Liukulumikenkäilyä umpihangessa, kohteena Rovaniemen Luonuavaara

Luonuavaara on 230 metriä korkea vaara Rovaniemen Tapionkylässä. Sen pohjoispuolella virtaa pieni Luonuajoki, ja idän puolella on mahtava Ounasjoki. Luonuavaaralta löytyy yksi pienehkö luonnonsuojelualue, muutoin se on metsähakkuiden laikuttamaa – joskin hakkuistakin on jo muutama vuosikymmen aikaa, joten vanhat hakkuualueet ovat enemmänkin risukoitunutta nuorta mäntymetsää. Teimme Luonuavaaralle liukulumikenkäretken helmikuun puolessa välissä. Pidimme tauon kaatuneen puunrungon päällä istuen.

Teksti: Maarit Karppinen, kuvat: Maarit ja Matti

Luonuavaara kartalla

Luonuavaaralla ei mene minkäänlaisia retkeilyreittejä. Vaaran päälle johtaa pieni tie, mutta me emme käyneet edes katsomassa oliko se aurattu näin talviaikaan. Suunnitelmamme oli jättää auto Kittiläntien varteen sopivaan kohtaan ja lähteä liukulumikenkäilemään vaaran rinnettä ylös umpihangessa.

Olen itse pikkutyttönä monet kerrat käynyt Luonuavaaralla juurikin samalla taktiikalla, eli suoraan vain lähteä ison tien varresta kipuamaan rinnettä ylös, mutten ole aikaisemmin käynyt vaaralla talvella. Nyt halusimme kokeilla, onko vaaralle mahdollista päästä lumien aikaan ja hieman testata liukulumikenkien ominaisuuksia mahdollisesti vaikeassa maastossa.

Olimme etukäteen tutustuneet Luonuavaaran alueen online-karttoihin, hieman hahmotellen mistä kohtaa rinnettä kannattaisi lähteä nousemaan. Kartta näyttää vaaran rinteeseen jyrkännettä, mutta itse tiesin kokemuksesta, ettei siellä sellaista jyrkännettä ole, mitä ei kävellen pääsisi ainakin kesäaikaan ylös. Mutta miltä se sitten näyttää talvella ja liukulumikengillä, tämä oli hieman mysteeri. Suunnitelma oli mennä alkumatka mahdollisimman suoraan kohti vaaraa, ja jyrkimmän kohdan tullessa vastaan alkaa nousta rinnettä sik-sak-kuviossa, eli mennä rinnettä vaakasuunnassa edestakaisin, jotta nousukulman saisi pidettyä maltillisena.

Mitkä ovat liukulumikengät?

Liukulumikengät näyttävät enemmänkin suksilta kuin lumikengiltä, ja niiden kanssa meno on enemmän hiihdonkaltaista, kun taas lumikengät ovat jalkineet, joiden avulla kävellään. Liukulumikengät kuitenkin ovat selkeästi leveämmät ja lyhyemmät kuin normaalit aikuisten hiihtosukset, ja tästä syystä liukulumikengillä ei esimerkiksi pysty kulkemaan hiihtoladun urissa. Eikä liukulumikengillä ladulle kannata muutenkaan mennä, jos haluaa saada niiden ominaisuuksista kaiken irti ja mennä enemmän poluttomilla reiteillä metsässä. Liukulumikengissä on karvapohja, jonka avulla voi helpommin mennä myös ylämäkeen, joskin oma kokemus on, että noissakin karvapohjissa tulee raja vastaan, jos kovin jyrkkää mäkeä yrittää mennä ylöspäin. Silloin voi alkaa lipsua.

Omasta kokemuksesta sanoisin, että lumikengillä voi mennä kaikkialle minne liukulumikengilläkin, mutta liukulumikengillä voi olla haastavampaa päästä kaikkialle, minne tavallisilla lumikengillä pääsee. Jos ajatellaan esimerkiksi valmista lumikenkäreittiä, joka lähtee Suomen luontokeskus Haltialta Nuuksiossa, voi tallaantuneella polulla olla hankala kulkea liukulumikengillä kohdissa, joissa pitää mennä mäkeä alas tai nousta esimerkiksi kaatuneiden puunrunkojen yli.

Lumikengillä voi halutessaan kulkea ilman sauvoja, kun taas liukulumikengät vaativat sauvojen käytön. Liukulumikenkäillessä sauvat ovat pidemmät kuin perus hiihdossa, ja sauva uppoaa lumeen enemmän kuin ladulla hiihdettäessä. Niissä kannattaa olla myös isot lumisommat.

Ylös Luonuavaaraa

Kulkumme haastavin osuus Luonuavaaralla oli alkupätkä, missä menimme vanhan hakkuualueen läpi. Se oli todella vaikeakulkuista ryteikköä, ja eteneminen oli todella hidasta. Asiaa eivät auttaneet alueella tehdyt ojitukset, ojien ylittäminen liukulumikengillä ei ole helpointa puuhaa. Sää sen sijaan oli oikein sopiva, noin -13 astetta, ja pakkanen hieman kiristyi päivän aikana. Välillä sateli lunta ja välillä pilkahteli aurinko pilvien välistä.

Kun nousu vaaralle alkoi, vaati se hieman tekniikan opettelua meille uudenlaisessa toimintaympäristössä. Mikä on sopiva nousukulma niissä lumiolosuhteissa, ja mihin liukulumikengät oikein edes pystyvät? Liian kunnianhimoinen ei sopinut olla, sillä eteneminen syvässä lumessa kovin jyrkkää rinnettä oli lähes mahdotonta tai ainakin hyvin hyvin hidasta. Jos malttoi nousta loivemmassa kulmassa, joutui ehkä menemään pidemmän matkan, mutta nousu oli silti nopeampaa – eikä myöskään niin voimia vievää.

Itse tykkäsin enemmän ylöspäin menosta, vaikka kävihän se työstä varsinkin sille, joka meistä kulloinkin meni ensimmäisenä ja niin sanotusti avasi latua. Vaihtelimme kärjessä menijää, niin se, joka tuli toisen jäljissä, sai aina vähän levähtää.

Kovin korkealle ei tarvinnut vaaran rinnettä nousta, kun puiden lomasta alkoi jo näkyä hienoja maisemia Ounasjokilaaksoon. Mitä korkeammalle menimme, niin sitä hienommat maisemat tietenkin saimme. Toki kun kyseessä on vaara, eikä esimerkiksi tunturi, niin huippu oli myös hyvin puustoinen, mutta sopivan kohdan kun löysi, niin sai hienot näkymät alaspäin.

Maisemat olivat itselleni hyvinkin tutut, edessä kun avautui lapsuuteni kotimaisema. Pystyin vaaran rinteeltä näkemään muutaman kilometrin päässä olevan vanhan kyläkoulun, missä aikoinaan itse kävin ala-astetta. Lapsuudenkotini myös melkein näkyi rinteelle, ellei olisi juuri jäänyt Ounasjoen tekemän mutkan taakse. Maisemien osalta oli ilo huomata, kuinka upeiksi puut muuttuivat mitä korkeammalle etenimme. Tykkylumiset puut ovat aina ihania.

Ja sitten alas!

Alaspäin tuleminen olikin sitten aivan eri juttu. Itse kun en lainkaan tykkää kovasta vauhdista ja omat taidot mäenlaskussa eivät ole kovin hyvät, niin pakotin Matin tulemaan yhtä loivaa sik-sakkia alas, mitä menimme ylös. Matti jos olisi saanut päättää, olisi hän varmasti vetänyt kaikista jyrkimmästä kohdasta suoraan alas eläen vapaalaskijaunelmiaan. Tällaisissa tilanteissa kannattaa aina mennä turvallisuus edellä ja omat taidot tiedostaen, ettei tule turhia haavereita.

”Matti jos olisi saanut päättää, olisi hän varmasti vetänyt kaikista jyrkimmästä kohdasta suoraan alas eläen vapaalaskijaunelmiaan.”

Päädyimme ottamaan eri reitin alas, kuin mitä olimme nousseet ylös. Suurin syy oli, että halusimme välttää alkupätkän vaikeakulkuisen ryteikön. Sateliittikuvista pystyimme kartasta näkemään, missä kohtaa hakkuualueen raja menee, ja pystyimme sen nyt viisastuneina kiertämään.

Kaiken kaikkiaan meillä meni könytä vaaran päälle reilut kolme tuntia, ja alas tullessa aikaa meni tunti. Koko reissuun taukoineen meillä meni vajaat viisi tuntia. Keskinopeus retkellä oli taukoineen siis 0,8 km/h, mikä ei tietenkään päätä huimaa, eikä retkellä ollutkaan ajatuksena päästä eteenpäin mahdollisimman nopeasti, vaan testata liukulumikenkien ominaisuuksia ja omien taitojen rajoja. Oli monta kohtaa, missä Matin kanssa keskustelimme, että ”kokeillaan mennä tuosta ja katsotaan miten meille käy”.

Mitä tuli opittua

Käytännön asioissa aika nopeasti opin, miten liukulumikengillä kannattaa edetä syvässä lumessa. Ei kannata edes yrittää liukua hangen alla, vaan aina nostaa liukulumikenkä hangen päälle ja siitä ikäänkuin askeltaa eteenpäin.

Sen myös opin, että hyvä keino estää lumen menoa kenkien sisään syvässä lumessa, on kiinnittää jo heti alussa nilkan ympäri tuleva liukulumikengän side ulkohousujen päälle. Se estää housunlahkeita nousemasta ylös. Tähän tarkoitukseen toki voisi myös laittaa kotona valmiiksi gaitersit/korkeat säärystimet ulkohousujen päälle, ne ajavat saman asian. Itse kun en moisia omista, niin koin tuon kikan oikein toimivana ja nilkat ja kengät pysyivät kuivina.

Varusteet ja eväät

Olimme vuokranneet käyttöömme:

• Minulle lyhyemmät ja leveämmät OAC WAP 129 -liukulumikengät
• Matille pidemmät ja hieman kapeammat OAC XCD BC 160-liukulumikengät
• Kummassakin oli EA-siteet, joihin saa kiinnitettyä oman ulkokengät, niin ei tarvinnut erikseen monoja.

Muutoin menimme omilla varusteilla; reput, ensiapulaukku, lisävaatetusta. Eväinä oli proteiinipatukoita, pähkinöitä, pullaa ja keksejä. Lähdimme ajatuksella, että kevyet mutta energiapitoiset eväät, ja lämpimän ruuan söisimme sitten kun pääsemme vaaralta takaisin majapaikkaamme. Juomana oli litra kylmää mehua ja litra lämmintä kaakaota. Yleensä talviretkille otamme vain lämmintä juotavaa mukaan (teetä, mehua, kaakaota), mutta tämä kyseinen retki tuntui jo ennakkoon sen verran hikiseltä touhulta, että otimme myös kylmää juotavaa janojuomaksi. Yhden litran termospullot muuten ovat yksi parhaimmista ja eniten käytetyistä varusteita, mitä minulla talviretkeilyssä on. Lämmintä juotavaa pitää olla aina mukana ja mielellään hieman liikaa, kuin liian vähän.

Jälkifiilikset

Kaiken kaikkiaan retki oli oikein onnistunut. Aikaa meni hieman enemmän, mitä ennakoimme, mutta onneksi olimme eväiden osalta varustautuneet sen varalta.

Retki oli koko talvilomamme suosikkipuuha, vaikka käytännössä menimme ihan vain läheisen nyppylän päälle. Lapissa retkeillessä on mukava huomata, kuinka kivoja kohteita löytyy aivan omalta ”takapihalta”, eikä se aina vaadi esimerkiksi tunturiin lähtöä. Ja ihan parasta oli, että saimme olla retkellä täysin omassa rauhassa, ei sinne rinteelle kukaan muu pösilö ollut lähtenyt könyämään.

Meille retki oli juuri sopivan haastava, että se toi onnistumisen tunteen, muttei liian haastava, että se olisi tuntunut mahdottomalta. Itse kun kuitenkin loppuviimein tykkään enemmän retkeillä ajatuksella ”teen kaikkea mikä tuntuu kivalta” kuin että pitäisi aina puskea omien voimavarojen äärirajoilla.

Suuruudenhulluina alkuperäinen suunnitelmamme tuolle retkipäivälle oli huiputtaa kaksi eri vaaraa. Aika nopeasti totesimme Luonuavaaran rinnettä kavutessamme, ettei aika tule riittämään molempiin, joten päätimme antaa kaiken aikamme ja energiamme Luonuavaaralle sillä erää.

Turvallisuudesta sananen

Koska vaara oli entuudestaan tuttu, niin rinteen jyrkkyys tai etäisyydet eivät päässeet yllättämään. Mutta jos on aloitteleva talviretkeijä ja menossa pidemmäksi aikaa ulos pakkaseen, kannattaa olla tietoinen omista rajoistaan ja kyvyistään. Mieluummin nöyrä ja utelias asenne, kuin pystyy valloittamaan kaiken -asenne.

Meidän retkellämme tiesimme koko ajan missä olemme ja kuinka pitkä matka on vielä edessä. Käytännössä näimme kotipihan vaaran rinteeltä. Koin, että voin haastaa itseäni hieman pidemmälle, kuin jos olisin ollut esimerkiksi itelleni uudella reitillä tunturissa. Myös lumiturvallisuusasiat tulevat aivan eri lailla esille juuri esimerkiksi tunturialueilla liikkuessa.

Suosittelen tällaista retkeä kenelle tahansa, kuka osaa lukea karttaa ja joka kaipaa omaa rauhaa, mutta kuitenkin hieman haastavaa ympäristöä ja uuden oppimista. Tämänkaltainen retki, mikä ei suuntaa kauas erämaahan, antaa hyvän mahdollisuuden juurikin kerryttää omaa tietotaitoa talviolosuhteista ja liukulumikenkäilystä. Tarvittaessa metsästä pääsee helposti ja nopeasti pois omia jälkiään seuraten. Itse koen, että porukalla tällainen retki on kivempi, niin on joku, kenen kanssa pohtia reittivaihtoehtoja, olosuhteita ja muuten vain fiilistellä talvea.

Lue seuraavaksi

Pakkasyö Ounasjoen törmällä Rovaniemellä: Nuku yö ulkona, tammikuu

Pöllö ja tähtitaivas: liukulumikengillä Lotjan ja Portinkurun maisemissa Pudasjärvellä

Ensimmäinen retkeni liukulumikengillä – kohteena upea talvinen Siikaneva Ruovedellä