Koko perheen metsäretki ratsain Hämeen järviylängöllä

Yhteistyössä Luonto lisää liikettä -hanke

Millä saa varhaisteinin näpit irti pelikoneista, tabletista ja kännykästä? Entä, millä ammentaa mielenvirkeyttä väsyneelle työikäiselle ja vetreyttä eläkeikään ehtineelle? Hämeen järviylänkö tarjosi näihin haasteisiin upeat puitteet. Pääsimme kokeilemaan Luonto lisää liikettä -hankkeen myötä Yli-Tokon luomu- ja vuonohevostilalle, miltä tuntuu keväisen metsän ja lempeiden hevosten tarjoama kokonaisvaltainen hoito. Ohjaksiin lähtivät lisäkseni 10-vuotias poikani sekä kuluvana vuonna eläkkeelle siirtyvä tätini. Kun hienosta reissusta puhuttiin, mukaan intoutui vielä kolleganikin.

Hämeen järviylänkö ei ollut minulle tuttu mielikuvissa, vaikka olen käynyt retkeilemässä Torronsuon kansallispuistossa. Kun ajelimme Tampereen suunnasta kohti ylänköä, parempi käsitys alkoi muodostua: peltoja ei näkynyt juurikaan, mutta kivikkoista, polveilevaa maastoa, kohisevia koskia ja jylhää metsää kylläkin. Ei suuria korkeuseroja, mutta vaihtelevaa, karua maisemaa. Koskaan ei tiedä, mitä maisemia seuraavan mutkan takaa näkyy. Tuntui, kuin olisimme siirtyneet ajassa taaksepäin, uudisraivaajien aikaan.

Alueen matkailutarjonta on kuitenkin kehittynyt, ja järviylängöllä on paljon nähtävää.

Hämeenlinnan kaupunginkirjaston ylläpitämä Häme-Wiki kertoo alueesta seuraavaa:

”Hämeen järviylänkö eli Tammelan ylänkö on Hämeenlinnan, Riihimäen ja Forssan kaupunkien välisellä alueella sijaitseva ympäristöään karumpi ylänköseutu, joka on muodostunut jääkauden jälkeen vedenpinnan yläpuolelle jääneistä, lähes savettomista moreenialueista. Seutu on metsäistä, jossa on runsaasti soita, lampia ja järviä. Maasto on pääosin ylävää ja tasaista, mistä erottuvat Salpausselkien reunamuodostumat ja alueen harjujaksot.
Alue on tunnettu erinomaisista retkeilymahdollisuuksistaan. Järviylängön merkittävimpiin luontokohteisiin kuuluvat mm.
Torronsuon kansallispuisto ja Liesjärven kansallispuistoRuostejärven virkistysalueella sijaitsee Hämeen Luontokeskus, josta saa monipuolista tietoa alueen kansallispuistoista, lähialueen luonnosta, retkikohteista ja muista palveluista.”

Kaikilla meillä matkaan lähteneillä oli ratsastustaustaa. Vähiten sitä oli eläinrakkaalla hieman aralla pojallani, joka aloitti isoilla poneilla ratsastuksen vasta viime kesänä. Myös tädilläni oli takana 5 vuoden ratsastustauko. Epävarmuudestamme huolimatta saimme kuitenkin Yli-Tokon luomu- ja vuonohevostilan omistajalta vakuutuksen, että heidän ratsuillaan pärjäävät kaikki aloittelijoista alkaen. Odottelimme siis rentouttavaa retkeä ja sellaisen todella saimme!

Henkilökohtaisena tavoitteenani oli ennen kaikkea vahvistaa juniorin itseluottamusta ja saada hänet ”tuulettumaan” pelikammiostaan. Vaikka poika innostuu helposti urheilusta ja harrastaa myös kesäisin suunnistusta, tavoitteenani on ollut löytää hänelle harrastus, johon ei liity väkisin kilpailua tai muuta suorittamista. Perheessämme lemmikkieläimet ovat tarjonneet tällaista kotihoidon muodossa, mutta ratsain tehty kotaretki lupasi viedä kokemuksen uudelle tasolle.

Ilokseni voin jo paljastaa, että poika kommentoi kotimatkalla: ”Tämä oli mukavin reissu pitkään aikaan!” Päätimme yhdessä tuumin uusia reissun lähitulevaisuudessa. Myös tätini ja kollegani ihastuivat rauhallisiin vuonohevosiin ja Hämeen järviylängön jylhään rauhaan.

Ville ja V niin kuin Valo. Heppa on merkitty, jotta tuntilaiset tunnistavat sen laumassa.

Lähdimme Tampereelta, ja 1,5 tuntia myöhemmin kurvasimme hämäläisen maatilan pihaan. Purkauduimme autosta mukavan kokoiselle parkkipaikalle ympärillä tarhoistaan tarkkailevien kauniiden, vaaleiden norjanvuonohevosten silmien alla, ja lähdimme kohti punatiilistä piharakennusta, josta kuului lupaavasti eläinten ääniä.

Ennen kuin ehdin kissaa – tai koiraa – sanoa, oli 10-vuotias jo polvillaan pihamaalla vastaanottamassa maatilan koirien ystävällisiä tervehdyksiä. Noh, metsäänhän sitä oltiin vain menossa, joten ”pieni kura tekee vain hyvää”… vai miten se meni?

Vanhempana oli hellyyttävää katsoa, kuinka luonnollinen ympäristö herättää lapsen vaistot. Maalla lapsi saa olla yhä lapsi, iloita pienistä jutuista, kuten kuralammikoista ja eläimistä. Ei tarvita uusia pelejä ja laitteita, meikkiä ja muotivaatteita, että on hyvä olla.

Kun pääsimme talliin saakka, meillä kävi tuuri: pääsimme tervehtimään paitsi ystävällistä maatilan omistajaa, myös kolmen päivän ikäistä vuonohevosvarsaa (!). Sitä ihaillessamme omistaja Maarit Yli-Tokko kertoi, että tilalla asuu kaikkiaan 50 vuonohevosta. Näistä 20 on nuoria alle 5-vuotiaita, jotka ovat myynnissä harrastus- tai kilpakäyttöön, 15 on ratsastuskäytössä tilan ratsastuskoulussa ja loput siitoskäytössä. Maaritin kasvatit ovatkin palkittuja ja menestyneitä monenlaisissa mittelöissä. Kaikesta näkee, että tämä rotu ja hyvä eläinten pito ovat hänelle sydämenasioita.

Luomutilan muuhun karjaan ja lemmikkikuntaan kuuluu vapaasti pihatossa hevosten kanssa sulassa sovussa asustavaa lapinkarjaa, muutamia karsinassaan tuhisevia kiharakarvaisia mangalitza-possuja ja tietysti koiria ja tallikissa. Maatilalla ei ole kullattuja aitatolppia, mutta kultaakin arvokkaampi, leppoisa ja kotoisa tunnelma. Tunsimme rentoutuvamme heti, sillä myös eläimistä huokui hyvä mieli. Hevoset odottelivat meitä korvat hörössä portilla, ja poika sai tervehtiä kaikki maatilan eläimet läheltä pitäen.

Lehmä oli uusi, jännä tuttavuus.

Maarit kertoi, että vuonohevostilan tarjontaan kuuluu säännöllisten ratsastustuntien ja itsenäisen vuokrauksen lisäksi eripituisia räätälöityjä maasto- ja kotaretkiä, valjakkoajoa neli- tai kuusipyöräisillä kärryillä, kesäkuukausina lasten ratsastusleirejä sekä kokoperheen hevostelulomia. Hevosten kanssa toimiminen sisältää hoitamista, taluttelua ja luonnollisen hevosmiestaidon opastusta. Maaritilla on sosiaalipedagogin tausta ja hän toimii maatilan pidon ohella sijaisäitinä. Tämä antaakin hyvät lähtökohdat tarjota laadukasta palvelua, jossa lasten erityistarpeet on huomioitu: ratsut ovat luotettavia ja hyvin koulutettuja.

Laitumesta on suora yhteys pihattoon.

Tilan vuonohevoskasvatus alkoi vuonna 2000, ja varsinaisena johtoajatuksena on laadukkaiden vuonohevosten kasvattaminen. Harrastustoimintaa ajatellen paikan sijainti on rauhallinen, mutta hyvien ajoyhteyksien päässä: esimerkiksi Forssan keskustaan on vain 10 kilometrin matka. Tilalla käykin paljon vakiratsastajia jopa pääkaupunkiseudulta saakka. Suunnitteilla onkin, että tulevaisuudessa elämystoiminta ja hevosterapia tulevat olemaan isossa roolissa.

”Vuonohevonen eli norjanvuonohevonen on yksi Euroopan vanhimpia alkuperäisrotuja. Se on kotoisin Länsi-Norjasta ja Norjan alueella tiedetään olleen villihevosia jo esihistoriallisella ajalla. Kyseessä onkin siis ainakin pronssikaudelta periytyvä rotu, jolla mm. viikingit ovat ratsastelleet. Vuonohevonen tunnetaan varmajalkaisena ja vahvana yleishevosena, jota on muinoin käytetty mm. metsätöissä ja kantohevosena haastavissa maastoissa. Kylmäverirotuisella vuonohevosella voi siis ajaa ja ratsastaa monipuolisesti. Kooltaan vuonohevonen on suomenpienhevosen ja islanninhevosen tavoin ponikokoinen (säkäkorkeus 130-150 cm). Rotu on terve ja ystävällinen, joten se sopii mainiosti perhehevoseksi ja terapiakäyttöön. Sen näkyvin tunnusmerkki on kermanvaalea, hallakko väritys ja mustavalkoiset jouhet.”

Lähde: vuonohevoset.fi
Vuonohevosruuna Manolito Foss eli Manu.

Olin itse käynyt vuonohevosvaelluksella kerran aiemminkin, mutta siitä oli vierähtänyt jo lähes 20 vuotta. Muistikuvissani vuonohevonen eli ”vuonis” oli lempeä ja luotettava – ja tämä mielikuva vahvistui reissun aikana entisestään.

Samikset. Kuva: Maria Mäntynen.

Saimme valita ratsastukseen joko satulan tai ratsastusvyön (eli terapiavyön). Valitsimme poikani kanssa ratsastusvyöt eli hevosen ympäri tulevan mahavyön. Ratsastusvyössä ei ole jalustimia, ja ratsastaja tuntee hevosen liikkeet kuin ratsastaisi ilman satulaa. Vyössä on kuitenkin lenkki, josta saa tukea tarvittaessa. Ratsastusterapiassa käytetään yleensä juuri tämän tyyppistä vyötä. Oli myös mukava huomata, että kaikilla hevosilla oli kuolaimettomat suitset. Mukaan otettiin riimu ja riimunnaru, jotta hevoset saadaan kodalla turvallisesti kiinni.

Gråmøy Thuna alias Lempi on väriltään harvinainen harmaahallakko.

Lähdimme jonossa maastoon. Ensimmäisenä ratsasti tilalla työskentelevä ohjaajamme Jonna Heino, joka myös määräsi tahdin. Olimme pyytäneet ennalta rauhallista lenkkiä, joten menimme pääasiassa käyntiä ja teimme muutamia ravipätkiä. Koska oli kelirikkoaika ja metsissä paljon märkää lunta ja jäätä, päätimme pysytellä pääosin hiekkateillä.

Vuonohevosten askellajit olivat tosi miellyttäviä, ja ravissa oli helppo istua ilman satulaa. Tuskin missään pääsee näin kokonaisvaltaisesti irti nykyajan tuomista rasitteista ja laitteista. Mieli lepää hevosen selässä luonnon keskellä – mutta ratsastuskavereiden kanssa ehtii jutustella järviylängön maisemia ihastellessa.

Kotaretken kohokohtia olivat sulavesistä pauhaavan kosken ohi ratsastaminen ja saapuminen vehreän havumetsän siimeksessä sijaitsevalle kodalle, jonka huipulta tuprusi makkaranuotion savu.

Tunnelmallisella kodalla olivat jo makkarat paistumassa, sillä Maarit oli koirineen ajanut paikalle ennakkoon laittamaan paikat valmiiksi. Varsinaista hemmottelua! Taukomme ajan ratsut odottivat tottuneesti.

Jutustelimme mukavissa tunnelmissa ja söimme maukkaat luomumakkarat Yli-Tokon omalta tilalta. Maaritille on tärkeää elää luontoa kunnioittaen ja välttää sekä omassa että eläinten ravinnossa tehotuotettujen raaka-aineiden käyttämistä.

Tauon aikana juniori ehti ottaa pienet torkut koirien kanssa. Tuntui kivalta, ettei aikataulu ollut liian tiukka tai ennalta määrätty.

Rennon huilin jälkeen matka jatkui. Palasimme samaa reittiä takaisin ja pääsimme ihastelemaan jälleen kuohuvaa Heinijokea ja tulvivaa Peräjokea. Maasto oli vaihtelevaa, ja hiekkatiellä ei juurikaan liikkunut autoja. Hevoset ehtivät hiukan juoda lammikoistakin.

Vuonohevosella kulkee harjassa ja selän poikki alkukantaisille hevoseläimille tyypillinen mustaraita eli siima.
Vihreä metsä tuntui virkistävältä pitkän talven jälkeen.

Maalis-huhtikuun vaihteessa toteutettu ratsastusretki oli meille todellinen Green Care -kokemus, ja suosittelen lämpimästi samaa sinulle, joka haluat löytää uuden tavan elvyttää sekä omaa että lapsesi luontosuhdetta.

Teksti ja kuvat: Johanna Valkama

Kirjailija Johanna Valkama (s. 1982) on kotoisin Tampereelta ja asuu nykyisin Nokialla. Vapaa-ajallaan hän harrastaa luonnossa liikkumista ja retkeilyä lastensa, suomenpystykorvansa ja lämminverihevostensa kanssa. Lue muita Johannan Retkipaikka-tarinoita >>

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.