Loppukesän tunturivaellus Norjasta Abiskoon

Eräänä elokuisena lauantaina neljän hengen vaellusporukkamme eri puolelta Suomea kokoontui Oulussa, mistä ajoimme samalla autolla Kiirunan kautta Abisko Fjällstationille. Olimme päässeet bongaamaan autosta jo Abiskon maamerkin, Lapportenin, ja matkan oli tarkoitus jatkua tästä junalla Norjan puolelle.

Abisko Fjällstation kartalla N 7587507, E 655657

Vaelluksen kokonaismitta n. 90 km

Kiiruna–Narvik-junarata kulkee hienoissa maisemissa, ja sen ilmeisestä suosiosta johtuen emme olleet saaneet lippuja aamujunaan. Olimmekin hyppäämässä iltapäiväjunan kyytiin, mikä laittoi myös vaellussuunnitelmamme uusiksi. Luppoaikaa ei aikaisesta lähdöstä huolimatta juuri jäänyt ja pian jo puksutimme kohti Norjaa. Maisemat avautuivat junasta Tårneträskille ja toisella puolella Norjan lähituntureille junan tuuttaillessa tuon tuosta tunneleihin mennessä ja tullessa. Abiskon ja Narvikin välillä on lukuisia pieniä juna-asemia, joista voi lähteä vaeltamaan tunturiin ja palata takaisin radan varteen. Alue on tunturierämaata, jossa kulkee jonkin verran polkuja, muttei hyvin merkittyjä reittejä, jolloin suunnistustaidot ovat tarpeen. Tunturissa kun ollaan, kelit voivat vaihdella kesäaikaankin melkoisesti. Meidän suunnitelmamme oli jäädä pois Katteratin asemalla ja vaeltaa siitä takaisin Abiskoon.  

Vaellus alkoi illansuussa pilvisessä säässä helppokulkuista kärrytietä pitkin. Tarkoitus oli kulkea muutama tunti eteenpäin ja laittaa leiri pystyyn jonnekin joenylityspaikan tietämille. Vaikka polku oli helppoa, koko matka oli loivaa nousua paikoin sinisenä kohisevan joen vartta pitkin.

Heti alkumatkasta kävi ilmi, että Norja on vesiputousten maa. Lähes koko ajan jostakin suunnasta kuului jokin veden kohina tai solina. Taivas näytti yhä uhkaavammalta – koko viikoksi oli luvattu epävakaata säätä ja melko viileää (olimme jättäneet helteet Etelä-Suomeen), mutta noususta johtuen oli jo alkumatkasta vaatetta vähennetty t-paitoihin. Kuorivaatteet vedettiin niskaan taivaan alkaessa vihmoa vettä. Tunturit lähenivät koko ajan, mutta sopivaa leiripaikkaa ei meinannut löytyä.

Parin tunnin patikan jälkeen löysimme lopulta mainion telttapaikan etsiskelyn tuloksena, ja siinä saatiin hieman suojaa lumihuipuilta puhaltavalta tuulelta. Teltat pystytettiin pienessä tihkusateessa, mutta suurempi sade ei osunut kohdalle. Ensimmäiset retki-illalliset valmistettiin hieman koleissa tunnelmissa, mutta mainiossa maisemassa. Yksi seurueemme jäsen kävi illan jo hämärtyessä tutkimassa kartalle merkittyä ylityspaikkaa (vad), mutta se ei vaikuttanut ylityskelpoiselta. Päivä oli ollut sen verran pitkä, että päätimme jättää ylityspaikan etsimisen aamuun. Itselleni luvassa olisi ensimmäinen telttayö Norjassa koskaan!

Aamu valkeni auringon pilkahdellessa pilvien takaa saaden joen turkoosin veden kimmeltämään. Ensimmäinen yö oli nukuttu mitenkuten kussakin teltassa, ja itse vannoin, että seuraavana yönä teltta pitäisi kyllä pystyttää tuulen, eikä maisemien mukaisesti. Yöllä ei kuitenkaan ollut satanut, joten teltat olivat kuivahkot. Aamupalaa oli mukava nauttia piknik-hengessä kallion reunalla ja kun vielä yllätimme seurueemme pyöreitä vuosia täyttäneen skumppapullolla, ei ensimmäinen aamu olisi voinut olla hienompi.

Kun olimme saaneet leirin kasaan, aloimme etsiä kartassa näkyvää ylityspaikkaa, jota ei ollut merkitty maastoon mitenkään. Totesimme, että veden täytyi olla normaalia korkeammalla, sillä rantapajut ja -kasvit olivat 20–30 cm veden alla ja virta oli kova. Ranta oli monin paikoin soinen, ja rinkan kanssa ylityspaikan etsiminen oli raskasta. Päätimme hajautua etsimään ylityspaikkaa laajemmalta alueelta ja tutkittuamme eri vaihtoehdot päädyimme ylittämään joen melko leveästä kohdasta, jossa siinäkin oli vettä paikoitellen yli polven. Touhuun tuhrautui peräti pari tuntia, ja kun pääsimme vihdoin kaikkien jokihaarojen ylitse, päätimme valmistaa lounaan, sillä tiedossa olisi nousua. Aurinko paistoi lämpimästi herkutellessamme jättimustikoilla ja lakoilla jälkiruoaksi.

Lounaan jälkeen aloimme kiivetä kivikkoista reittiä ylemmäs ja aina tuli uusi nousu näkyviin tasanteelle päästyämme, joten hiki tuli. Maisemat olivat ihmeelliset: karua kivikkoa ja kalliota, mutta niiden välissä rikasta tunturikasvillisuutta ja jopa kukkaloistoa! En ollut ottanut tunturikasviota kannettavakseni, joten vasta jälkikäteen tuli tunnistettua mm. jääleinikit.

Päivän maisemat olivat suorastaan lumoavan kauniit, sillä aina kiipeämisen jälkeen tuli näkyviin uusi hieno laakso, joka oli kivien, purojen ja kristallinkirkkaiden lampien pirstoma. Maisemaa olisin voinut jäädä ikuisuudeksi ihailemaan. Kylläpä taisi Norja hurmata tämän kirjoittajan!

Erään laakson keskellä oli pieni DNT:n tupa, joka oli kuin alppimaja kesäisen kauniin alppiniityn keskellä. Emme olleet hankkineet DNT:n avainta, mutta tämä soma tupa ei ollut lukossa. Nautimme tuvan aurinkoisella seinustalla kiireettömät iltapäiväkahvit ja jatkoimme laaksoa eteenpäin. Olimme nähneet vain ihan muutaman ihmisen kaukaa päivän aikana.

Askel alkoi painaa leiripaikkaa etsiessä, kunnes löysimme lopulta yhden kuivan kumpareen soisen laakson keskeltä. Sää oli koko päivän ollut mitä hienoin ja saimme nauttia ilta-auringosta vielä leirissäkin. Tunturit sinertyivät lännessä olevan järven takana, jossa korkeimmat huiput kipusivat jäätikön takana jopa 1700 metriin.

Saimme huomata, että paikassa oli pidetty leiriä jo kauan sitten. Hiekasta pilkotti mm. lapion terä, posliinisen voirasian palasia, rengaslieden kahvipannu ja muuta romua. Olisiko voinut olla kenties jopa sodan aikaista tavaraa? Me jatkoimme kuitenkin matkaamme jälkiä jättämättä.

Yö oli tyynehkö ja koko leiri heräili samoihin aikoihin aamutoimiin. Totesimme, että sääennusteet, jotka olimme ennen lähtöä tallentaneet puhelimiimme, eivät enää pitäneet yhtään paikkaansa.

Matka jatkui laakson reunaa ja bongasimme toisenkin teltan alempaa – emme olleetkaan yöpyneet ainoina laaksossa! Ylempänä rinteessä oli jo ensimmäisiä ruskan sävyjä nähtävissä. Ylitimme monia erikokoisia puroja ja lähes aina näkyi tai kuului jostain putouksen kohina. Polun laskeutuessa alemmas jokivarteen jouduimme välillä pajukkoon. Aurinkokin porotteli siihen malliin, että oli suorastaan helpotus, kun aurinko meni välillä pilveen.

Lounastaukoa pidimme polun risteyskohdassa, missä ihmettelimme norjalaisten kiikkerän näköistä siltaa. Silta kutsui kokeilemaan, vaikka se oli väärän suuntaan. Onneksi ei tarvinnut kovalla tuulella olla tuollaista siltaa rinkan kanssa ylittämässä! Muuta syytä erikoiseen siltarakennelmaan emme keksineet, kuin sen, että joen pinnan korkeuden täytyi vaihdella suuresti. Sillan vieressä oli ihanat kalliot ja sileää vaaleaa hiekkaa turkoosin laguunin vieressä, joten olipa suorastaan rantalomatunnelma meidän lounastauolla. Uskaltautuipa seurueemme rohkelikko uimaankin!

Lounaspaikasta oli kartalla vain lyhyt matka Ruotsin rajalle, mutta sepä ei mennytkään niin hujauksessa kuin luulimme. Heti alussa hukkasimme kapoisen polkumme ja jouduimme seikkailemaan pajukkoisen suoalueen läpi, mikä osoittautui raskaaksi touhuksi. Löysimme itsemme takaisin polulle vasta lähes järven toisessa päässä, mistä löytyi ihmeellinen autio hiekkaranta.

Rajaseudulla oli melkoista pajukkoa, mutta itse rajapyykit hohtivat keltaisina ylempänä rinteessä. Pian jo ensimmäinen Ruotsin puolen tupa punaisine rakennuksineen häämötti edessäpäin. Tuvalla oli hiljaista, vain yksi belgialainen istuskeli pihassa. Saimme häneltä vinkit, missä kohtaa seuraavan päivän etapilla saattaisi olla kuuluvuutta puhelimissa. Tärkeämmät tiedot eli säätiedot saimme tupaemännältä. Kuulimme, että seuraavana päivänä olisi alkamassa kova, jopa vuorokauden kestävä sade. Päätimme vielä jatkaa matkaa pikatankkauksen jälkeen hitusen eteenpäin, jotta olisimme pidemmällä lähempänä seuraavaa tupaa ennen sadetta.

Tuvalta olikin jyrkähköä nousua vielä päivän päätteeksi, mutta saimme hilattua itsemme takaisin tunturiin. Ylhäällä puhalsi navakka tuuli ja jouduimme palaamaan taaksepäin suojaa etsiessämme. Löysimme leiripaikan pienen lammen ja mahtavien maisemien ääreltä. Eipä voinut tätäkään leiripaikkaa maisemista moittia!

Neljäntenä päivänä leppoisten aamutoimien lomassa muutama meistä kävi vuorotellen kiipeämässä läheisen kallion päälle. Vaikka kyseessä ei ollut mikään varsinainen huippu, niin ylhäältä näkyi muuta ympäröivät huiput niin siinä suunnassa Norjassa, mistä olimme tulleet kuin Ruotsin puolellakin.

Matka alkoi tuulen tuiverruksessa polun edetessä ylhäällä hyvin karussa maisemassa. Saimme puhelimiimme kenttää juurikin edellispäivänä vinkatussa paikassa ja sade näytti alkavan jo aiemmin. Aloimme tiirailla huolestuneena yhä tummenevia pilviä ja päätimme, ettemme söisi kunnon lounasta, vaan yrittäisimme ehtiä seuraavalle tuvalle ennen pahaa keliä. Ennen nousua reitillä oli reissun toiseksi pahin ylitys. Vesi tuntui kuitenkin tässä lämpimämmältä, ja vaikka pohjakivet olivat niljakkaan vihreän sammaleen peitossa, meni ylitys varsin helposti.

Pian tämän jälkeen alkoi jyrkkä kipuaminen ja nousimme vaelluksemme korkeimpaan kohtaan, yli tuhanteen metriin. Samalla alkoi myös sade. Ylhäällä rakkakivikossa sai sateen vihmoessa kulkea kieli keskellä suuta varsinkin sen jälkeen, kun yksi porukastamme heitti lipat – onneksi ilman suurempia vahinkoja.

Sateessa kohtasimme pienen uteliaan porolauman, joka seuraili kulkuamme jopa niin läheltä, että aloimme huolestua, että ei kai rykimäaika ole jo alkanut. Onneksi seurueemme kuusamolainen tiesi, että käsiä läpsäyttämällä voi hätistää liian lähelle pyrkivät porot kauemmaksi ja keino tepsi! Totesimme, että niin se taitaa olla, että ne hienoimmat maisemat taisivat jäädä Norjan puolelle.

Sade ei lopulta ollut kuin pääosin tihkua, kun aloimme laskeutua tunturista alas kohti Kungsledeniä. Meille oli selvinnyt vasta ajomatkalla, että Ruotsin suurin vaellustapahtuma Fjällräven Classic osuisi samalle viikolle meidän vaelluksen kanssa. Kuuleman mukaan osallistujia tapahtumassa olisi jopa 2000! Tähän asti neljänä ensimmäisenä päivänä olimme nähneet tuskin kymmentä ihmistä ja nyt tiirailimme alhaalla järvenrantaa kulkevaa vaeltajien jonoa huolestuneina. Lasku oli yllättävän raskas ja päästyämme STF:n Alesjaurestugornalle olimme aika poikki, kun emme olleet syöneet kunnon lounastakaan. Päädyimme ottamaan huoneen, missä olikin mukavan rauhallista, kun ulkona pyöri classicilaisia. Laskimme tuvan toisesta ikkunasta 50 telttaa ja toisesta 20, eli melkoisen paljon väkeä edellispäiviin verrattuna! Sauna ja kylmä olut olivat toki luksusta, mutta me suomalaiset jouduimme hieman opastamaan ympäri maailmaa tulleita classicilaisia saunomisen saloihin ruuhkaisessa saunassa. Illan mittaan alkoi aurinkokin paistaa, mikä vähän harmitti, kun olimme tulleet tuvalle suojaan. Yöllä satoi ja tuuli kuitenkin kovasti. Silloin ei harmittanut olla tuvassa!

Aamulla oli luvassa seuraavan retkikuntalaisemme synttäriaamu ja taas laulettiin onnittelulaulu! Sääennuste kipaistiin katsomassa tupaemännän tiskiltä ja näytti siltä, että kovin sade olisi tulossa puolen päivän maissa, muttei koko päivää. Olimme jo aikaisemmin hylänneet alkuperäisen suunnitelmamme lisälenkistä, sillä etenemisvauhtimme oli ollut paljon arvioitua hitaampaa, eikä tässä kelissä olisi sinne ollut mitään järkeä lähteä. Päädyimme siihen, ettemme jäisi tuvalle sadetta pitämään, vaan lähtisimme matkaan ja jos kastuisimme kovasti, pitäisimme seuraavaa Kungsledenin tupaa optiona. Muutaman tunnin etenimme reipasta tahtia kuivassa säässä muiden classicilaisten kanssa – vauhti oli ihan toinen leveäksi tamppautuneella Kungsledenillä kuin Norjan pikkupoluilla. Reitillä ollut jokikin ylitettiin heilahtamalla!

Sitten sade alkoi ja sen jälkeen ei paljon maisemia katseltu, eikä niitä paljon näkynytkään. Onneksi sade tuli tuulen kanssa sivusta eikä edestäpäin, mutta en muista, että olisin koskaan ollut jalkaisin liikkeellä niin kovassa sateessa, kuin mitä sade oli kovimmillaan. Sade piiskasi käsivartta kuoritakin läpi niin, että ihan sattui! Sateesta huolimatta pidimme nopean lounastauon seisaaltaan, sillä pysähtyessä tuli todella äkkiä kylmä. Kaikilla taisi vesi mennä läpi lopulta kuoritakeista ja kengistäkin enemmän tai vähemmän. Mieltä pidettiin kuitenkin korkealla sanattomalla sopimuksella. Päivän etappi oli reissun pisin, 22 km, mutta silti olimme hyvissä ajoin perillä. Tuvan kuivaushuone oli ääriään myöten täynnä ja onnistuimme saamaan viimeiset petipaikat tuvasta. Luvassa oli siis edellisen illan toisinto sillä erotuksella, että olimme suuressa makuusalissa ja iltaa vietettiin meluisassa yhteistilassa jutustellessa mm. 74-vuotiaan (!) saksalaisherran kanssa.

Viimeisenä aamuna suoriuduimme lähtöön ennätyksellisen aikaisin varmaankin siksi, että olihan tuo rauhaton tupameininki vähän toista kuin alkumatkan erämaan autius. Nyt vuorossa oli taivallus Abiskon kansallispuiston halki, jonka piti ennakkotietojen mukaan olla hieno maisemiltaan. Kuitenkaan päivän alkumatkan maisemat eivät aiemmin koettujen perustella nousseet vaelluksen hienoimpien maisemien joukkoon. Reitti oli kuitenkin edellispäivään verrattuna helppokulkuista ja aurinkokin alkoi paistaa, joten matka joutui. Reitti seuraili ensin Abiskojávria ja sitten Abiskojåkkaa. Sillat olivat aivan toista luokkaa kuin Norjan puolella, mutta Kungsleden on valtaväylä, kuten olimme saaneet huomata ohitellessamme classicilaisten kanssa toisiamme vuoron perään. Ihmettelimme, miten moisen vaellustapahtuman järjestäminen voi mitenkään olla luonnon kannalta kestävää ja lisäksi miten ikävää tämmöinen ihmismassa on muiden samaan aikaan vaeltamaan sattuneiden kannalta. Kuitenkin tämä kuului nyt meidän vaellukseemme antaen reissulle oman lisämausteensa.

Hienot maisemat alkoivat toden teolla vasta lounastauon jälkeen, kun Abiskojåhkan putousosa alkoi. Erityisesti erikoisessa teräväreunaisessa kanjonissa syöksyvää turkoosia vettä oli lumoavaa katsella.

Kävi ilmi, että putoukset olivat vain ihan lyhyen matkan päässä Abisko Fjällstationilta, jonne oli juhlavaa saapua rakennetun portin läpi – loppuuhan koko Kungsleden Abiskoon. Lisäksi Fjällräven classic -tapahtumalla oli oma maalialueensa, jonka kiersimme noloina, kun emme olleet sen tapahtuman osallistujia. Punnitsimme rinkat Fjällstationilla todeten, ettei paino ollut pudonnut kuin pari kolme kiloa. Sitten olikin aika käydä tuliaisostoksilla ja matka kohti koto-Suomea alkoi. Olipas meillä vaiherikas vaellus ja palo Norjan tuntureille on ainakin minulla sytytetty! Kiitokset vielä reissukavereille Viiville, Jensille ja Riitalle!

Reissua Ruotsin ja Norjan Lappiin suunnitellessa kannattaa ottaa huomioon, että sääolosuhteet voivat melkoisesti vaihdella kesäkaudellakin. Meillä sattui alkumatkalle hyvä tuuri, sillä kuuleman mukaan vain kahta päivää aikaisemmin samoissa maisemissa oli vaellettu kylmässä sateessa sumun peittäessä näkyvyyden. Toisekseen erämaa-alueet ovat vielä laajempia kuin Suomessa, ja puhelimissa ei ole kenttää kuin harvoin. Totesimme myös, että norjalaisten polut ovat paljon huonommin merkattuja kuin Ruotsin – saati sitten Suomen – puolella, siltarakenteiden laadusta tai puuttumisesta puhumattakaan. Jokien ylityksiin on syytä varautua poluillakin, ja sateet voivat nostaa merkittävästi jokien ja purojen pintaa. Lisäksi vaellukseen on hyvä suunnitella joustoa joko keston tai reitin suhteen, niin kulku on leppoisampaa tunturierämaassa.

Jens (@longclawadventures) teki myös hienon videon, joten täältä voi käydä katsomassa toisenlaisen näkemyksen vaelluksestamme:

Jutun kuvat ovat muilta osin kirjoittajan, mutta muiden kuvaamat kuvat on mainittu kuvateksteissä.

–Mari

@valma259