Märynummen kävelyreitti Salon Halikossa tarjoaa metsän tuoksua ja rauhaa

Märynummen alueella Salon Halikossa lainehtii kaksi hiekkakuoppaa täynnä raikasta vettä. Hiekkakuoppien luona on paitsi talviuintipaikka, myös frisbeegolfradan ja MTB-reitin alku- ja päätepisteet. Lisäksi niiltä alkaa 5,5 kilometriä pitkä metsäinen kävelyreitti, joka on merkitty maastoon selkeästi. Kävin eräänä lokakuisena iltana kulkemassa tämän kierroksen ennen talviuintihetkeä hiekkakuopalla.

Lähtöpaikka kartalla (Hirvitie 96, Salo)

Rengasreitti 5,5 km

Ei tulipaikkaa

Lisätietoa: visitsalo.fi

Taivas oli pilvinen ja päivä kääntymässä kohti iltaa. Olin asettanut pysäköintialueen osoitteen puhelimeen ja sain siten opastuksen perille. Parkkipaikka löytyi helposti ja se oli tyhjä. Hiekkakenttä hiekkakuopan rannalla huokui rauhaa, mutta edempänä tienvarressa näkyi monia autoja parkissa. Miksi ne olivat siellä tienvarsiparkissa, kun tässä kohtaa koko parkkis oli tyhjä – se jäi minulle arvoitukseksi.

Seutua tuntemattomille tiedoksi, että Märynummi ja siten myös tämä reitti löytyvät melko läheltä Turun moottoritietä ja sen varrella olevaa Design Hilliä. Eikä kuuluisien Kurpitsaviikkojenkaan tapahtumapaikka kaukana ole.

Kävelin hiekkakuopan reunaa pitkin opastaululle. Löysin ulkoilureitin ja MTB-reitin ohjeet ja opasteet. Alueella on valaistu kuntoreitti, joka oli merkittu karttaan paksusti punaisella. Toisessa kartassa (kuva alla) näkyi retkeilyreitti/ulkoilureitti, josta tämä tarina kertoo.

Tällä reitillä ei ole luvallista, huollettua tulipaikkaa. Mukavia eväspaikkoja sen luonto kuitenkin tarjoaa, joten jos toiveena on herkutella täällä kulkemisen lomassa, kannattaa ottaa mukaan joko hetivalmiit eväät tai retkikeitin ja kokkailuainekset. Hyvä seurakaan ei ole pahitteeksi, tämä polku sopii mitä parhaiten esimerkiksi maailman parantamiseen ystävän kanssa!

Jalkoihin olin valinnut vedenpitävät kengät. Matkaan siis! Reitin lähtöpiste oli minusta selkeä, ja koko matkan mitalta reitti oli hyvin merkitty. Vaikka polkuja paikoin risteili, oli sinisiä palluroita niin tiiviisti, ettei kulkua tarvinnut arpoa. Lisäksi maastossa on selkeitä nuolia osoittamassa tarvittavat käännökset. Tämä selkeys oli minusta suuri etu, koska tarkoitukseni oli nimenomaan huolettomasti rentoutua metsässä – en halunnutkaan joutua suunnistamaan tai pelkäämään väärälle polulle ajautumista.

Melko pian alun jälkeen kuljin poikki Äijässuon, joka ainakin polun oikealla puolella muistutti yhä ihan oikeaa kosteikkoa. Vasemmalla puolella ojitus oli kasvattanut tukevamman metsän, mutta oikealla näkyi kaunista ohutta männikköä ja ihanan tuoksuvaisena vellova suopursumeri, joka sai minut ajattelemaan, että tänne pitää palata alkukesällä. Nyt suopursut eivät tietenkään kukkineet, mutta tuoksuivat silti.

Jonkin matkaa polku eteni sähkölinjan alla ja ehdin hieman kyllästyä. Vaihtelevuutta toivat pienet puusillat, jotka auttoivat syvien ojien yli, ja ojissa lirisi ihanasti vesi. Myös korppipari toi maiseman äänimaailmaan vaikuttavan ulottuvuuden.

Lokakuun litimärkä luonto tarjosi pieniä yksityiskohtia ihailtavaksi, kuten sammalia, joiden vesipisarat kimmelsivät jopa ilman suoraa auringonpaistetta.

Sähkölinjan jäädessä pois maisemasta reitti antoi hieman ensimakua siitä, mitä se tulee parhaimmillaan – ja onneksi myös suurimmilta osin – olemaan. Polku viisti jäkäläistä kalliota ja nousi jonkin verran ylemmäs.

Siltoja oli matkan varrella niin monta, että sekosin laskuissa jo alussa. Jokaisen alla oli omanlaisensa maailma, joissakin vesi lirisi syvällä savisessa uomassaan, jossain se melkein seisoi kirkkaana ja syksyn lehtien koristamana.

Parin kilometrin kohdalla reitti kulki merkillisten altaiden ohi. Selvästikään ne eivät olleet luonnon aikaansaannoksia. Mitähän mahtavat olla? Osmankäämet kasvoivat rannoilla.

Inhokkikohtani tuli juuri ennen, kun reitin luonne muuttuu kertaheitolla aivan ihanaksi. Reitti kulki masentavan raiskion läpi. Polku oli kuitenkin tässäkin kohtaa selkeästi merkitty ja erottuva. Seisoin hetken aikaa tätä maisemaa katsomassa, ennen kuin päässä vellova ympäristöahdistus salli minun jatkaa matkaa.

Kuin lohdutukseksi seisoi raiskion vastarannalla upea mäntykelo, kilpikaarnainen vanhus. Se sai minut hieman toiveikkaammaksi ja tuumin, että ehkä kaikkea ei ole vielä menetetty.

Tästä eteenpäin reitti olikin sitten todella mukava kuljettava. Jos siis lähdet tälle reitille, älä menetä toivoasi alkumatkan aikana. Suurin osa reitistä on ehdottomasti nautinnollista sekä myös mielenkiintoista ja kauniin vaihtelevaakin kuljettavaa!

Polku eteni kalliota pitkin. Kallion kainalossa kasvoi pieni ja soma heinikko, kosteikko, jonka pörröisessä pehmeydessä kelopuut lepäilivät sinne tänne kenottaen. Se oli kaunis ja erämainen näky.

Reitti ei ole luontopolku, eli infoa alueen luonnosta ei sen varrella ole. Itse en sitä kaivannutkaan, mutta näistä alla olevista merkinnöistä tykkäsin kovasti. Aina tasakilometrin kohdalla oli reitin kartta sekä tieto, missä kohtaa ollaan menossa. Tässä takana oli kolme kilometriä. Muutamassa paikassa reitti ylittää metsäautotien, mutta varsinaista tietä pitkin kulkemista reittiin sisältyy marginaalisen vähän.

Polku oli luonnollista, sorastamatonta metsäpolkua. Neulaspolkua, somaa ja kaunista, viehättävää kulkea. Tasamaata ei juurikaan ollut, vaan melko säännöllistä ylä- ja alamäkeä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Mutkitteleva ja polveileva polku piti mielenkiintoa yllä, sillä koskaan ei tiennyt, mitä seuraavan mutkan takaa löytyy. Eräässä ylämäessä pysähdyin ihailemaan koivun paksua, elävää pintaa.

Vedenpitävä jalkinevalinta oli ollut järkevä päätös. Polku oli useassakin kohtaa mutainen. Mutaan jääneistä jäljistä päätellen reitti on myös maastopyöräilijöiden suosiossa, ja varmasti siihen hienosti sopiikin.

Nautin siitä, miten koskemattomalta luonto heti polun vieressä ja ympärillä näytti. Ei roskia, ei levinneitä talloumia, ei revittyä luontoa tai mitään muutakaan ikävää. Vain kaunista, tuoksuvaa, ihanaa metsää, jota halkoi yksinkertainen polku ihmisten iloksi.

Saapuessani jälleen uudelle sillalle polku haarautui, ja ensimmäistä kertaa poikkesin merkityltä reitiltä seuraamaan toista, leveää polkua alas rinteeseen. Sieltä löytyikin hieno syvä uoma, jossa vesi lasketteli alas kivistä tietään. Täällä, vasta noin neljän kilometrin kulkemisen jälkeen, näin ensimmäist muut ihmiset. Yhden pyöräilijän ja pari sienestäjää. Sienestäjien kävelytahdista päätellen sato ei ollut tuona hetkenä aivan päätä huimaava – tai sitten he vain hämäsivät minua, ja palasivat takaisin muhkeiden apajien ääreen sen jälkeen, kun olin häipynyt näköpiiristä kyttäämästä.

Palasin takaisin pääpolulle ja se jatkui jälleen metsää ja kallioita halkoen. Kuulin metsästä rytinää ja näin kahden hirven lähtevän minua karkuun kovalla menolla. Suuret, tummat ruhot ja vitivalkoiset jalat erottuivat metsän siimeksestä, kunhan ääni ensin paljasti minulle mihin katsoa. Muutoin kävelyni eläinanti koostui lähinnä käpytikoista ja korpeista sekä yhdestä kauniin kiiltävästä kovakuoriaisesta, joka oli katollaan keskellä polkua. Autoin hänet oikein päin, siirsin polulta sivuun ja hän jatkoi vaivoin matkaansa – toivottavasti tokeni.

Kierroksen loppupuolella liikenteen ääni – uumoilin sen kantautuvan moottoritieltä – alkoi kuulua kovemmin. Silloin havahduin siihen, kuinka hiljaista itse asiassa tähän saakka olikin ollut. Polku oli ollut huomattavan rauhaisa ja rentouttava kulkea. Niin rauhaisa, etten ollut sitä edes tajunnut. Olin vain kulkenut ja rentoutunut, nauttinut. Hakkuuaukealta pois päästyäni olin kerta kaikkiaan unohtanut muun maailman hetkeksi.

Hämärä alkoi laskeutua.

Metsästä kuului merkillinen, kirkas, heleä vingahdus. Pysähdyin ja ihmettelin tovin ajan, että mikä sen oli voinut saada aikaan. Kun mitään uutta ei kuulunut, jatkoin matkaa. Kohta sama ääni kuului uudelleen, ja sitten taas, ja taas uudelleen. Saapuessani reittini loppuun, aloin kuulla myös ihmisten ääniä ja näinkin pari ihmistä. Silloin tajusin, että kyseessä oli ääni, joka syntyy frisbeen osuessa metalliketjuiseen maaliinsa. Aution metsän tila ja muodot olivat saaneet äänen kaikumaan ja helähtämään erikoisella tavalla, kun olin ollut kauempana frisbeegolfradasta.

Kävelyn jälkeen oli ihana päästä hämärän tullen vielä uimaan ja saunomaan ennen kotimatkaa, vaikka sauna olikin pieni ja tiivistunnelmainen. Kyseessä on yksi Salon kaupungin talviuintipaikoista. Hiekkakuoppien vesi oli sanalla sanoen raikasta!