Koko maakunta 24 tunnissa – tällainen oli Amazing Keski-Suomi Team Retkipaikan silmin

Ensimmäinen Amazing Keski-Suomi -ralli järjestettiin 18.–19.5.2018. Tapahtuman tarkoituksena oli tehdä näkyväksi Keski-Suomea ja erityisesti keskisuomalaista maaseutua.

24 tuntia kestävään Amazing Race -tyyppiseen kisaan kutsuttiin viisi nelihenkistä joukkuetta. Näiden joukkueenjohtajina toimi tubettajia, blogaajia ja vlogaajia. Ohjelmassa oli tehtäviä Keski-Suomessa, mutta reitti ja tehtävät olivat ennakkoon tiukan salaisia kisan luonteen vuoksi. Tuon verran tiesimme me, jotka kisaan osallistuimme. Sekä sen, että maaliintulo olisi Yläkaupungin yössä. Jännitys tuntui perhosina vatsassa, kun lähdön hetki lähestyi.

Kaikki joukkueet kokoontuivat ennalta ilmoitettuun aikaan ja -paikkaan. Sieltä noustiin bussiin ja suunnatiin Laukaalle Perttulan tilalle, joka oli kilpailun varsinainen lähtöpaikka.

Team Retkipaikka kokoontui sovittuun aikaan sovitussa paikassa. Allekirjoittaneen vetämään tiimiin oli löytynyt todellinen valiojoukko: Sawon Amazooni Anne Hyvärinen, Krisse Vaano eli Super-Krisse ja Judinin Jussi eli Susijussi, jonka maine kasvoi studiojuontajien jutuissa kisan varrella suorastaan myyttisiin mittasuhteisiin.

Laukaassa oli vuorossa esittäytyminen, kilpailuohjeiden läpikäynti sekä ensimmäinen tehtävä, joka määräsi lähtöjärjestyksen. Siinä piti tunnistaa kymmenen maatalon esinettä. Olimme varmoja, että Keski-Suomen haastejoukkue veisi tämän rastin, sillä taustalla on vahvaa antiikkikauppiaan kokemusta. Kävi kuitenkin niin, että Team Retkipaikka venyi uskomattomasti ja nappasi tehtävästä paalupaikan.

Lähdön kajahtaessa suuntasimme juoksujalkaa kirjekuoressa olleen kartan perusteella kohti seuraavaa rastia. Siellä saimme valita joukkueelle käyttöön yhden kaasuauton. Jussi olisi halunnut valita Mersun. Intuitioni sanoi, että Toyota. Lyhyen keskustelun jälkeen puheenjohtajan ääni voitti, ja pian allamme kehräsi Auris. Auton valitsemisen jälkeen toinen rastin osa oli tankata kaasua säiliöön. Se olikin aivan uusi kokemus, mutta hyvällä ohjeistuksella onnistui ilman suurempaa sähläämistä. Eikä tässä kohtaa ollut kiirettä, koska autoja pystyi tankkaamaan yhden kerrallaan, ja olimme letkan kärjessä.

Täydellä kaasutankilla otimme suunnan sitten seuraavalle rastille, joka oli Suolahden Wanha Asema. Siellä joukkue hajaantui kahtia. Toinen puoli lähtisi resiina-ajelulle kohti tuntematonta tehtävää, toisten tehtävä oli ottaa lyhyt video. Kuvakeikka nakitettiin Krisselle ja Jussille, minä ja Anne hyppäsimme resiinan kyytiin. Sillä ajoimme osoitettuun paikkaan, jossa saimme seuraavan vihjeen. Oranssista paikasta löytyisi seuraavan rastin ohjeet sisältävä kuori, jonka löytäisimme kansallisjuoman perusteella. Kaikki vanhasta konttorivaunusta löytyneet kahvipannut ja kaikki pullot käytiin läpi, päätä raavittiin, mutta kuori ei löytynyt. Lopulta keksimme, että lokeroiden edessä oli sanoja, paikannimiä – tietysti! – ja yksi niistä oli Koskenkorva. Sen takaa löytyikin lokerosta kuori. Kiitimme ja kirmasimme eteenpäin.

Seuraavaksi saavuimme Kapeenkoskelle. Siellä kuulimme dramaattisista vaiheista, kun järjestävän tahon kuvaustiimin drone olikin ihastunut pieneen tuulenpuuskaan ja lähtenyt sen mukaan vain päätyäkseen lempatuksi rantakoivun oksiin ja siitä virran vietäväksi. Kotvaa myöhemmin seurasi tieto, että mersu, jota itsekin olimme menopeliksemme harkinneet, oli osoittautunut huonoksi valinnaksi. Pian liikkeelle lähdön jälkeen sen rengas oli tyhjentynyt, ja tiimin taival tyssännyt hetkeksi siihen.

Rastin tehtäviä varten tiimin piti taas hajautua. Toisen puolen tehtävä oli laskea vuolas koski uimalla, ja toisen puolen paistaa lettuja kylähullun ja mestarikokkien valvonnassa. Krisse oli valittu jo lähtöpaikalla uimariksi, joten he lähtivät Annen kanssa valmistautumaan koitokseen.

Me jäimme Jussin kanssa rastin toiselle osalle paistamaan viisi mahdollisimman täydellistä ja tasalaatuista lettua.

Kumpikin osio meni nappiin ja jatkoimme Saarijärvelle, Tarvaalan Biotalouskampukselle. Koska matka oli sujunut odotettua nopeammin, saimme hengähtää hieman. Mikäs siinä oli istahtaa tovi nurmikolla ja juoda raikasta kombutsa–inkiväärijuomaa. Kotvan päästä kaikki oli valmista, ja säntäsimme kuoren ohjeiden mukaisesti tehtäviin. Rasti oli kolmiosainen. Ensin meidän piti etsiä ja ottaa valokuva listalla olleista asioista, muun muassa pärelehmästä, lehmästä, kottikärryistä ja vellikellosta. Se sujui joutuisasti, ja pian olimme jo toisessa osatehtävässä. Nyt piti tunnistaa ensin rukiinjyvä viidestä eri vaihtoehdosta ja sen jälkeen pyöritellä kaksi ruisleipää. Nekin hujahtivat kivuttomasti. Kolmanneksi oli sitten rastin haastavin osuus, eli ateria hyönteisruokaa.

Alkupalaksi oli kuhnurin toukkia ja pääruokana nachoja ja sirkkoja. Toisessa tilanteessa annos olisi ehkä mietityttänyt enemmän, mutta nyt se löysi tiensä joukkueen jäsenten suihin sen enempää miettimättä.

Tästä matka jatkui Petäjäveden vanhalle kirkolle, joka on myös UNESCON maailmanperintökohde. Taas kerran tiimi jakautui kahteen osaan. Toinen puoli oli lähtevä melomaan, ja toisella oli jokin kirkkoon liittyvä tehtävä, jota varten oli edeltävälle siirtymälle jaettu kirkon historiasta kertovat esitteet taustatiedon opiskelua varten. Laitoimme kokeneimmat melojat Krissen ja Annen vesireitille, ja Jussin kanssa suuntasimme sisälle kirkkoon. Tehtävänä oli kuvata kirkosta minuutin parin esittelyvideo, johon piti sisältyä jokin lyhdyillä sisällä osoitetuista yksityiskohdista.

Kerrankin tieto oli tarttunut päähän, ja tehtävän valmistuttua rastin pitäjät sanoivat, että kelpaisin hyvin kirkolle oppaaksi. Tarjous oli houkutteleva, mutta meidän piti rientää eteenpäin noutamaan oletettavasti pian rantautuva puoli tiimistämme taas auton kyytiin. Tämäkin sujui vielä hyvin, mutta tässä kohtaa tapahtui pienoisen väsymyksen myötä paha moka. Laitoimme navigaattoriin väärän osoitteen. Tai osoite oli oikein, mutta paikkakunta väärä, ja niin ajoimme kohti väärää Petäjävedentietä hetken matkaa. Alle minuutissa huomasimme virheemme, mutta tässä kohtaa kärkipaikka oli jo siirtynyt Keski-Suomen joukkueelle. Näistä asetelmista sitten siirryttiin aterian jälkeen yöpuulle Jämsän Kievarin Rantapirtille. Uni tuli joskus yhden jälkeen yöllä.

Herätys oli viideltä, ja kilpailu jatkui kuuden pintaan. Unihiekka karisi silmistä, kun yhden joukkueenjäsenen piti kelluntapuvussa uida kumiveneelle. Siellä sitten tuon puvun peittämillä käsillä tuli avata pieni munalukko, napata sillä kiinni ollut sumppu kantoon ja uidan sen kanssa rantaan. Tämän jälkeen valjastettiin vielä vetokoira ja otettiin jalat alle. Seuraavaksi mentiin komeisiin maisemiin Jämsänkosken Toijalanrantaan.

Niillä main oli ihminen viihtynyt jo kivikaudella. Myöhemmin maisema oli kelvannut muun muassa viiden markan seteliin, josta Wanhan witosen melontareittikin on nimensä saanut. Pieni sählääminen muutti asetelmia. Ajoimme kolme kärkijoukkuetta letkassa väärään paikkaan, pussin perään, josta saattoi vain peruuttaa pois. Niinpä kärkisija siirtyi Mansikkapilvelle, me pidimme kakkossijan ja Keski-Suomi tippui kolmanneksi.

Tällä rastilla toisen puolen joukkueesta piti jäädä jousiampumaan ja kasaamaan nuotio. Toisen puolen alle annettiin maastopyörät ja käteen kartta, jonka osoittamasta paikasta löytyisi suoritettava tehtävä. Eniten, eli vähintään kerran jousella ampuneille nakitettiin jousiammunta, ja minä ja Krisse läksimme läskipyöräilemään.

Pelkän pyöräilyn lisäksi tehtävänä oli suunnistaa kartalle merkatulle pisteelle. Lähtiessä vinkattiin, että perille pääsisi kahta vaihtoehtoista reittiä: joko rannassa kulkevaa, hyvin teknistä polkua, tai sitten mäen takaa kiertävää tietä pitkin. Me kuitenkin vedimme viime metreillä ässän hihasta, yhdistimme näiden kahden reitin hyvät puolet ja suuntasimme mäen harjalla kulkevaa neulaspolkua pitkin melkein suoraan perille.

Rastin tehtävänä oli valmistaa kivikauden asukkaan rikkoutuneen saviruukun tilalle uusi. Samaan aikaan tiimimme toinen puoli ampui sudenkuvaa jousipyssyillä, ja kasasi sen perään kymmenkerroksisen nuotion. Metsäpalovaroituksesta johtuen kasattuja nuotioita ei tarvinnut sytyttää. Jako meni nappiin ja ampaisimme ykköspaikalta kohti seuraavia haasteita.

Varsinainen rasti odotti Muuramesta Jämsälle muuttaneessa Saunakylässä, mutta matkalla oli välietappina pysähdys Jämsänkosken Vanhalla Myllyllä, jossa ideoimme Kuohu-nimisen lähiruokamenuun paikallisista raaka-aineista. Saunakylässä kiire pysähtyi. Kieputimme taikinaa tikun ympärille ja kävimme paistamaan tikkupullaa, nauttimaan alkukesän tunnelmasta ja odottamaan lähtökäskyä.

Kun kaikki joukkueet löysivät rastille, päästiin tositoimiin. Tehtävä oli kolmiosainen. Ensin kannoimme kortemme kekoon Saunakylän talkoissa. Tai korren sijaan kannoimme jykevän parrunpätkän sekä kaksi ämpärillistä kiuaskiviä osoitettuun paikkaan. Sen perään kannoimme rannasta viisi ämpärillistä vettä. Kolmas osatehtävä oli rastin haastavin. Siinä osamme oli etsiä ja merkata alueelta kuvavihjeiden perusteella kolme saunaa. Miten ne näyttivätkin yhtäkkiä kaikki keskenään melkein samanlaisilta?

Tarkemmin saunoja syynätessämme niiden välille löytyi kuin löytyikin eroja, ja arviolta noin kolmenkymmenen saunan joukosta yhytimme juuri ne, jotka pitkin. Tuomari nyökkäsi, antoi kuoren ja jatkoimme juosten seuraavaa tehtävää kohden. Osoitteena oli Kärkisten silta.

Perillä pysäköimme ohjeistettuun paikkaan ja otimme jalat allemme. Tässä kohtaa kisa kävi fyysisemmäksi. Toukokuinen helle helli tienoota, juoksua oli edessä noin kilometri ja se oli kaikki ylös siltaa myöten. Sillan laella meitä odotti komean näkymän lisäksi kaksi tehtävää. Ensin meidän tuli vastata neljään kysymykseen siltaa koskien, ja kun olimme niihin vastanneet oikein joko tietämyksen tai Googlen avulla, oli vuorossa valokuvaustehtävä, jossa piti näkyä sekä tiimimme, että jokin siltaan liittyvä asia, oli se sitten maisema tai rakenne. Tämä kävi sutjakasti, ja palasimme juolksujalkaa autolle. Matkalla vastaan tulivat joukkueet Keski-Suomi ja Mansikkapilvi, joiden kanssa heitimme vauhdista ylävitoset.

Nyt suunta oli sitten etelää kohti, ja edessä oli hieman pidempi siirtymä. Perillä meidän piti tankata auto kaasulla ja jatkaa siitä sitten kohti Leivonmäen Juustoporttia. Matkasta ei osaltamme sen ihmeempää kerrottavaa jäänyt, mutta jossain kohtaa muiden joukkueiden karttasijaintia tarkkeillessa kävi hämmästyttämään Mansikkapilven vähintään persoonallinen reittivalinta. Koska Keski-Suomi kuitenkin tuli samaa reittiä kanssamme, päättelimme, että me emme olleet tässä kohtaa se, joka oli valinnut pidemmän kaavan mukaan kulkemisen.

Tankkaus onnistui ensimmäisen rastin muistojen perusteella vähintäänkin hyvin. Jatkamaan ei kuitenkaan päässyt, ennen kuin olimme palauttaneet jo lähdössä jaetun Keski-Suomi-aiheisen tietokilpailun riittävän oikeilla vastauksilla. Näitä kävimme sitten toviksi pohtimaan, ennen kuin saimme luvan jatkaa Juustoportille, jossa olisi rastin lisäksi myös lounasta. Nam!

Rasti olikin vallan hauska, ja kaksiosainen. Ensimmäinen puoli oli alakerrassa, jossa pöydällä oli kulhoissa joukko villiyrttejä kuivattuina ja hienonnettuina. Meidän piti tietää – tai arvata – mitä ne olivat. Vaikka ensimmäinen fiilis oli, että nyt mennään taas kovaa ja korkealta, mutta ohi, niin jotenkin onnistuimme kasaamaan haju- ja makuaistimme ja tunnistamaan koko kavalkadin. Toinen osa rastia sisälsi niinikään tunnistusta ja maistelua, mutta oli vaikeampi. Nyt vuorossa oli viiden erilaisen cheddarjuuston tunnistaminen. Yrtti ja kumina olivat vielä helppoja, samoin ihan perusmaku, mutta viski ja sahti sitten vaativat perusteellisempaa maistelua. Tämä oli hankala!

Juustoja maisteltuamme saimme hengähtää hetken ja maistella myös lounaan. Tässä kohtaa kilpailua saatu ruoka yritti väkisin käydä ramasemaan, joten jalkoja ei auttanut lepuuttaa. Jälkiruoan perään saimme vielä pienen välipalatehtävän, jossa joukkueiden piti vuorostaan keksiä kilpailua järjestävälle tiimille pieni tehtävä. Päistämme ilmestyi lähiseudun villiyrttien kerääminen ja valokuvaus, josta nyt suorittajan rooliin joutunut joukko suoriutuikin mallikkaasti. Tämän perään otimme suunnaksi Leivonmäen kansallispuiston.

Leivonmäellä meillä oli alkuun hyvä tovi odotella. Krisse huomasi tässä kohtaa kadottaneensa repun, jossa hänen autonavaimensa olivat. Useampi tovi sitä sitten etsittiin, kunnes muistin, että sijoitin jotain vihertävää aamulla kylmälaukun taakse. Tarkastin asian, ja voi sitä huojentunutta huokausta. Nyt keskittyminen oli taas täysillä kisassa. Joskin odottelua oli vielä edessä hyvä tovi.

Ehdin siinä kohtaa huolestua keskisuomalaisten retkeilijöiden ruokailutottumuksista ja ruuansulatuksen toimivuudesta, ilman sen kummempaa pyrkimystä tarkastella asiaa. Huussiin päätyneet makkarapaketti ja appelsiininkuoret nimittäin olivat virhe paikan kauneudessa. Eihän appelsiineja syödä kuorineen, ja makkarakin on parempaa ilman pakettia! Toisekseen, kovin vähän muuttuneina ne olivat tulleet läpi. Tämän ajatuksen pääsin kertomaan myös kameralle hetkeä ennen lähtöä varsinaiseen tehtävään. Tällä kertaa meidän piti rahoittua. Olla hiljaa ja kävellä. Totesin muille joukkuille, että noudatimme hiljaisuustaktiikkaa myös autossa, ja se oli johtoasemamme salaisuus. Naurunremakan saattelemana pääsimme sitten kohti polkua. Sen päässä odotti kota ja kodan luona rauha, jota varttitunnin tarkastelimme sanomatta sanaakaan. Tuota tunnelmaa tallensimme paperille kirjaimin ja piirtämällä.

Vartin päästä oli lupa lähteä takaisin lähtöpisteelle. Emme kuitenkaan päässeet vielä seuraavaan lokaatioon, vaan Leivonmäellä odotti vielä toinen tehtävä, haastattelurasti suolammen rannalla olevan luontotornin luona. Matkaa sinne oli lähemmäs kaksi kilometriä, ja nyt oli lupa juosta, joten laitoimme jalat töihin. Sanottakoon, että aamun viileys oli tässä kohtaa enää kaukainen muisto vain. Perillä odotti haastattelu, ja sen jälkeen toistui juoksuosuus, nyt ylämäen kera. Hengästyneinä avasimme lopulta seuraavan vihjekuoren, jossa annettiin määränpääksi Kanavuori. Jösses. Nyt kisa olisi sitten kunnolla fyysinen.

Kanavuori ei ollut ensinkään mikään autolla viereen -tyyppinen rasti, vaan auto piti parkkeerata Naissaaren parkkipaikalle. Sieltä sitten jatkettiin jalkaisin Kanavuoren juurelle, jossa saimme pullolliset kylmää juotavaa ja ohjeen kiivetä vuoren rinnettä ylöspäin sen jälkeen, kun olisimme kiinnittäneet itseemme tarran. Nämä molemmat teimme pyydetyssä järjestyksessä. Aivan laelle ei onneksi tarvinnut nousta, vaan rastia pitänyt Lemmetin Mikko löytyi jostain puolenrinteen korvilta. Tehtävänä oli kuvata lyhyt ja jollain tapaa taiteellisesti ansioitunut esittelyvideo Kanavuoresta lähiretkikohteena. Nopean aivoriihen päätteeksi vetäisimme upeasti eläytyen dramaattisen dialogin, joka saattaa edelleen jostain päin internetiä löytyä ihmisten riemuksi. Onnistuneesta suorituksesta meidät palkittiin seuraavan paikan ohjeet sisältäneellä kuorella.

Koska kaikki mikä menee ylös, tulee myös alas, tulimme mekin. Juoksimme takaisin Naissaareen ja otimme alle auton. Nyt viimeistä kertaa tässä kisassa. Auto jätettiin Lutakon Leidin pysäköintipaikalle, jossa kyydistä purettiin henkilökohtaiset tavarat ja hengähdettiin pieni hetki ennen loppukiriä. Paikalle valuivat hiljalleen myös muut joukkueet. Vähäiset unet, pitkä kilpailu ja helteinen päivä olivat uuvuttaneet itse kunkin, ja jutut olivat jotain väsyneen ja sekavan välimaastossa. Niiden tarkemmalla luonteella ei liene niin väliä, kunhan naurattivat.

Lopulta oli hetki lähteä viimeiselle etapille. Asetuimme lähtöviivalle, ja merkistä kävimme juoksemaan läpi Lutakon kohti satamaa, josta karttaan merkitystä kohdasta löytyisi seuraava rasti. Meillä ei ollut hajuakaan, mitä tuleman pitäisi, joten levottomin mielin harhaili katseemme hakien jotain kilpailuun viittavaa. Lopulta yhytimme tutut viirit ja järjestäjien siniset liivit. Siellä oli rastimme. Koska alla oli kohtuullinen fyysinen rasitus, pistettiin tässä kohtaa lisää vettä myllyyn. Tehtävänä oli neljä voimaa ja kestävyyttä vaativaa liikettä.

Ensimmäisenä kolme kertaa viidentoista noston sarja kahvakuulilla, joiden paino nousi aina seuraavassa sarjassa. Toisena oli kolmen minuutin lankutus. Kolmantena 30 askel-viereen nousua korkealle portaalle. Viimeinen osio oli istua selkä seinää vasten ilman tuolia kahden minuutin ajan. Jokainen otti yhden tehtävän osakseen, ja onneksi kaikki ne klaarasimme kerralla. Toinen yritys samalla henkilöllä olisi ollut väistämättä ensimmäistäkin varmempi epäonnistuminen.

Tärisevin raajoin lähdimme seuraavaksi etsimään Kalamarkkinoilta Ruokahukkaa, susipukuista henkilöä, jolle piti kertoa Suomen keskimääräinen ruokahävikki henkilöä kohden. Jotenkin vastauksen pystyi googlaamaan juostessa, mutta hukka oli oli piilossa. Jaoimme tiedon vastauksesta ja hajaannuimme haravoimaan aluetta systemaattisesti. Pian kuuluikin Jussin pirteä huuto: ”Täällä!” ja suoritimme tehtävän. Vastauksesta saimme vinkin, ja sen perässä etsimme tavarapyörävuokrauspisteen, josta saisimme allemme fillarin. Saimme myös ohjeet. Vähintään kahden joukkuejäsenen piti matkan edetessä olla pyörän päällä. Niinpä iskimme ensimmäiseksi Annen kyytiin, ja Jussi vanhana Kemi–Helsinki-välin jopolla kruisailleena fillaristina tarttui tankoihin. Reitti kulki rantaa pitkin Mattilanniemeen ja sieltä sitten yläkaupunkiin Alvar Aalto -museolle.

Taktiikkana oli se, että aina viimeiseksi jäänyt juoksija vaihdettiin pyörän kyyditettäväksi ja hänet vietiin jonon kärkeen, jossa kyytiin vaihdettiin taas seuraava. Näin jokainen sai levätä hetken juoksun lomassa. Paitsi Jussi, joka polki minkä pohkeista irtosi. Yläkaupunkiin nousevalla osuudella arvelimme, että Jussi kaipaisi työntöapua, mutta tämä sanoi, että jerkku kyllä riittää. Mäen päällä totesi vielä, että tämähän on sitten sähköavusteinen. Ammensimme tästä intoa viimeisille juoksuaskeleille kohti museon ovea.

Pitkän ja siinä kuumuudessa todella rankan fyysisen osuuden päälle saimme aivoille tehtävää. Museon näyttelystä piti löytää vastaus kolmeen Alvar Aaltoa koskevaan kysymykseen. Se olikin helppoa, koska aivotoiminta tuntui yhtä vilkkaalta kuin maalaiskylä, jossa asui vain yksi keuhkotautinen kissa, joka sekin kuoli viime yönä. Vaan paistaa se päivä kisukasaankin, ja yksi kerrallaan museo valotti meille vastaukset näihin mieltämme askarruttaineisiin kysymyksiin peitteen väristä XYZ-kirjainten merkitykseen. Vastaukset sitten esitimme museon lipunmyynnissä ja saimme kuoren, joka osoittautui viimeiseksi. Koordinaatit osoittivat maalin, ja pelin henki oli se, että ensimmäinen joukkue siellä olisi voittaja.

Väsmys, nestehukka, loppunut kunto ja jaloissa tuntunut kipu eivät painaneet jalkoja eivätkä mieltä, kun kirmasimme kohti maalia. Muita ei näkynyt, ei ollut näkynyt hetkeen, joten olimme toiveikkaita, että astuisimme matolle ensimmäsinä. Ja kun matto näkyi, olimme varmoja.

Tartuimme toisiamme käsistä, kohotimme ja ilmaan ja juoksimme loppuun asti hypähtääksemme matolle. Tässä me olimme! Voitto oli meidän. Tässä kohtaa väsymys ja hulina sekoittuivat riemun maustamaksi virraksi, jossa asiat vain tapahtuivat. Joku onnitteli, kylmä mehu maistui hyvältä, joku haastatteli, meidät kutsuttiin Saunanlämmityksen MM-kilpailuihin ja ties mitä. Välissä iskimme ylävitoset maaliin kirmaavan joukkueen kanssa ja hulina jatkui.

Lopulta meidät kutsuttiin alarinteen suuntaan, lavan tykö. Vuorossa oli palkintojenjako. Maakuntajohtajan puheen ja juontajan kilpailutapahtumien pikakertaamisen jälkeen joukkueet kutsuttiin yksi kerrallaan lavalle, ja viimeisenä voittaja, Team Retkipaikka. Kevyellä jalalla juoksimme lavalle, hyppäsimme ilmaan, kättelimme, halasimme, kiitimme ja riemuitsimme. Tämä oli kivaa!

Näin kilpailun jälkeen olen sulatellut kokemusta. 24 tunnin aikana totisesti kiersimme melkein koko Keski-Suomen. Näimme enemmän seutua kuin suurin osa suomalaisista koko ikänään. Vaikka tapahtumat menivät kuin pikakelauksella, niin jokaisesta paikasta jäi käteen jotakin, muisto mieleen ja pala sydämeen. Keski-Suomi oli hyvä. Fiilis oli hyvä. Kilpailua ja ennenkaikkea kilpakumppaneita muistelisi lämmöllä. Ja sitä tiimimme huikeaa yhteishenkeä, joka oli vahva jokaisena hetkenä alusta loppuun asti. Toivottavasti tätä tulisi lisää. Eläköön Amazing Keski-Suomi!

Toivottavasti pääsitte tämän jutun myötä edes rahtusen kiinni kisan tunnelmaan. Vaikutusta syventämään tästä pääsee vielä katsomaan kartalta, missä kaikkialla menimmekään.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.