Näin tehtiin Metsien Kätkemä – osa 2: Häme

Artikkelisarja siirtyy tällä kertaa Hämeen maisemiin, kun kuvasimme Metsien kätkemä -televisiosarjan toista tuotantokautta muun muassa Korteniemen perinnetilalla, Kaukolanharjun näkötornilla, Hämeen Härkätiellä, Tammelan kuppikivillä sekä Torronsuon kansallispuistossa. Mikäli ensimmäinen osa on vielä lukematta, suosittelen kokonaisvaltaisen käsityksen luomiseksi lukemaan sen ensin, mutta tarinoiden puolesta artikkelit voi lukea missä tahansa järjestyksessä.

Juhannusviikon kuvauksiin matkasimme taas tuttuun tapaan kimppakyydeillä Antin, Reetan ja Pietun sekä minun asustaessa etelässä siinä missä muut joukostamme asuvat Rovaniemellä. Saapuessamme maanantai-iltana Tammelassa Härkätien varrella sijaitsevalle Nahkurinverstaalle, jossa majoittuisimme koko viikon, oli pohjoisen porukka jo pöydän ääressä odottamassa. Huumori kukoisti entiseen malliin ennen, kuin olimme edes istahtaneet alas, ja lämpimän vastaanoton myötä tunnelma oli heti kotoisa.

Pöydän ääressä oli myös uusi tuttavuus, kun Flatlight Creative Housen leikkausassistentti Juuso Voutilainen oli matkannut muun kuvausryhmän mukana Hämeeseen valmistelemaan materiaaleja kuvauspäivän päätteeksi. Illallisen ja sen yhteydessä pidetyn tuotantopalaverin jälkeen virittelimme vielä polkupyörät valmiiksi kuvauskuntoon, ennen peittojen alle kömpimistä.

Korteniemen perinnetila

Tiistain sääennuste lupasi ajoittaista sadetta ja mahdollista ukkosta, mutta tämä osui kuvaussuunnitelman kannalta sopivalle päivälle, sillä siirryimme aamiaisen jälkeen koko päiväksi Korteniemen perinnetilalle, jossa kuvasimme enimmäkseen sisätiloissa. Eikä ihan missä tahansa sisätiloissa, vaan historiaa huokuvan päärakennuksen pirtissä. Pannukahvin tuoksu, hämärä valaistus ja sateen ropina virittivät joukkomme levolliseen tunnelmaan.

Liesjärven kansallispuistossa sijaitsevassa, 1910-luvun metsänvartijatilan mukaisessa Korteniemen perinnetilan pihapiirissä käyskentelee kesäaikaan mm. hevonen, lampaita, lehmiä, kanoja sekä kukko, kun taas kasvimaalla kasvaa vanhoja kotimaisia kasvilajikkeita. Perinnetilalla vierailu on maksutonta, ja opastettuja kierroksia on mahdollista tilata Metsähallituksen asiakaspalvelusta.

Edeltävän jakson kuvauksista poiketen Antin ja Reetan siirtymät kohteiden välillä tapahtuivat tällä kertaa polkupyörillä. Välillä parivaljakko intoutui jopa oikeasti polkemaan kohteesta toiseen, vaikka muutoin pyörät kulkivat autojen kyydissä.

Koko porukka kasassa. Vasemmalta oikealle Hanna-Maija Paronen, Juuso Voutilainen, Antti Huttunen, Heikki Illikainen, Reetta Ranta, Pietu, Miikka Niemi, Joonas Mattila, Ilmari Mannermaa sekä Markku Rytinki.

Antti ja Reetta eivät suinkaan päässeet loimailemaan Korteniemeen, vaan heidät passitettiin oikeasti elämään perinnetilan elämää. Tämä tarkoitti eläinten ruokkimista, pellon niittämistä ja halkojen hakkaamista. Vasta pihatöiden valmistuttua odottivat löylyt 1910-luvun savusaunan lauteilla.

Saunan lämmettyä oli kuitenkin ukkos- ja saderintama siirtynyt taas päällemme, mikä pakotti meidät hakemaan suojaa saunan kuistilta. Taivaan selkiytymistä odotellessa sai toinen kuvaaja Joonas Mattila ajatuksen salamoinnin kuvaamisesta. Tämä oli niitä kertoja, jolloin kaikki tapahtui kuin elokuvissa. Laitettuaan kameran kuvaamaan päärakennuksen suuntaan naureskelimme me muut, että siinähän sitä sitten odotetaan varmaan useampi tunti. Kuitenkin, vain kymmenen sekunnin kuluttua jouduimme perumaan puheemme, sillä koko taivaan oli valottanut silmiä hivelevä välähdys juuri oikeassa suunnassa. Naureskeltavaa riitti nyt entistä enemmän. Myös jotain ukkosen voimakkuudesta kertoo se, että jyrinä ravisutti saunan rakenteita siinä määrin, että allekirjoittanut oli saada eräästä puun palasesta päähänsä sen irrottua kuistin seinästä.

Alkuperäisestä kuvaussuunnitelmasta poiketen olimme edellisenä iltana päättäneet, että kuvaisimme tiistai-iltana myös Kaukolanharjun näkötornilla sääolosuhteiden suosiessa ja aikataulun pitäessä, sillä näin ollen pääsisimme kotimatkalle jo torstaina perjantain sijaan. Niinpä perinnetilan kuvausten valmistuttua ja sään selkiydyttyä pakkasimme kaluston autoihin ja jatkoimme matkaamme vielä Kaukolanharjun näkötornille.

Kaukolanharjun näkötorni

Saavuttuamme Suomen vanhimmalle puurakenteiselle näkötornille, oli meillä vielä sopivasti aikaa kuvata tornin portaikossa ennen auringonlaskua, jota vasten kuvasimme viimeiset ilmakuvat. Eräällä meistä oli kuitenkin jonkin asteinen korkean paikan kammo, eikä tornin huipulle kapuaminen varmasti ollut kovin mieluisaa. Todettakoon kuitenkin, että henkilö suoriutui tehtävästään kunnialla ja kaikki saatiin kuvattua.

Heikki Illikainen poimii ääniraidan talteen samalla kun Ilmari Mannermaa taltioi kuvan.

Hulppeaan 21 metrin korkeuteen kohoava ja vuonna 1926 pystytetty Kaukolanharjun näkötorni kilpailee korkeudessaan sen ympärillä kasvavien taianomaisten kuusten kanssa. Ellei tornin huipulle nouseminen vielä salvannut henkeä, teki sen viimeistään huipulta aukeava maisema. Maisema on nimittäin sitä luokkaa, ettei ole mikään ihme, että alue valittiin ympäristöministerin toimesta yhdeksi maamme kauneimmaksi vuonna 1993.

Jopa Suomen merkittävimpiin taidemaalareihin lukeutuva Albert Edelfelt ihastui aikoinaan Kaukolanharjulta aukeavaan maisemaan ja ikuisti tämän “Kaukolanharju auringonlaskun aikaan” -nimellä tunnetuksi maalaukseksi. Näihin maisemiin oli hyvä lopettaa viikon ensimmäinen kuvauspäivä.

Hämeen Härkätie & Tammelan kuppikivet

Keskiviikkona oli vuorossa hieman kevyempi päivä, mikä sopi kaikille oikein hyvin, sillä torstain herätys olisi jo reilusti ennen auringonnousua. Myös yön aikana lämmennyt ja kirkastunut keli otettiin ilolla vastaan.

Päivän ohjelma keskittyi Tammelasta löytyvien kuppikivien ihmettelyn sekä tämänkertaisen vieraan haastattelun ympärille, mutta sitä ennen Antti, Reetta sekä Pietu pääsivät polkupyörän selkään. Heidän ääriviivojensa lipuessa pellon reunaa vasten ja auringon porottaessa lähes kirkkaalta taivaalta sitä tunsi itsensä onnekkaaksi. Kuinka kauniita maisemia meillä täällä Suomessa oikeasti onkaan. Sitä ei vain aina arjen keskellä muista pysähtyä aloilleen huomatakseen kaikkea ympärillä olevaa kauneutta.

Reetan ja Pietun työnjako osoittautui toimivaksi. Pietu tähysti ja nuuhki, kun Reetta hoiti polkemisen ja ohjaamisen.

Seuraavaksi siirryttiinkin sitten päivänpolttavan aiheen ympärille, kuppikivien luo. Ai niin minkä? Kyllä, kuppikivien. Tammelassa Letkun koulun pihapiiriä komistaa useampi iso kivi, ja nopeimmat meistä olivatkin perille saavuttaessa valmiita arvuuttelemaan, olivatko nämä nyt niitä kuppikiviä. Kauempaa tarkasteltuna ei kivissä huomaa mitään normaalista poikkeavaa, sillä kuppikivien kupit ovat suurin piirtein kämmenen kokoisia, tai pienempiä, uurrettuja koloja tai niin kutsuttuja uhrikuoppia. Kuppeihin asetettujen uhrilahjojen on esimerkiksi uskottu tuovan riistaonnea tai paremman sadon. Näin lyhykäisyydessään. Paremman selityksen kuppikiville kuulemme toisen tuotantokauden Häme-jaksossa, sillä jakson vieraana oli tietokirjailija ja arkeologi Ilari Aalto.

Ilari Aalto jakoi tietämystään kuppikivistä Antille, Reetalle ja Pietulle.

Kevyestä päivästä huolimatta olimme illalla uudenlaisen haasteen edessä. Viiden aikoihin syödyn päivällisen jälkeen oli nimittäin yritettävä nukahtaa, sillä herätys Torronsuon – ja samalla viikon viimeisiin – kuvauksiin olisi jo kolmelta aamuyöstä. Henkilökohtainen taktiikkani oli aluksi rentoutua kirjan parissa tunnin tai pari. Epäonnistuin tässä kuitenkin täydellisesti, sillä en ollut lukenut edes kolmea sivua, kun silmäluomeni eivät enää pysyneet auki. Ja ei, kirja ei ollut näin huono. Se oli itse asiassa erittäin hyvä.

Torronsuon kansallispuisto

En usko että olen ikinä herännyt kolmelta aamuyöstä niin pirteänä kuin tuona torstaina heräsin. Kunnon yöunilla jopa tuohon aikaan herääminen näkyi olevan mahdollista. Toisekseen, aikaisin herääminen palkitaan usein poikkeuksellisen kauniilla luonnon esityksillä, kuten tälläkin kertaa kävi. Jo automatka Torronsuon kansallispuistoon oli yhtä värien ilotulitusta, kun taivas väreili pinkin ja violetin eri sävyissä samalla, kun pelloilla lainehti toinen toistaan pehmeämpiä usvapeittoja.

Torronsuolle saavuttuamme oli meitä vastassa metsäcatering aamupalan kera, mutta sämpylät saivat toistaiseksi odottaa, sillä nouseva aamuaurinko alkoi jo pilkottaa horisontin takaa. Antti ja Reetta lähetettiin juuri parhaaseen aikaan kultaisessa valossa kylpevän näkötornin huipulle samalla, kun kopterin siivet keräsivät ilmaa alleen. Mykistävän hienojen ilmakuvien jälkeen pääsimme ansaitun aamupalan kimppuun, mutta ei ollut kulunut puoltakaan tuntia, kun kuulimme järkyttävän uutisen. Olimme juoneet termoskannut tyhjiksi, eli siis kahdeksan isoa pannullista kahvia. Anteeksi mitä? Kahdeksan iso pannullista ei riittänyt kymmenelle hengelle? En vieläkään ymmärrä miten tämä oli edes mahdollista, mutta ei siinä muu auttanut: cateringvastaava lähti keittämään lisää kahvia.

Paikalle oli saapunut myös muutamia vierailijoita kunnan puolesta (kuvassa oikealla).

Näkötornin huipulta aukeaa karu, mutta kaunis maisema suolle. Pinta-alaltaan 30 neliökilometrin laajuinen kansallispuisto perustettiin vuonna 1990, jota ennen suo oli suojelualuetta.

Aamupalan ja kahdeksan kahvipannullisen jälkeen otimme vielä viimeistä kertaa kaluston kantoon ja lähdimme suolle kuvaamaan. Pitkospuiden haarautuessa erkaannuimme toisistamme, sillä lähdin toisen kuvaajan, Joonas Mattilan, kanssa etsimään kuvituskuvia, kun taas muut jatkoivat Antin, Reetan ja Pietun kintereillä. En siis osaa tarkalleen kertoa mitä suolla tapahtui, mutta huhu kertoo, että kuvaaja Ilmari Mannermaa oli juonut kupillisen liikaa kahvia ja upposi suohon.

Kaikin puolin erittäin onnistuneen kuvausviikon kruunasi, kun takaisin tulipaikalle saavuttaessa oli meitä odottamassa uskomattoman herkulliset nuotiolla valmistetut hodarit. Niin, ja uudet kahdeksan pannullista kahvia. Viimeisten hodarien ja kahvikupillisten jälkeen oli vuorossa taas hieman haikeat hyvästelyt, kun joukkomme suuntasi kuka minnekin juhannuksen viettoon. Tosin ero ei olisi pitkä, sillä näkisimme jälleen heti juhannusviikonlopun jälkeen maanantaina, uusissa maisemissa, uuden kuvausviikon merkeissä.

 

Juttusarjan muut osat:

Näin tehtiin Metsien Kätkemä – osa 1: Raasepori ja Elisaari

Näin tehtiin Metsien Kätkemä – osa 3: Konnevesi

Näin tehtiin Metsien Kätkemä – osa 4: Helsinki

Katso Metsien kätkemä kausi 1 Yle Areenassa >>

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.