Luonnossa liikkuminen kirjoittajan näkökulmasta

Moni kirjailija sanoo luonnon olevan inspiraationa kirjoittamisessa. Mitä se käytännössä tarkoittaa?

Olen havainnut, että luonnosta inspiroituminen on itsestään selvää yksinomaan luontokuvauksia kirjoittaessa. Tietenkin niitä tehdessä on tunnettava maasto ja vuodenaikojen liike: miltä tuntuu hengittää kolmenkymmenen asteen pakkasessa tai kuinka sormille käy, jos ottaa hanskat pois. Sekin, miltä kelopuut näyttävät ja kuulostavat tikan koputellessa niihin kevätsulan rahkasammalsuon laidalla. 

Luonto voi kuitenkin tukea kirjoittamista monella muullakin tavalla. 

Ensinnäkin luonnossa on tilaa ajatella luovasti. Monet kirjoittajat vannovat taukokävelyiden nimeen, sillä harva oivallus puristuu ulos työpöydän ääressä pakottamalla. Aivot työskentelevät taustalla jatkuvasti. Kaarnaan koskeminen ja katseen nostaminen yllä liitävään kurkiparveen antaa mielelle tilaa synnyttää uusia oivalluksia. Tätä taukoa töistä kannattaa tosin kenen tahansa kokeilla! Esteettömyysnäkökulmista mainittakoon vielä, että myös luontovideoiden katselu tai luontoäänien kuuntelu vaikuttavat mieleen positiivisesti. 

Luonnossa voimme olla läsnä maailmassa tavalla, joka ei ihmisten rakentamassa infrastruktuurissa onnistu. Lähimetsä on ollut olemassa pidempään kuin toimistotalo ja pullea sammalmätäs muistuttaa ikiaikaisuudesta tavalla, jota valkoiset sisäseinät eivät tee. Se on hyvä tapa irrottautua omista (ihmisen kokoisista) ongelmista ja saada uutta perspektiiviä. 

Erityisen mukava ajatus minusta on se ettei puita, metsää, soita ja muita maastonmuotoja yksinkertaisesti kiinnosta ne mitättömät asiat, joihin itse jään jumiin. Kenties juuri siksi omia (kirjoitus)ongelmia on erityisen mukava lähteä ratkomaan vehreään maailmaan.

Ulkona askelta joutuu usein vähän säätämään. Suopursut ovat niin korkeita, että voin koettaa kahlata niiden halki tai harppoa päältä. Kalliolla tekee mieli loikata pienen pakkasrailon yli. Liikunta on aivojen paras lääke, jälleen tehokas apu moneen mielen jumiin.

Luontoa on perinteisesti pidetty myös vastakohtana yhteiskunnalle, pakopaikkana ihmisten maailmasta. Siitäkään ei ole haittaa, ettei toistuvasti ajattele mitä joku muu ajattelisi tästä tai voinko tehdä seuraavaksi näin. Kuuset eivät ole vielä tuominneet ketään.

Kirjoittaessa pidän kuvauksia vuodenajoista ja valon liikkeistä tärkeinä, vaikka teos sijoittuisi keskelle kaupunkia. Luonto versoo läpi tekstistä silti yleensä silloinkin, kun en edes kirjoita siitä. Välillä jopa fiktiiviset hahmoni kaipaavat luonnonrauhaan ja sen tuomaan vapauteen. 

Jotkut myös kirjoittavat luonnossa. Minä en näe läppärin näytöstä mitään eikä käsinkirjoittaminen muistivihkoon toimi ajatusteni nopeudella, mutta sen sijaan minulla on toinen hyväksi todettu tapa taltioida ulkona mieleen ponnahtavia ajatuksia. 

Saan valehtelematta suurimman osan oivalluksista jossain muualla kuin kirjoituspöydän ääressä ja silloin kirjoitan ne ylös puhelimen muistioon. Tarkoituksenani ei ole tehdä luonnosta resurssia, ideoideni sammiota, mutta niin tuppaa käymään ihan vahingossa. Joskus lähden ulos ajattelemaan tiettyä ongelmaa, mutta sitäkin useammin menen vain haahuilemaan. Mielestä kyllä puskevat esiin kaikki ne ajatukset, jotka ovat odottaneet sopivaa hetkeä taka-alalla.

Pilvenhattaroiden lipuessa pääni yli se hetki tulee, sillä tämä tila ei tunne rajoja, vain vapautta olla, keksiä ja luoda.

Laura on kirjoittanut tietoteoksen Pohjoisen kutsu: Lappiin lähteneet (Avain 2025) ja julkaisee sen jatkona pohjoisen arjen luontopäiväkirjaa https://substack.com/@kokkohalla 

Lauran esikoisromaani julkaistaan äänikirjana 19.5. IG @kokkohalla

Kuvat: @tumppi_original_photography