Kesäkohde talvella koettuna – Päijänteen kansallispuiston valkeat jäät ja uinuvat lumirannat

Millaista on talvella kesäkohteeksi tarkoitetussa kansallispuistossa? Otimme tästä selvää ja hankimme samalla uuden sulan hattuumme. “Korkkasin” puolisoni kanssa itsellemme uuden kansallispuiston, kun lähdimme viikonlopun mittaiselle ahkionvetokeikalle Päijänteen kansallispuistoon. Kompakti järvipuisto on talvellakin täydellinen kohde minivaellukselle!

Saavuimme Padasjoen satamaan (kartta) perjantai-iltana, kun oli jo pimeä. Rannan valot saivat pilvisen taivaan näyttämään likaisen keltaiselta ja järvellä, kaukana horisontissa näkyivät kansallispuiston saaret muodottomina mustina möykkyinä.

Järjestelimme ahkion viimeiseen kertaan ja uhrasimme vielä ajatuksen autolle. Uskaltaisiko sen jättää satamaan? Koiraansa satamassa ulkoiluttanut paikallinen vakuutteli, että voi. Liu’uimme siis järvelle ja otimme suunnan kohti Iso-Lammassaaren laavua.

Iso-Lammassaaren laavu

Päijänteen kansallispuisto on poikkeus suureen osaan muista puistoista, sillä sinne pääsee julkisilla. Päijät-Hämeen ainoassa, aivan Padasjoen rannasta avautuvassa kansallispuistossa käy kuhina kesäisin eikä ihme: puisto on selkeästi rakennettu veneilijöitä ajatellen.

Tulipaikkoja on paljon, mutta sääsuojia vähän. Koko puistossa on vain pari keittokatosta ja kaksi laavua, mikä talviretkeilijän kannattaa ottaa huomioon. Kamoja ei pääse kuivattamaan sisätiloihin eikä märkää lumisadetta pääse muualla karkuun. Omalle retkellemme olimme varanneet mukaan riittävästi kuivia vaihtovaatteita ja yövyimme molemmat yöt teltassa.

Hiihtäjä öisellä Päijänteellä

Naskalit kaulassa taapersimme eteenpäin. Vähän väliä pysähdyimme tutkimaan karttaa ja ihmettelemään. Mihin me taas olimmekaan lähteneet? Puuterilunta oli jäällä noin nilkkaan asti. Minua huoletti jään kunto, mutta toistaiseksi ikävin asia oli paikoin lumen alta paljastuva vesi.

Ylitimme matkalla muutaman railon, jonka jälkeen oli pakko pysähtyä putsaamaan metsäsuksien pohjat lumipaakuista. Onneksi isommat railot tuntuivat erottuvat lumenkin läpi eivätkä märät kohdat tulleet yllätyksinä.

Toivoin, että osuisimme oikeaan suuntaan menevälle moottorikelkkauralle, mutta kelkat olivat viiletelleet aivan toiseen suuntaan. Noin puolimatkassa löysimme jäältä kauriin jäljet, jotka tuntuivat tulevan suoraan kohteestamme. Kauriit olivat vaihtaneet saarta ruuan tai minkä lie perässä. Muuta katseltavaa pimeässä ei sitten juuri ollutkaan.

“Nuhainen muumi”

Päijänteen kansallispuiston arvokasta luontoa ovat hiekkarantaiset harjut suppineen ja kallioiset saaret. Talvisin hiekkarantaa ei paljon näy ja veikkaisin, että supatkin ovat edustavimmillaan sulan maan aikaan. Miksi sitten lähteä talvivaellukselle selkeästi kesäkohteeseen?

Puiston alueella on muutamia linnuille rauhoitettuja alueita, joille menemistä on rajoitettu kesäisin tai se on kokonaan kielletty lumettomana aikana. Tällaisia kohteita ovat mm. useat pienet luodot, Iso-Lammassaaren ja Haukkasalon välissä olevat pikkusaaret, Sammalsaari, Punapää, Huhtsaari, Papinsaari sekä alueita Kelventeen pohjois- ja eteläpäässä. Hankien aikaan, lintujen ollessa etelämmässä, näihinkin kohteisiin tutustuminen onnistuu.

Kansallispuistossa siirtymät on kätevintä tehdä jäätä pitkin, mikä on hyvin aloittelijaystävällistä. Järvenselällä kun ei ole odotettavissa suuria ylämäkiä. Toisaalta hiihtäjä saattaa kohdata ankaran vastatuulen. Tilannetta helpottaa, että pisin taipale aukealla on enimmilläänkin 4 km ja taukopaikkoja on lähes joka saaressa.

Ensimmäiselle illalle matkaa tulikin aika tarkkaan neljä kilometriä. Padasjoen valosaaste oli jäänyt taakse eikä ylettynyt valaisemaan leirisaartamme. Löysimme laavun, vaikka sitä ennen ehdinkin taas todeta ääneen pimeässä retkeilevän yleisen toiveen: voisiko taukopaikat merkata heijastimin.

Oli ihanaa päästä leiriin! Koko illan oli sadellut pientä lumihahtuvaa ja suojelimme ahkiosta nousevia tavaroita kastumiselta kiikuttamalla ne suoraan laavuun tai telttaan. Olin tehnyt perinteisen virheen enkä ollut malttanut juoda tarpeeksi matkalla. Fyysinen väsymys, lievä nestehukka ja energiavaje tekivät vaeltajan kärttyisäksi ja teltan pystytyksestä oli tulla taistelu.

Ennustamaton lumisade jatkui läpi yön ja kietoi tienoon hiljaisuuteen. Liekö illan nuotiosavun vaikutusta, että niiskutin pitkin yötä ja lopulta sain nukutuksi vasta aamuyöstä.

Seuraavana päivänä leirin pakkaus venähti ja pääsimme liikkeelle vasta puolilta päivin. Tunnustan, että monikaan tuntemistani intohimoisista retkeilijöistä ei malttaisi viipyä leirissä aamuisin niin pitkään. He saattaisivat pikemminkin pitää sitä päivänvalon haaskaamisena.

Muistutin itselleni, että he eivät nyt olleet täällä ja voisimme aivan itse määrittää oman aikataulumme. Ei ole väärin viettää vaikka kokonaista päivää paikoillaan, jos se tuntuu parhaimmalta vaihtoehdolta. Tunsin silti mahassani levottomuuden ja kärsimättömyyden kouraisun, kun lähdimme laahustamaan hitaasti umpihangessa.

Välillä täytyi pysähtyä putsaamaan suksen pohjat lumipaakuista.

Iltapäivän puolella aurinko tuli kokonaan esiin. Keväisellä hangella minut valtasi samanlainen onnen tunne kuin näkisin hyvän ystävän pitkän ajan jälkeen. Horisontti näytti hohtavan kirkkaassa valossa ja auringon kosketus poskella tuntui lämpimältä suukolta.

Löysimme vanhan moottorikelkkauran, jota muutama muukin hiihtäjä oli käyttänyt ja kuljimme sitä pitkin kohti Pitkäniemen laavua. Kauempana edessä liikkui nopeasti kummallinen tiheä sumu. Oliko jäälle karannut jotain sopimatonta George R. R. Martinin romaaneista?

Hohtava horisontti ja sumua rannassa

Pidimme myöhäisen lounastauon Pitkäniemen laavulla. Polttopuita ei ollut, sillä edellisen talven huonot jäät olivat estäneet niiden kuljetuksen taukopaikoille. Taukoilimme siis ilman nuotiota ja jatkoimme pian Kelventeen suuntaan.

En ihan heti keksi tylsempää puuhaa kuin pitkän valkoisen suoran taittaminen hitaasti ahkion kanssa. Onneksi olimme pakanneet kameran ja herkut helposti saataville ja kummallakin taskulla tuli käytyä paljon!

Mietiskelin, miltä saarten rannat näyttäisivät kesäisin ja kuinka helppoa niihin olisi rantautua kajakilla. Tähän aikaan vuodesta jään noustessa rantakivikoiden yli ja lumen tasoittaessa muodot rantaan kuin rantaan oli helppo hiihtää ahkion kanssa.

Onko se Valkoinen kulkija? Vai hiihtävä papu? Ei, se on Retkipaikan kirjoittaja!

Illasta oli tulossa kaunis. Punertavan auringon laskiessa saarten liepeille muodostui jälleen sumua. Vitsailimme Valkoisista kulkijoista samalla, kun sukelsimme Kelventeen rantaviivan kätkevään sumuseinämään.

Laitoimme leirin Nimettömän telttailualueelle. Alunperin olin haaveillut telttailusta Kelventeen eteläisellä telttailualueella. Omia voimia tutkailtuamme tulimme kuitenkin lopputulokseen, että olisi parempi jättää ylimääräiset kilometrit pois.

On tärkeää osata luopua liian kunnianhimoisista suunnitelmista. Päätöksen ansiosta meillä oli aikaa viettää rauhassa iltaa paikoillamme, mikä varmasti tuli tarpeeseen. Kumpikaan ei ollut vetänyt ahkiota pitkään aikaan ja kuntoilumuoto oli keholle pitkästä aikaa uusi.

Toisesta yöstä oli tulossa kirkas ja siis kylmempi. Varauduin tähän keittämällä kuumaa vettä juomapulloon, sujauttamalla tämän villasukkaan ja makuupussiin kuumavesipulloksi. Tällä kertaa nukuinkin yöni sikeästi.

Aamulla palasimme takaisin omille jäljillemme. Edellisiltana olimme ylittäneet ilmeisesti Kelventeen Isohietaan asti vedetyn hiihtoladun. Tämä “Päijänteen Postireitti” kulki Lietsaaren pohjoispuolelta, Haukkasalon ja Vähä-Haukkasalon välistä, nuotiopaikan kautta Padasjoen satamaan.

Sää ei olisi voinut olla parempi! Taivas oli pilvetön ja pian hiihtäjien naamat punoittivat auringosta. Auratulla vapaan uralla ahkion vetäminen oli hieman nopeampaa ja miellytti vauhdinkaipuista hiihtäjää.

Kelventeen edustalla kulki pitkä railo.

Vähä-Haukkasalon luona otimme suunnan Haukkasalon jyrkänteille, jotka pilkottivat saarten välissä. Olin lukenut, että jyrkänteillä olisi kalliomaalauksia, mutta tällä kertaa jyrkänteet itse veivät huomiomme.

Keskeltä jyrkänteen reunaa valuivat alas jääpuikkojen urut, joista tippui hiljalleen vettä kivikkoon kallion juurella. Kuuntelimme haltioituneina hiljaisuutta dominoivaa pisaroiden ääntä ja yritimme havaita muinaisten ihmisten viestejä.

Haukkasalon länsirannan kalliot jääpuikkoputouksineen

Löytyykö puikkojen varjoista kalliomaalauksia?

Olimme koko päivän saaneet nauttia upeista maisemista eivätkä ne loppuneet kesken vielä viimeisillä kilometreilläkään. Palasimme takaisin satamaan vievälle ladulle parahiksi todistamaan auringon painumista määränpäämme taakse. Vielä olisi noin puolisen tuntia aikaa ehtiä hämärässä autolle.

Päijänteen kansallispuistossa saa olla talvella omassa rauhassaan. Ladulla hiihtelijöiden lisäksi emme nähneet ketään muuta retkeilijää. Hiljaisuudesta nauttiminen on siis lähes taattua. Oman retkemme perusteella alue soveltuu erittäin hyvin talviretkeilyyn, kun ottaa huomioon jääturvallisuuden, omaa talviretkeilyyn vaadittavat taidot ja varusteet eikä vierasta teltassa nukkumista kylmällä.

Lue lisää Päijänteen kansallispuistosta:

Talviretki yli satavuotiaalle Päijätsalon näköalatornille

Päijänteen kansallispuisto on melojan unelma – voiko kauniimpaan maisemaan aamulla herätä?

Päijänteen kansallispuiston upea Kelvenne