Kuasman Kiäppi on aikamatka satakuntalaiseen järvimetsään ja maalaisidylliin

Uutta päiväretkikohdetta etsiessä törmäsin sattumalta Sastamalan Kiikoisissa, aivan Satakunnan ja Pirkanmaan maakuntarajan tuntumassa sijaitsevaan Kuasman Kiäppiin. Se on noin 15 kilometriä pitkä, keskivaativa patikkareitti, joka kulkee Natura 2000 -verkostoon kuuluvan Kuorsumaanjärven ympäri, sekä sen lähialueilla. Matkan verrella on yksi lintutorni, uimaranta, kolme laavua tulentekopaikkoineen, sekä vähän erikoisempi taukolato. Maasto itsessään on vaihtelevaa järvimaisemaa, korpimetsää, suota ja pienen Kuorsumaan kylän maalaisromantiikkaa.

Menneen ajan tunnelma on vahvasti läsnä.

Paikalle on helppo saapua Tampereentieltä Kiikoisten ABC:n kohdalta, ja patikoimisen voi aloittaa neljältä eri P-paikalta. Itselle valikoitui Pikku-Tyrvääntien varressa oleva pohjoinen aloituspiste. Reitti on opasteista päätellen tarkoitettu kierrettäväksi vastapäivään, mutta itse tein juuri päinvastoin. Ensimmäinen, noin kahden kilometrin mittainen etappi kulki pääasiassa Kakkurilammin hiekkatietä, jolta poiketaan järven rantaan kohti lintutornia ja ensimmäistä laavua.

Patikoinnin voi aloittaa helposti neljältä eri pysäköintipaikalta.

Yleensä en tieosuuksista juuri välitä, mutta tällä kertaa maalaismiljöön tunnelma vei kertakaikkisesti mukanaan. Edes reitin halkaiseva, suhteellisen vilkasliikenteinen Kuorsumaantie ei meluineen haitannut menoa, ja pian nekin vaihtuivat lehmien ammumiseen ja joutsenten lauluun. Heti aluksi huomasin, miten hyvin reitti onkaan merkitty: keltaisia opastenauhoja, kylttejä ja liikennemerkkejä ei tarvitse etsiä, mikä helpottaa varsinkin vähemmän luonnossa liikkuneita. Ja tarpeen ne ovat myös vähän kokeneemmalle konkarille, kun polku vie myöhemmin reitin korpiosuudelle sekä muutaman kasvillisuuden valtaaman pellon poikki.

Reitti on huolellisesti merkitty keltaisilla opastenauhoilla, kyltteillä ja liikennemerkeillä.

Polku lintutornille jatkui joen uomaa ja pitkospuita pitkin. Perillä minua odotti erittäin siisti ja sympaattinen, koivikkoon rakennettu laavu, sekä tulentekopaikka. Hätäisimmille paikalta löytyy myös käymälä. Jo kaukaa tervalle tuoksuva, noin 8-metrinen lintutorni, on niin ikään hyväkuntoinen, ja siinä on lintubongarien mieliksi kaksi tasannetta. Huipulla jähmetyin katsomaan kaunista järvimaisemaa ja sen yllä seilaavia dramaattisia kuuropilviä. Kaukana saattoi nähdä sorsaperheen ja noin kymmenkunta joutsenta pitkine kauloineen nauttimassa vapaudestaan.

Oli aika jatkaa matkaa ja palata vielä hetkeksi tielle, jonka varrella vastaan tuli synkkä mökinrähjä, joka aurinkoisenakin kesäpäivänä oli kuin suoraan kauhuelokuvista. Mitähän muistoja noidenkin ovien ja ikkunoiden taakse kätkeytyy, mietin ääneen ja askelsin kohti seuraavaa pysähdyspaikkaa, noin puolentoista kilometrin päässä olevaa uimarantaa.

Uimaranta oli kaikinpuolin hyvässä kunnossa. Pieni hiekkaranta, laituri, WC ja eväitä varten puinen ruokailuryhmä. Erittäin sympaattinen paikka. Huomiona, että paikalle pääsee myös autolla, jos haluaa tulla vaikkapa perheen kanssa pois kaupungin hulinasta ja sen ruuhkaisista uimarannoista.

Seuraavaksi vuorossa oli reitin ehkä vaativin osuus. Vaativa siksi, että polku poikkesi nyt metsään ja oli lähes olematon tai umpeenkasvanut. Se puolestaan kertoi siitä, ettei täällä ole paljoakaan käyty, mikä on yksi syy siihen, että päätin retkestäni kirjoittaa. Näin hieno paikka ansaitsee lisää tassunjälkiä.

Aluksi edessä oli tiheää sekametsää, jonka jälkeen meno helpottui. Tässä kohtaa voi myös valita ottaako reitilleen muutaman kilometrin mittaisen Lisäkiäpin, joka vie syvemmälle korpikuusikkoon.

Olen aina pitänyt korpimaista, niiden primitiivisyydestä, karusta kauneudesta. Ne edustavat minulle pohjoisen luonnon mystiikkaa parhaimmillaan: jotain, johon sisältyy kunnioitus, ajattomuus ja pelko. Samanlaista pienuutta ja olemisen hetkellisyyttä voi kokea vain tähtien alla tai vuoren juurella, mutta täällä tunnen olevani eniten osa sitä kaikkea. Ehkä se on osa sitä sielunmaisemaa, osa omaa persoonaa, mutta harva asia on niin kaunis kuin auringon viistot säteet synkän korven sammaleilla.

Aikani korpea ihmeteltyä alkoi nälkä nostaa murisevaa päätänsä, ja oli aika lähteä kohti seuraavaa laavua. Matkaa oli arviolta hieman toista kilometriä, joten kauaa ei tarvinnut nälästä kärsiä. Tulinkin pian korpimetsän reunaan, joka oli näky jo itsessään kaikessa kaksinaisuudessaan.

Metsän reunalta matka jatkui pientä polkua pitkin pellon laitaan, joka oli niin elämää täynnä, että kasvillisuus kutitteli tälläistä vähän pidempääkin kaveria lähes kainaloihin saakka. Tulipa siinä ruohomerta kahlatessa mieleeni heinikoiden vampyyri, tuo mitä myös puutiaiseksi tai punkiksi kutsuvat. Vähän vielä silloin tiesin, ettei alueella ole juurikaan ollut punkkeja näkynyt, kuten myöhemmin kuulin koiraansa ulkoiluttamassa olleelta maanomistajalta.

Pellon toisella reunalla oli aika astua jälleen metsän hämärään, eikä aikaakaan, kun oikealla puolella alkoi järven kimalteleva pinta häämöttää puiden lomasta. Se merkitsi, että pian saapuisin Kiikanhuhdanmäen laavulle.

Koska voimassa oli metsäpalovaroitus, tulet jäivät tekemättä – ruoka valmistui retkikeittimellä.

Kuten edellinenkin, oli tämäkin laavu todella siisti ja puita oli yllinkyllin, sekä tynnyri nuotion sammutusta varten. Laavu ei sijaitse aivan rannassa, vaan rinteellä hieman kauempana, ja näkymä Kuorsumaanjärvelle on sen mukainen. Jos oikein tarkkaan katsoi, saattoi vastarannalla nähdä hyvin pienenä tutun lintutornin.

Ranta laavun etupuolella on melko soistunut. Kirkkaammat vedet löytyvät, kun kulkee vasemmalle noin viidenkymmenen metrin matkan, jos haluaa vaikka retkikeittimen pesaista.

Kenttälounaan jälkeen matka jatkui kohti reitin suo-osuutta. Aivan järven etelä-kärjessä kulkee pieni joki, jonka ylitse käy puinen silta. Tässä kohtaa oli pakko pysähtyä ottamaan muutama valokuva, sen verran säännöllisesti olivat koivut kaatuneet joen ylle. Kenen lie ovat siltoja nuokin? tuumasin ja jatkoin eteenpäin.

Kuorsumaantien ylityksen jälkeen polku vie hakkuuaukean läpi kohti reitin luoteisosaa ja mäkisempää metsäosuutta. Seuraavaksi vastaan tulee Pappilankallion laavu, käymälä ja tulentekopaikka, nekin erittäin siistejä ja hyväkuntoisia.

Laavun jälkeen kuljetaan louhoksen läpi, josta aikoinaan otettiin kiveä lähialueiden maanteiden tekoon. Siinä väkisinkin miettii, että millainen on tämäkin paikka ollut ennen ihmisiä ja heidän koneitaan. Louhinta lopetettiin reilut parisenkymmentä vuotta sitten, ja jo noinkin pienessä ajassa on luonto ottanut alueen taas itselleen ja kansoittanut sen lehtipuilla.

Louhokselta reitti kulkee pienen matkaa metsäautotietä pitkin, kunnes poiketaan jälleen kuusikkoon kohti mäkiä ja kallioita.

Matkani pää alkoi jo lähestyä, kun huomasin edessäni oudon viitan: Vuorenmaan Taukolato. Tämä on nähtävä! Pieni polun pätkä ja edessä oli heinillä ja penkeillä varustettu latopahanen. Veikeä erikoisuus, jossa varmasti istuisi läpi pahimman sateen ja myrskyn.

Taukoladon jälkeen oli jäljellä enää muutama nousu ja lasku ennen Pikku-Tyrvääntietä, jonka päässä autoni odotti. Oli aika huokaista ja hengittää sisään vielä muutaman kilometrin verran Kuorsumaan maalaismaisemaa, nauttia sen ajattomuudesta heinäkuisen auringon alla.

Yhteenvetona en voi kuin suositella Kuasman Kiäppiä. Se on monipuolinen ja selkeästi aivan liian vähälle huomiolle jäänyt päiväretkikohde, johon on helppo saapua. Reittiä voi helposti muokata itselleen sopivaksi, tai jättää rinkan kotiin ja poiketa vaikkapa lasten kanssa lintutornille ja uimaan. Itselleni se tarjosi kaunista luontoa, menneiden aikojen tunnelmaa ja ennen kaikkea kaipuun kulkea se heti uudelleen.

Sijainti: N=6829229.465, E=264402.896

Kartta

Esite

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.