Kuvauksellinen Aulanko on myös talviparatiisi – nämä ovat sen parhaat palat!

Kaupallisessa yhteistyössä Visit Hämeenlinna

Aulanko on laaja, persoonallinen ja historiaa huokuva luonnonsuojelualue kivenheiton ja suoran bussimatkan päässä Hämeenlinnan keskustasta. Sen villit, paikoin puistomaiset humisevat metsät on kruunattu kutsuvien reittien kudelmalla, lammilla, solisevilla puroilla sekä satumaisilla pikku huviloilla ja jykevillä kivitorneilla, jotka vievät ajatukset Walt Disneyn elokuviin. Luonto on kaikkialla pääosassa, ja siihen on helppo kääriytyä samalla, kun antaa intuition johdattaa askeleita. Me löysimme Aulangolta rauhaisan ja aurinkoisen talviparatiisin, jonka puuterihangilla lumikengät pääsivät iloisesti käyttöön.

Lähtöpaikka kartalla
Tulipaikka: kyllä, P-alueen vieressä
Esteetön: osittain, ks. lisätiedot
Saapuminen autolla: Linnanen 77, Hämeenlinna
Saapuminen julkisilla: Paikallisbussi 2U tuo Hämeenlinnan rautatieasemalta ulkoilumajalle.
Lisäksi: Lähtöpaikan yhteydessä avanto, kahvio sekä mm. lumikenkävuokrausta. Lue lisää.
Aulangon kartta (pdf)

Pakkanen nipisteli kymmenessä asteessa aamuvalossa kylpevän Aulangon metsiä. Ilmaa täytti jo varovainen suhina, kun aamun ensimmäiset hiihtäjät venyttelivät jäseniään upean ulkoilupäivän kynnyksellä. Jätimme automme parkkiin, jossa se saisi olla kuusi tuntia parkkikiekon kanssa. Siinä missä hiihtäjät suihkivat laduilleen, me loikkasimme tien yli ja lähdimme metsään noustaksemme kohti Aulangon kuvauksellisimpia ja kuuluisimpia nähtävyyksiä.

*Kuvan taustalla näkyy Aulangon tilava pääparkkipaikka. Kodassa joku oli paistelemassa jo eväitä, kun osuimme paikalle, ja sieltä kantautui kutsuva savun ja herkkujen tuoksu.*

Aulangon Luontoliikuntakeskus tunnetaan myös Aulangon Ulkoilumajana, millä nimellä se on kartalla ja opasviitoissa. Siellä voi piipahtaa kahvittelemassa, kunhan tsekkaa aukioloajat etukäteen. Luontoliikuntakeskukselta voi sesongin aikaan vuokrata myös lumikenkiä ja kävelysauvoja.

Luontoliikuntakeskus, kuten koko Aulangon kaunis luonnonsuojelualuekin, sijaitsevat Aulangonjärven ympärillä. Itseä rauhoittaa erityisen suuresti se, että tiedän ihailemani metsän olevan suojeltu. Siitä tulee turvan ja pysyvyyden tunnetta, kun ei joudu miettimään, odottaako paikalla ensi kerralla hakkuuaukea, joten retket suojelualueille tarjoavat kaivatun hengähdyksen myös ympäristöahdistuksesta. Jopa Aulangon rakennusten historia kantaa sadan vuoden taakse! Niinpä sieluni huokaisi erityisen ihastuneena ja syvään, kun loikkasimme Luontoliikuntakeskuksen aamuheräilyn tunnelmista metsän puolelle ja lähdimme kapuamaan rinnettä ylös kohti Aulangon kuuluisia maamerkkejä, jotka sijaitsisivat korkeammalla mäen harteilla.

Minulla oli käytössä lumikengät, ja tämä olikin elämäni ensimmäinen kerta, kun lumikenkäilin muualla kuin Lapissa. Päivän aikana saimme puolisoni kanssa huomata, että lumikengille olikin monin paikoin tilausta. Vaikka Aulangon alueella oli paljon myös tallautuneita reittejä, toivat lumikengät umpihangessa kulkemisen vapautta minulle. Puolisoni, joka oli varustautunut korkein ja lämpimin talvisaappain, ei päässyt kaikkialla yhtä helposti kulkemaan.

Jos sinulla ei ole omia lumikenkiä, mutta haluaisit niitä kokeilla Aulangon talvessa, kannattaa ne vuokrata Luontoliikuntakeskukselta tai Aulanko Outdoorsilta. Retkeilyvälineiden vuokraaminen on aina helppo ja huoleton tapa kokeilla uutta ilman, että ostaa jotakin kallista omaksi. Lumikenkiä on myös valtavasti erilaisia, joten vuokraamalla vältyt monenlaiselta pähkäilyltä.

Lumikengät toivat retkipäivämme kulkemiseen vapautta. Välillä kauniit maisemat kutsuivat sukeltamaan syliinsä umpihankeen, mikä ilman lumikenkiä olisi ollut melkoista rämpimistä. Välillä osuimme tallatuille poluille, välillä autotielle – silloin oli helpompi napata lumikengät hetkeksi kantoon.

Hetken aikaa metsän läpi noustuamme putkahdimme hiljaiselle tielle, joka oli kuin suoraan talven ihmemaasta. Nousevan auringon kirkkaat säteet pääsivät hetki hetkeltä syvemmälle Aulangon metsäisiin uumeniin, ja saatoimme jo tuntea kuinka ne varovasti lämmittivätkin.

Olimme saapuneet Aulankoa kiertävälle yksisuuntaiselle ajotielle, jonka kierroksen pituus on kolme kilometriä ja ajosuunta myötäpäivään. Päätimme pitää tuota tietä eräänlaisena runko- tai tukireittinämme, jota löyhästi seuraillen saisimme nauttia Aulangon puuterilumesta ja talven kauneudesta samalla, kun kulkisimme nähtävyydeltä toiselle. Ihanimpien näköisten metsäosuuksien kohdalla olisimme vapaita sukeltamaan metsän syliin, kun taas välillä olisi mukava ja helppo hengähdys saada vähän fuskata ja kulkea autotietä pitkin. Samalla varmistaisimme, että päivän vielä melko lyhyt pituus riittäisi koko kierroksen toteuttamiseen. Lumikenkäily maastossa on nimittäin huomattavan hidasta ja raskasta verrattuna tavalliseen kävelyyn ilman lunta, etenkin kun tykkää nauttia ja fiilistellä jatkuvasti.

Aulangon metsiä kiertävän ajoreitin varrella on pieniä pysäköintialueita, sekä yksi hieman suurempi lähellä näkötornia. Tien ja kävelyreitistön varrella on runsaasti myös opasteita ohjaamassa niin kävelijöitä, hiihtäjiä, maastopyöräilijöitä kuin ratsastajiakin. Tämä kyltti ohjaa Karhupatsaalle, joka sijaitsee jyrkän törmän syvennyksessä suoraan näkötornin alapuolella.

Ruusulaakson paviljonki

Olimme saapuneet metsästä tielle erään mielestäni Aulangon kauneimman, ihastuttavimman ja romanttisimman näkymyksen kohdalla. Ruusulaakson paviljonki otti juuri vastaan päivän ensimmäisiä suoria auringonvalon säteitä, jotka saivat myös hengityksemme höyryn näyttäytymään hennosti hulmuavina pilvinä.

Paviljongin, kuten muutkin Aulangon ihmeelliset rakennetut nähtävyydet, rakennutti Aulangon isäntä Hugo Standertskjöld jo 1800-luvun loppupuolella. Metsähallitus on ajan saatossa kunnostanut paviljonkia. En ihmettele vähääkään, että tämä on suosittu valokuvauspaikka hää- ja kihlapareille. On vaikea kuvitella romanttisempaa paikkaa, sillä rakennus kohoaa kaiken lisäksi paitsi kauniin puuston, myös Metsälammen rannalla.

Kiertelin paviljonkia sen laidoilla ja ihastelin auringonvalon esiintuomaa lämmintä hehkua sen kellertävässä värimaailmassa, joka näyttäytyi voimakkaan syvänä kalseansinisen tammikuun talven ympäröimänä.

Olimme puolisoni kanssa vierailleet Aulangolla kerran ennenkin, kun olimme päättäneet varata hotelliyön hääpäivämme juhlistamiseksi pari vuotta sitten. Aulanko oli valikoitunut kohteeksi monestakin eri syystä. Olin vuosien mittaan nähnyt niin paljon kuvia ja kuullut kehuja Aulangosta, että halusin nähdä sen omin silmin. Myös pelkkä alueen kartan tutkiminen oli monta kertaa sytyttänyt vakavaa retkikuumetta. Lisäksi Aulanko oli niin lähellä, ettei ajomatkaan suttaantuisi juurikaan aikaa – Aulangolle ajaa vain tunnin Tampereelta, puolitoista tuntia Helsingistä ja kaksi tuntia Turusta. Kun huomasimme, että alueen vieressä on kaiken kukkuraksi kylpylähotelli sekä Hämeenlinnan seudulla kaksi meitä kiinnostavaa sotamuseota, oli päätös tehty. Luethan tuolta reissulta kirjoittamani huhtikuisen tarinan, jossa kuljemme Aulangonjärven ympäri kiertävän reitin.

Viime käynnistä Aulangolla olivat jääneet mieleen sinivuokot, näsiät, kevätauringossa smaragdien lailla loistaneet koivujen hiirenkorvat sekä Aulangonjärven kirkas vesi. Tällä kertaa näistä muut olivat vain muistojen tasolla, mutta mäkeä ylös kohti näkötornia noustessamme iloitsin jo siitäkin ajatuksesta, että retken jälkeen pääsisin huuhtomaan hiet avantoon – se olisi elämäni ensimmäinen kastautumiseni Aulangonjärveen.

Aulangon näkötorni

Jäljistä päätellen alueella oli joku ratsastanut hiljattain hevosella! Kavionjälkiä seuraten saavuimme Aulangon muhkeimmalle rakennukselle, näkötornille, jonka P-alueella vasta kaksi autoa oli parkissa.

33 metriä korkea torni kohosi harmaana ja kylmän näköisenä metsän keskellä, maiseman äärellä. Uinuvalta näytti myös Aulangon Tornikahvila, jonne ehdottomasti kannattaa pistäytyä herkuttelemaan sen ollessa auki. Kun viime keväänä vierailin ystäväni kanssa ensi kertaa Hämeenlinnan Ahvenistolla ja sen niin ikään suojelluissa metsissä, poikkesimme retkipäivän jälkeen myös Aulangolle, jossa kahvila oli auki. Sekä Ahvenisto että Aulanko ovat kaupungin keskustan kupeessa, vain sen eri puolilla. Kannattaa nauttia molemmista, kun käy Hämeenlinnassa.

Riisuin lumikengät kiivetäkseni yli satavuotiaaseen torniin niin ylös kuin tässä vaiheessa vuotta olisi mahdollista. Portaat olivat hyvin lumiset, mutta hitaasti ja kaiteesta tukea ottaen saimme niitä turvallisesti kuljettua. Saimme kavuttua tornin alimmalle tasanteelle, ylemmäs huipulle johtavat ovet olivat vielä lukossa.

Tältä tornimäeltä avartuu yksi Suomen 27 virallisesta kansallismaisemasta, Vanajaveden laakso. Kuten Ruusulaakson paviljongin, myös näkötornin rakennutti Standertskjöld, jonka muistolaatta on tornin ulkoseinässä portaikon alkupäässä.

Tornin juurella on 1930-luvulla rakennettu näköalatasanne, jonne ainakin sulan maan aikaan pääsee myös esteettömästi. Parvekemaiselta, kauniilta tasanteelta on näkymä Aulangonjärvelle, jonka ympäri kiertää seitsemän kilometriä pitkä rengasreitti ja jonka vastarannalla kohoaa Sibeliuksen metsäksi nimetty luonnonsuojelualue näköalakallioineen.

Aurinko ei näin tammikuun puolivälin paikkeilla vielä kovin korkealle jaksanut päätään nostaa. Silti se kruunasi matkantekoamme riemulla, jota varmasti monet meistä tuntevat, kun talven selkä tuntuu juuri taittuneen ja laskettelu kohti kevättä hiljalleen alkaa. Näköalatasanteelta ihailimme paitsi aurinkoa, myös alhaalla kohoavaa komeaa kuusikkoa sekä ylempänä rinteen törmällä kasvavia kauniita mäntyjä – niistä monella on varmasti ikää jo melko lailla, vaikka kokoa ei niinkään. Muistan kuulleeni, että männyn korkeasta iästä kertoo sen muoto ennemmin kuin koko. Vanhan männyn latva kuulemma muotoutuu tasapäiseksi tai kääntyy vähän jopa alaspäin sen sijaan, että se osoittaisi terhakasti suoraan kohti korkeuksia.

Rauhallisen maisemanihailun jälkeen jatkoimme hissukseen matkaamme. Päätimme olla poikkeamatta tornin alla olevalla Karhuluolalla ja -patsaalla, sillä muistimme portaikon sinne olevan melko jyrkkä, ja ajatus siitä ei nyt lumien aikaan tuntunut aivan turvalliselta. Portaikko lähtee laskeutumaan näköalatasanteen vierestä, joten jos itse olet liikkeellä sulan maan aikaan ja kuntoa riittää, kannattaa karhut käydä katsomassa. Laskeutumalla karhupatsaalta vieläkin alemmas Aulangonjärven rantaan, voit lähteä järveä kiertävälle rengasreitille. Tai toki voit jättää auton Ulkoilumajalle ja tulla rantaa seuraten, portaat Karhupatsaan kautta kavuten ylös tornille. Näin talvisin siellä alhaalla on huollettu ja valaistu latu, jossa toki ei tule kävellä.

Olimme kohdanneet vain hyvin satunnaisia ihmisiä, vaikka olin etukäteen ollut varma, että täällä olisi paljon retkeilijöitä liikkeellä. Oli paitsi aurinkoinen sunnuntai, myös ennusteiden mukaan viimeinen kunnon talvipäivä, ennen kuin lämpötila kääntyisi tanakasti plussan puolelle. Mutta ei. Pienillä parkkipaikoilla näkyi satunnainen auto siellä, toinen täällä, ja vastaan käveli aniharvoja ihmisiä. Suurimman osan matkasta taitoimme ylhäisessä omassa rauhassamme ja talvimetsän hiljaisuudessa silloinkin, kun kuljimme merkittyjä reittejä tai tietä pitkin eteenpäin. Eniten näytti olevan hiihtäjiä, joiden latu kiersi lenkin Aulangon alueella omalla väylällään.

*Joutsenlammen kohdalla näimme nämä erikoiset kuuset. Aulangolla kannattaa nähdä puut metsältä – missä tahansa voi törmätä todella erikoisiin puulajeihin ja -alalajeihin.*

Graniittilinna

Aulangon näkötornilta siirryimme kiireettä alueen toiselle laidalle, Graniittilinnalle. Tämä muhkea nähtävyys on lähellä kylpylähotellia ja näkyy suoraan ja näyttävästi jo Aulangolle kaupungista johtavan Aulangontien varrelta. Graniittilinnalle johti lumihankeen tallattu kapea polku, jossa lumikengät tällä kertaa olivat edukseen, sillä lunta oli paksulti ja se oli pehmeää. Saavuimme metsän kätköistä auringossa kylpevän Graniittilinnan harteille, eikä siellä ollut ketään muuta – vain kesäteatterin rakenteet syvässä talviunessa.

Graniittilinnassa on yksi iso ja kaksi pienempää tornia. Pienempien tornien päälle johtavat hauskat kierreportaikot, joissa onneksi kaiteet tukivat kulkua nytkin, kun portaita peitti lumi.

Torneilta on näköala Vanajaveden suuntaan, joskin huomio taitaa kiinnittyä pääasiassa edessä olevaan kylpylähotelliin sekä kauniissa puistoisessa maisemassa suurien puiden katveessa etenevään autotiehen. Valokuvaukseen Graniittilinna torneineen ja portaineen tarjoaa paljon hauskoja ja erottuvia mahdollisuuksia, ja täällä on kuvattu myös musiikkivideoita. Aulanko onkin hyvin edustettuna myös Retkipaikan hiljattain julkaisemassa ”Metallifanien retkiopas Suomeen” -koosteessa – heti koosteen ihkaensimmäinen video on Aulangolta.

Onnentemppeli

Graniittilinnalta matkamme jatkui hyvin lumisten ja aurinkoisten metsätunnelmien poikki Onnentemppelille. Oman pikku kukkulansa päällä nököttävä punainen, pyöreä, juhlavasti nimetty tiilirakennus kohosi niin korkeiden puiden ympäröimänä, ettei tammikuisen päivän aurinko yltänyt siihen juuri lainkaan edes kellon edetessä.

Paksu lumivaippa peitti rinteen ja jätti meille täysin arvoitukseksi sen, millainen maa sen alla oli ja oliko siellä kenties portaatkin jossain tien puolella, vaiko vain tieltä katsottuna temppelin takana, josta ne laskeutuivat kohti Aulangontietä ja kylpylähotellia. Nousin lumikengillä vaivatta hangen poikki ylös majalle, jossa riisuin lumikengät jalastani mennäkseni puisesta ovesta sisään. Lumikenkien pohjassa on metalliset hampaat, jotka vahingoittaisivat lattioita.

”Kell´onni on, se onnen kätkeköön.” Tämän kuuluisan värssyn Eino Leinon sanotaan kirjoittaneen nimenomaan Onnentemppelin inspiroimana. Paikkaan kerrotaan rakentajien piilottaneen kultarahan, jonka löytäjä saa koko Aulangon omakseen… No, pitänemme tarinasta huolimatta Aulangon yhteisenä ilonamme!

Ote Aulangon tornikahvilan sivuilta

Ikkunoiden ja ovien yläpuolelle muuratut luonnonkivet, jotka kasvoivat kauniin turkoosia jäkälää, olivat minusta aivan mainio yksityiskohta Onnentemppelissä ja toivat mieleen Jurmon ihanan saaren kivirannat. Sisältä käsin saatoin rakennuksen ikkunoista seurata, kuinka hiihtäjät kiisivät ohi ladullaan ja autot sekä satunnaiset kävelijät liikkuivat ajotiellä.

Joutsenlampi

Onnentemppelin varjoisaksi jääneeltä kukkulalta kuljimme reippaasti Joutsenlammen rantaan. Olimme nimittäin aiemmin jo huomanneet metsän takaa, että aurinko paistoi täyttä häkää lammen koillisrannalle. Siellä paksut männyt, nuoret, vielä ruskeanrapsakat lehtensä säilyttäneet tammet sekä koko joukko muuta eri-ikäistä ja -lajista puustoa ja kasvustoa todella kylpi talviauringon oranssissa valossa, joka lämmitti niin, että puunrungoilla oleva lumi höyrysi silminnähden vastavalossa.

*Sulan maan aikaan taustalla näkyvän Joutsenlammen ympäri kiertää esteetön reitti, ja yksi Aulangon ajotien pienistä P-alueista on aivan lammen kulmalla.*

Olen itse todella arka menemään jäälle, eikä moinen käynyt mielessä tälläkään kertaa. Olin pannut merkille Joutsen- ja Metsälammista sulina lorisevat purot ja tiesimme muutenkin, ettei meillä ole mitään käsitystä jään mahdollisesta kantavuudesta kauempanakaan puroista. Niinpä keskityimme nauttimaan valosta ja lämmöstä turvallisesti kuivalla maalla, missä rannan piknik-pöydät odottivat herkuttelijoita äärelleen lumikerrosten alla. Läheisellä ladulla hiihtäjiä riitti, mutta meitä jalankulkijoita ei täälläkään ollut liikkeellä kuin nimeksi. Oli monin hetkin huumaavan hiljaista – ja kaunista.

Aulangon Tornikahvilan sivuilla kerrotaan, että Joutsenlammella on aiemmin asunut kyhmyjoutsenpari, jotka on nimetty Janneksi ja Ainoksi Jean Sibeliuksen ja hänen vaimonsa mukaan. On yleinen kertomus, että Sibelius olisi saanut innoituksen Finlandian sävellystyöhön (v. 1899–1900) juuri Aulangon maisemissa. Ei siis suinkaan ole tuulesta temmattua, että myös Aulangonjärven toisella rannalla oleva suojeltu metsä nimettiin Sibeliuksen metsäksi Hämeenlinnassa vuonna 1865 syntyneen kansallissäveltäjämme kunniaksi.

Hetki Joutsenlammen rannalla oli täydellinen lopetus kävelykierroksellemme Aulangon nähtävyydeltä toiselle. Vaikka päivät ovat vielä lyhyitä, ehdimme nauttia auringon tunteesta ihollamme hyvän tovin, katsellen samalla, kuinka valo toi lumen allakin lepäävistä puista esiin upeita värejä ja erilaisia tekstuureja, kuten mäntyjen punaruskeaa kilpikaarnaa, kuusien kellanvihreitä neulasoksia ja tammen okranvärisiä kuivuneita lehtiä, jotka rapisivat pienestäkin kosketuksesta. Lumen koristelemina oli paikalla myös matalia pensaita, joista saatoimme vain arvailla, miltä ne kesäasussaan näyttävät.

Retki ei ollut kuitenkaan vielä lopussa. Kierros oli tehty, mutta palasimme vielä metsän poikki Ulkoilumajalle – emme suinkaan lähteäksemme kotiin, vaan jotta pääsisin avantoon!

Aulangon avanto

Avanto pulisi Aulangonjärven rannassa Ulkoilumajan edustalla. Rannassa oli valkoinen kesäuimakoppi, sekä erillinen, lämmitetty pukuhuonerakennus, jonka käyttömaksu oli kolme euroa. Normaalisti Järvikahvilalla olisi myös yleiset saunavuorot (7 €/hlö) viikonloppuisin, mutta tämä upea talvisää osui ajankohdalle, jolloin paikka oli suljettu huollon vuoksi. Nyt se on kuitenkin jälleen auki, joten kannattaa kurkata Luontoliikuntakeskuksen sivuilta miten sauna on kuumana! Maksun voi suorittaa niin nettikaupassa kuin kahvilaankin.

Luulin olevani ainoa uimaan menijä, kun laituri ja avanto ammottivat tyhjyyttään lukuun ottamatta sitä, että laiturin sivulla vesi kuhisi, siis todella KUHISI vaaksan mittaisia kaloja. Mutta kun astuin lämmitettyyn pukuhuoneeseen, sain huomata, että kaikki ihmiset olivatkin siellä! Tunnelma oli tiivis, mutta ihanan hyväntuulinen ja ystävällinen. Jutustelun perusteella kaikki olivat olleet ulkoilemassa omilla tahoillaan Aulangolla, ja nyt kun aurinko alkoi laskea, olimme itse kukin päättäneet kruunata ulkoilupäivämme avannolla. Jaoimme vuoroja sen mukaan, kuka kävisi vain nopeasti kastautumassa ja kuka aikoi olla vedessä pidempään, jotta kenenkään ei tarvitsisi värjötellä laiturilla jonottamassa.

Uintihetki kirkkaassa vedessä oli ihana. Laiturin päästä eivät jalkani yltäneet pohjaan, mutta avanto oli tilava ja siinä mahtui hyvin uimaan. Vaikka hetken aikaa olin harkinnut kesäuimakopin käyttämistä, oli ihana kyllä päästä vedestä lämmitettyyn pukukoppiin kuivaamaan ja pukeutumaan ennen kotimatkaa.

Kun palaan tänne kesällä, otan mukaani snorklausmaskin ja vedenalaiskameran, sillä Aulangonjärven vesi on kirkasta.