Metsä hoitaa aivoja tavoilla, joita en ole tullut edes ajatelleeksi

Olen juuri lukenut Muistiliiton blogikirjoitusta, jossa käsitellään metsän hyviä vaikutuksia aivoterveydelle. Kun työpäivän jälkeen vedän – töistä väsyneenä ja maailman uutisista kasaan painuneena – pipon päähän ja kumisaappaat jalkaan ja astun lähimetsään, saan jo lyhyen sienestysretken aikana huomata, että blogikirjoituksessa on monia todella hyviä huomioita. Tajuan, että aivoni ovat saaneet metsistä valtavasti terveyttä elämäni aikana, vaikka en ole täysin tiedostanut kokonaisuuden moniulotteisuutta.

Muistiliiton kirjoitus: Aivoterveyttä ja hyvinvointia metsästä (Tanja Kulmala, 21.03.2025)

Puolisoni on mukana, ja olemme päättäneet tehdä kävelyn tutulla, syrjäisellä metsälammella. Olemme käyneet täällä joka syksy, ja tiedän, että täällä on sieniä. Emme kuitenkaan ole liikkeellä varsinaisesti sienien, vaan itse metsän ja metsästä nauttimisen vuoksi. Taskuun on silti sujautettu myös pussi kastikeaineksia varten.

Tässä ehdinkin jo mainita pari ei-niin-ilmeistä tapaa, joilla metsä tekee hyvää Muistiliiton kirjoituksen mukaan: ensinnäkin olemme metsässä yhdessä, joten se on meille myös sosiaalista kanssakäymistä. Metsä on mielestäni mainio ympäristö olla yhdessä toisen ihmisen tai ryhmän kanssa. Olemassaolo, jutustelu (joskus vaikeistakin aiheista) ja myös rauhaisa hiljaisuus ovat helppoja ja luontevia metsässä. Itse sosiaalisesti hyvin kömpelönä ihmisenä kohtaan uudet ihmiset aina ehdottomasti mieluiten luonnonympäristössä.

Kuljemme kauriinpolkua eteenpäin ja siirrymme valoisasta männiköstä kuusikon varjoihin. Olemme toistemme seura, tuki ja turva, ja myös yhteisiä ihania muistoja nousee pintaan, koska olemme liikkuneet täällä ennenkin. Aivoni kehräävät. Tuntuu hyvältä nähdä rakkaaksi tullut paikka eheänä ja entisellään. Täältä ei ole kaadettu puita sitten viime käynnin, ja sydämeni huokaa helpotuksesta.

Myös sienet ovat terveydelle hyväksi. Kuten hyvä uni, villiruoka on yksi metsän keinoista jatkaa antamistaan myös luontoretken jälkeen. Sienistä saamme muun muassa D-vitamiinia sekä elimistössä hitaasti sulavia kuituja. Siksi olo pysyy pitkään kylläisenä. Sienet ovat vähäkalorisia ja niissä on hivenaineita, kuten rautaa, sinkkiä ja seleeniä. Etenkin kun valmistaa sienet terveellisesti vaikkapa kasvisten kera ja oliiviöljyä käyttäen sen sijaan, että upottaa ne voihin ja kermaan, ne ovat terveellistä ruokaa.

Kuljemme korkeassa, hämärtyvässä kuusimetsässä hitaasti eteenpäin. Hengittelemme syvään havumetsän tuoksuvaa, hiljaista, puhdasta ilmaa. Elämme syyskuun loppupuoliskoa, ja ilma on hiljattain muuttunut syksyisen kirpeäksi myös täällä Lounais-Suomessa. Huomaan polun vierellä syvässä sammalikossa kantarelleja ja työnnän sormeni niiden juureen. Sammal ja sienet tuntuvat sormenpäissä kylmiltä ja vetisiltä. Napsautan sienet juuresta poikki ja siistin ne näppärästi sormin. Puhdistan sienet sammalesta ja mullasta heti paikan päällä. Yleensä siihen ei mene paljoa aikaakaan, napsautan vain likaisen juuren irti ja otan matkaan puhtaan sienen.

Samoilla, vain pikaisesti takinhelmaan pyyhkäistyillä sormilla poimin seuraavaksi syksyn viimeisiä mustikoita suuhuni ja suorastaan tunnen, kuinka metsän mikrobit tekevät minulle hyvää. Metsän maasta ja antimista saatavat mikrobit vaikuttavat ”ihmisen somaattiseen terveyteen, suolistoon, ihoon ja mielenterveyteen” kertoo aivotutkija Minna Huotilainen Ylelle.

Olemme jo syvällä metsässä. Tuttu lampi on vierellämme tyynenä ja tyvenenä, tyystin hiljaisena. Rauha on täydellisen rikkumaton. Lammen soiset rannat tuoksuvat kirpeiltä viileässä illan ilmassa. Hetkeksi aikaa näköaisti asettuu levolle lampimaiseman rauhaan ja tuoksu- ja kuuloaisti valpastuvat nauttimaan ympäristöstä ja sen pienistäkin piirteistä. Tuoksussa on sekoitus sammalta, mustikoita ja suopursua sekä lammen tummaa vettä.

Kapuan ylös jyrkkää rinnettä, josta tiedän löytäväni suppilovahveroita. Jälleen yksi terveysteko, johon metsä minut houkutteli – metsässä liikunta tapahtuu kuin itsestään. Askeleita, joista osa on haastaviakin märässä sammalessa, huojuvilla mättäillä ja korkeissa juurakoissa, kertyy huomaamatta. Aivoni nauttivat, kun ne saavat koordinoida kulkuani yhteistyössä kehon kanssa sekä arvioida edessä olevaa maastoa parhaan kulkureitin löytämiseksi ja sienien huomaamiseksi. Samalla lihakset saavat liikuntaa, ja tasapainoaistikin pääsee töihin aivan eri lailla kuin ihmismaailman tasaisilla pohjilla.

Kun osaan ajatella tätä kaikkea, vaikutus tuntuu entistä selkeämmältä ja paremmalta. Alan tuntea syvää kiitollisuutta terveestä kehosta, toimivista raajoista, lähimetsästä, kumppanistani ja elossa olemisesta.

Matkalla huomaan kauriin kallon samalla paikalla, josta kerran aiemmin löysin parin kauriin jättösarvia. Kallo on ehjä ja jo varsin puhdas ja muistuttaa, että elossa oleminen ei todellakaan ole itsestäänselvää. Jätän sen paikoilleen, mutta tunnen tyydytystä jo pelkästään siitäkin, että satuin löytämään sen. Tällainen aarteenetsintä on yksi mielipuuhistani metsissä.

Aurinko alkaa laskea, ja koska liikumme mäkisessä maastossa, olemme välillä jo varjon hämärissä, kun taas mäkien huipuilla saamme vielä nauttia ilta-auringon kirkkaasta, oranssista valosta kanerva- ja jäkälämattojen yllä. Maassa on paljon lahopuuta, ja ympärillämme kohoaa eri-ikäisiä puita. Emme ole missään ikimetsässä, mutta kuitenkin sellaisessa, joka tuntuu ennemmin metsältä kuin puupellolta.

”Ihminen elpyy tehokkaammin ikärakenteeltaan vanhemmissa metsissä” uutisoi Luonnonvarakeskus viime keväänä. Sen voin helposti uskoa ja allekirjoittaa. Tälläkin kertaa olimme molemmat lähteneet metsään väsyneinä ja nuutuneina työpäivän jälkeen, mutta nyt, alle tunnin metsäretken jälkeen, olemme reipastuneet ja virtaa löytyy taas mukavasti.

Metsässä oleskelu alentaa tutkitusti verenpainetta, lievittää stressiä ja ahdistusta sekä parantaa unenlaatua, ja omalla kohdalla olen myös huomannut, että metsässä oloni on usein toiveikkaampi. Mitä vanhempi metsä, sen parempi, ja jos kyseessä on vieläpä luonnonsuojelualue, on olo huojentunut – en joudu pelkäämään, että paikka olisi ensi kerralla tuhottu.

Pussin pohjalle on kertynyt riittävästi suppilovahveroita ja kantarelleja, muutama mustatorvisienikin. Kuljetan mukanani myös maasta löytämääni karahkaa, joka on mielestäni poikkeuksellisen erinomainen keppi – harvinainen löytö.

Olemme kaukana ihmismaailmasta, alueella, jossa liikumme säännöllisesti ja jossa emme koskaan ole törmänneet toisiin ihmisiin. Olo on rauhaisa ja turvallinen. Haaveilen kuulevani täällä joskus huuhkajan huhuilun tai susien huudot, mutta tällä kertaa se ei vielä toteutunut. Pysähdymme vielä suurille kivenlohkareille imemään metsän rauhaa ja auringon iltasäteitä itseemme, ennen kuin palaamme kotiin.

Kiitos, rakas metsä, taas kaikesta.