavaroita. Lisäksi minua odotti vielä illalla kurssin suunnistusmerkkien vienti maastoon ympäri saarta. Hikinorojen valuessa otsalta, saavuin kuitenkin lopulta Vesiluoman tuvan pihaan ja laskin kantamukset kädestäni. Kaivoin avaimet povitaskustani ja avasin tuvan vanhan oven narahtaen. Ensimmäiseksi sytyttäisin kamiinaan tulet, vaihtaisin hikiset vaatteet kuiviin sekä valmistaisin itselleni niin tuhdin aterian, että jaksaisin vielä kuljettaa kurssilaisten suunnistusrastit paikoilleen.

Karun kaunista saaristoluontoa

Kun olin lepuutellut selkääni tuvan lavitsalla ja saaanut energiatasot jotenkin edes nousemaan, oli aika suunnata jälleen työtehtäviin. Ulkona vallitsi edelleen sama aurinkoinen, mutta tuulinen keli. Suuntasin kävelyni tuvan pihasta kohti saaren näköalapaikkaa, Nurmeksennokkaa, jonka lähellä kaksi rasteista sijaitsisi. Saavuttuani Nurmeksennokalle, meri kohisi voimalla vasten rantakallioita. Oikaisin kallioille pienen metsikön läpi, ohitse vanhojen talonraunioiden. Nurmeksen saaressa on ilmeisesti aikoinaan sijainnut venäläisten sotilaskasarmi, jonka rakennusten sortuneet jäännökset nyt pilkistelivät siellä täällä tuulen pieksämän nurmikon välistä.

Osa Venäjän armeijan aikaisista rakennuksista näytti olevan myös jo meriveden täyttämiä, eikä niihin kannatakaan näin ollen lähteä kovin lähelle pelleilemään. Saapuessani meren rantaan, sen kohina muuttui suorastaan korvia huumaavaksi. Laskeuduin vähäksi aikaa istumaan ja ihailemaan kuohuvaa merimaisemaa suojaisaan paikkaan kallioiden väliin. Meri vaikutti jatkuvan loputtomiin, ja olisin voinut jo aivan hyvin nukahtaa sen katkeamattomaan kohinaan.

Vieressäni kallioiden välistä pilkisti vihreä tyrnipensaan oksa, joka heilui hiljalleen tuulessa. Pudistin unen rippeet silmistäni, sillä unelle ei olisi ihan vielä aikaa. Puolet seuraavan päivän rasteista oli vielä viemättä paikoilleen. Nousin kalliolta ja suuntasin kulkuni rantaviivaa pitkin Lemmenpuhti-nimistä, pientä hiekkarantaa kohden. Kulkiessani rikkonaisia kivikkoja ja kallioita pitkin, mietin paikan nimen alkuperää. No, se lienee nyt nimestä ihan suoraankin arvattavissa. Toivoin myös, että itselläni olisi puhtia viedä vielä viimeiset rastit perille ennen auringonlaskua.

Lopulta rastien viemisessä ympäri saarta menikin tovi, ja palattuani vihdoinkin takaisin Vesiluoman tuvalle, aurinko loi jo viimeisiä säteitään merelle. Tarkistin nopeasti tuvan pihasaunan kunnon ja myös huussin, molemmat vaikuttivat olevan siistissä kunnossa.

Sisällä kaivoin tuvan pöydälle vielä kurssikartat ja ryhdyin otsalampun valossa merkitsemään niihin rasteja oikeille paikoilleen. Toivoin, että väsymys ei saisi kättäni horjumaan ja rasteja menemään ihan mihin sattuu. Hetken kuluttua herkullinen pekonin käry tuvan kamiinan suunnalta alkoi leijailla pöydän ääreen, ja olikin iltapalan aika.

Kun oikaisin lepäämään tuvan lavitsalle ja katselin ikkunasta sateenkaaren väristä taivaanrantaa, silmäni valuivat aivan väkisin kiinni. Ulkona istahti lokki ikkunalaudalle ja päästi kimeän kirkaisun. En jaksanut edes kopauttaa ikkunaan, että se lentäisi tiehensä.

Meloen saaresta pois ja veneellä takaisin -erätaitokurssi alkaa

Seuraavana aamuna heräsin jo hyvissä ajoin ja valmistin tuvassa tukevan aamupalan. Tiedossa olisi jälleen patikkamatka läpi saaren packraft selässä ja melontamatka mantereelle. Aamupuuroa lusikoidessani selailin kännykästä päivän sää- ja tuuliennustuksia ja toivoin myötätuulta meloessani kohti manteretta. Rukouksiini taidettiin vastata, sillä sen verran vinhalla myötätuulella sain meloa Rokinnokkaa kohden, että taitoin paluumatkan vain puolessa siitä ajasta, jota menomatka vastatuulessa oli kestänyt. Perillä venesatamassa kävelin pakettiautolleni ja tarkistin kännykästäni viestit, osa oli työharjottelijaltani Sannalta, toiset taas asiakkailta.

Olin sopinut saareen kuljetuksesta asiakkaiden ja loppujen kurssitavaroiden osalta paikallisen Eräheppu-yrittäjän kanssa. Ihan kaikkea ei sentään packraftilläkään roudattaisi perille tuuliseen saareen. Muutaman tunnin odottelun (jotka itseasiassa vietin pikapäiväunien merkeissä pakettiautossani) jälkeen ensimmäiset asiakkaat saapuivat paikalle, ja venekuljetuksemmekin kurvasi laituriin. Työharjoittelijani Sanna saapui myös, ja kannoimme kurssitavarat auton perästä laiturille.

Venematkoja saareen jouduttiin väkimäärästä (15 henkeä) johtuen tekemään useampia, mutta ne mentiin hyvässä säässä aikamoisella vauhdilla. Saavuimme asiakkaiden kanssa samaan Päivärannan venelaituriin, johon olin itse päivää aiemmin packrafteineni melonut. Kiittelin mielessäni venekyytimahdollisuudesta, sillä tippaakaan lisämelomista en kyllä juuri sillä hetkellä kaivannut.

Veneen huristellessa matkoihinsa, nostimme porukan kanssa rinkat selkäämme ja aloitimme taipaleemme läpi Nurmeksen saaren kohti päämääräämme Vesiluomaa. Harjoittelijani Sanna muistutti terveesti välillä matkanteon rauhallisuudesta, sillä itselläni on retkien ensimmäisinä päivinä niin paljon ajokoiran verta suonissa, että rauhallinen tahti saattaa joskus unohtua. Niinpä on hyvä olla välillä joku muistuttamassa siitä.

Päästyämme hikisen taipaleen jälkeen Vesiluoman tuvan pihaan, kehoitimme asiakkaita valitsemaan hyvän ja tasaisen paikan teltoilleen. Ruokatauon jälkeen aloittaisimme virallisen kurssiohjelman ja tutustuisimme hieman Nurmeksen saareen. Illalla innokkaita suunnistajia odottaisivat sekä valoisan- että pimeäsuunnistuksen rastit Nurmeksen metsissä ja kallioilla.

Koko kurssimme tarkoitus oli opettaa retkeily- ja erätaitoja omaa harrastustaan kehittäville naisille. Kurssipäivien aikana tulisivat tutuksi niin suunnistus ja kartanluku kuin poikkeustilanteessa selviytymisen taidot. Itse eräoppaana pidän äärimmäisen tärkeänä tavallisenkin retkeilijän hallita edes muutamia peruserätaitoja, joita ovat esimerkiksi tulenteko, majoitteen rakentaminen, hätätilanteessa toimiminen sekä ravinnon saaminen luonnosta. Näin retkeilystä tulee huomattavasti varmempaa ja turvallisempaa, ja taitoja on mukava alkaa tästä perustasosta kartuttaa pikkuhiljaa ylöspäin.

Erätaidot haltuun naisporukassa

Kurssimme olikin varsin toiminnantäyteinen ja varmasti poikkesi sisällöltään totutusta. Kurssilaiset lähtivät kuitenkin innolla ja ennakkoluulottomasti kokeilemaan myös perinteisiä tulentekotaitoja karkulla, taulalla ja piikivellä nakutellen, vaikka helppoahan se ei varmasti ollut. Lisäksi kolmen päivän aikana opeteltiin toimintaa hätätilanteessa, kuten signaalin antoa merkinantopeilillä tai kirkkaalla huivilla rantakallioilta ja hätämajoitteen rakentamista. Lisäksi käveltiin lukemattomia kilometrejä ympäri kaunista saarta. Sääkin sattui olemaan kaikki kurssipäivät aurinkoinen ja kaunis. Lisäksi lämmitimme kalastajatuvan saunan joka ilta, ja sen pehmeisiin löylyihin oli mukava pujahtaa toiminnallisen päivän jälkeen.

Kannattaa aina ajatella, että näitä erätaitoja opetellaan sitä varten, että oma varmuus ja turvallisuus liikkua maastossa kasvaa. Naisporukoiden ollessa kysymyksessä, kasvaa samalla monesti myös ystävien ja lapsiretkeilijöiden turvallisuus, sillä oman kokemukseni mukaan vähemmistö naisista retkeilee täysin yksin (kuten itse saatan joskus tehdä, toki joku muukin varmasti). Näin ollen turvataidot ikään kuin huomaamatta leviävät laajemmalle. On hyvä osata toimia retkelytilanteessa myös, jos joutuu olemaan paikalla hoitamassa vaikkapa sairaskohtausta saanutta tai joku on lyönyt kirveellä jalkaansa.

Eräolosuhteissa joudutaan myös monesti hakemaan itsensä teloneita tai sairastuneita hyvin hankalista paikoista. Näin ollen opettelimme rakentamaan myös kelpo paarit henkilökuljetusta varten muutamasta tukevasta männynoksasta, retkeilyhousuista, vyöstä ja kahdesta shemag-huivista. Paarien kanto sai kyllä kuudellekin naiselle nousemaan hien otsaan jo kymmenen metrin matkalla, puhumattakaan siitä, että paareja kuljetettaisiin vaikeassa maastossa useita kilometrejä. Järkevämpää on kuitenkin aina viedä potilas, jos mahdollista, paikkaan, josta hänet on helpompaa jatkoevakuoida ammattilaisten toimesta.

Yksi aivan mahdollinen tapahtuma retkeilyyn liittyen on myös puhdas eksyminen. Itse olen eksynyt elämässäni luonto-olosuhteissa lukuisia kertoja niin erämaassa, kuin kodin lähipöpelikössäkin. Osaistko kuitenkin toimia tälläisessa tilanteessa ja rakentaa itsellesi tarvittaessa väliaikaismajoitteen, jossa suojautua ja odottaa apua jos olisi pakko? Harjoittelimme kurssilaisten kanssa tätäkin asiaa, sillä melko pienellä ponnistuksella suomalaisesta luonnosta saa kerättyä itselleen kasaan kelpo hätämajoiteainekset. Kurssillamme oli lupa käyttää alueen kaatuneita ja harvennettuja puita materiaalina, ja harjoitteen jälkeen majoitteet purettiin pois. Majoitteiden rakentamisen jälkeen kurssilaisten kanssa käytiin läpi myös veden suodattamista ilman kemiallisia tai valmisvälineitä, sekä männynneulasteen valmistus metallipakissa.

Auringonlasku hiljaisen meren taakse Nurmeksennokalla

Viimeisenä kurssi-iltana päätimme lähteä osan kurssilaisten kanssa katsomaan auringonlaskua Nurmeksennokalle. Tämä tiesi tuvalta taas noin 20 minuutin reipasta patikointia vihaisten hyttysten kansoittaman metsän poikki. Matka oli silti kyllä täysin vaivan arvoinen, sillä meitä odotti vastassa täysin peilityyni meri, mikä on ulapan suunnalle melko poikkeuksellista. Vain muutamia lintuja uiskenteli kaukana ulapalla, mutta tuuli oli täysin tyyntynyt. Istuimme rantakalloille ihastelemaan vesivärimäisen utuista auringonlaskua. Ikään kuin taivaalla ja merellä ei olisi ollut lainkaan selkeää rajaa.

Saaristoluonto on ollut itselleni aina hyvin läheinen ja olin oikein mielissäni, että olin ehkä onnistunut nyt esittämään siitä parhaat puolet kurssilaisille. Tokihan saaristossa on myös hyvin rankkoja säitä ja vuodenaikoja, milloin ei todellakaan fiilistellä rantakallioilla auringonlaskua. Mutta onneksi se hetki ei ollut juuri nyt.

Auringon luotua viimeiset säteensä meren pinnalle, nousimme tehdäksemme lähtöä takaisin kohti Vesiluoman tupaa ja telttakyläämme. Itse mietin samalla jälkilämmössä hehkuvaa saunaa, johon olisi varmasti nyt hyvä aika myös eräoppaan pujahtaa oikomaan väsyneitä jäseniään.

Kulkiesamme takaisin tuvalle poikkesin samalla metsikköön kurkkaamaan niitä, jotka olivat päättäneet kokeilla yönsä viettoa päivällä rakennetussa hätämajoitteessa. ”Oravan pesäksi” nimetty hätämajoite nukkujineen vaikutti rauhalliselta, ja poistuin paikalta vähin äänin. Seuravana aamuna odottaisi jälleen patikkamatka saaren poikki ja venekyyti takaisin mantereelle.