Kohtaaminen karhun kanssa

Sen piti olla ihan tavallinen viikonloppuretki kotituntureille, mutta se muuttui silmänräpäyksessä tähänastisen elämäni ikimuistoisimmaksi luontoelämykseksi.

Olin ollut koko viikon tavattoman väsynyt ja kuulostelin, tekeekö flunssa tuloaan. Ehkä olisi viisainta vain levätä tämä viikonloppu kotioloissa? Lauantaiaamuna kuitenkin tuntui siltä, että on pakko päästä pienelle retkelle ja ulos nukkumaan. Siinähän sitä elpyy, kun saa olla omassa rauhassa luonnon äänien keskellä. Retkeni suuntautui tuntureiden ja vaarojen yli pienen puron varteen, josta löytyi mukavan rauhallinen telttapaikka. Illalla lueskelin mukaan ottamastani lehdestä karhujuttua ja mietin, kuinka onnekas olikaan sen jutun kirjoittaja, joka oli nähnyt karhut luonnollisessa ympäristössään ihan omin silmin. Tai no, olinhan minäkin nähnyt kerran karhuemon pentuineen autosta käsin. Vaikka se oli hieno kohtaaminen, niin jotain siitä jäi puuttumaan. Tai ehkä ennemmin siinä oli jotain liikaa: se auto. Karhujutut mielessäni ja puron tasaista solinaa kuunnellen nukahdin suloiseen uneen niin aikaisin, että kello ei ollut aamulla viittäkään, kun unentarpeeni oli jo täytetty. 

Aamu valkeni paksun sumun verhotessa täysin tyyntä tienoota. Ilma oli niin kosteaa, että kaikki varusteet olivat hieman nihkeän tuntuisia. Aamukahvia hörppiessäni kiittelin itseäni, kun tuli lähdettyä. Olo oli terve ja näytti siltä, että päivästä tulee todella kaunis! Puuronsyönnin lomassa tutkin karttaa ja suunnittelin paluumatkan reittiä. Halusin vältellä polkuja ja muita ihmisiä. Leirin purku ja muut aamutoimet olivat yksin hyvin ripeitä, joten lähdin taittamaan kotimatkaa ennen kukonlaulua. Pysähtelin tuon tuosta ihastelemaan lumoavaa maisemaa sekä kaikkia pieniä yksityiskohtia, joihin syksyn ensikosketus oli tuonut jotain uutta taikaa. 

Aamun edetessä sumu alkoi hiljalleen tehdä tilaa auringolle. Puiden väleistä siivilöityvät auringonsäteet yhdessä väistyvän sumuhunnun kanssa saivat tämän vähäeleisen pohjoisen metsän näyttämään arvoitukselliselta satumetsältä. Edelleen oli aivan tyyntä ja hiljaista. Kuljeskelin verkkaisesti ylös vaaran rinnettä, välillä noukkien mustikoita suuhuni ja välillä kääntyen katsomaan taakseni alas laaksoon. Yhtäkkiä huomasin, että tumma hahmo lähestyy toisesta silmänurkasta ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, se oli siinä edessäni. Kaunis, aikuinen karhu laukkasi edestäni todella läheltä, ehkä 40 metrin päästä. Se ei vilkaissutkaan minua, vaan oli menossa yhtä määrätietoisesti kohti pohjoista kuin minä kohti länttä. Olo oli aivan epätodellinen. Siinä se nyt on silmieni edessä: karhu. Tätä hetkeä minä olen odottanut, tästä olen haaveillut. Melkein teki mieli nipistää itseäni: tapahtuuko tämä todella? Pysähdyin hetkeksi ja yritin hapuilla puhelimen videokamerasta tallennusnappia siinä kuitenkaan onnistumatta. Tilanne tuli ja meni ohi nopeasti, ja halusin pitää silmäni karhussa, en puhelimessa. Vaikka kameralle ikuistaminen ei onnistunut, hetki kyllä säilyy varmasti mielessäni ikuisesti. Se oli todella vaikuttava kohtaaminen. Unelmien täyttymys.

Kun karhu oli mennyt näköpiiristä, vilkuilin hetken sen tulosuuntaan, josko siellä olisi pentuja tulossa perässä. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, joten jatkoin matkaani yhtä aikaa innostuneena ja hölmistyneenä. Puhelimen kentän puuttuessa höpöttelin samalla ajatuksiani videolle, koska teki mieli pitää hetken aikaa hieman ääntä ja toisaalta oli myös pakko heti päästä purkamaan tilannetta. Olin aina kuvitellut mahdollisen (joskin epätodennäköisen) kohtaamisen tapahtuvan joko niin, että huomaan jossain vastapäisen tunturin rinteellä hädin tuskin tunnistettavan karhun hahmon, tai että havahdun metsässä ryskeeseen ja huomaan karhun rymistelevän kauempana. Tämä kohtaaminen oli jotain aivan muuta ja se ylitti kaikki villeimmätkin unelmani. Miten on edes mahdollista, että pääsin niin lähelle ilman, että kumpikaan meistä huomasi toistaan? Sää oli täysin tyyni ja me molemmat hiljaisia yksinkulkijoita: siinä varmaan salaisuus. Ehkä karhu oli lähistöllä levolla tai syömässä marjoja niin antaumuksella, että havaitsi minut vasta viime tipassa ja säikähti. Sekin on muuten uskomatonta, miten äänettömästi niin suuri eläin voi liikkua! 

Yllätyin hieman siitä, että minua ei pelottanut yhtään. Tietysti syke nousi ja oli jännittynyt olo hetken ajan, mutta ei minua pelottanut, koska tilanteessa ei ollut mitään uhkaavaa. Olisin varmasti pelännyt, mikäli karhu olisi pysähtynyt ja alkanut uhitella, mutta nyt sillä ei ollut laisinkaan sellaisia aikeita. Meidän tiemme vain sattuivat risteämään, mutta emme olleet toisillemme uhkia. Minulle tuli siinä hetkessä lähinnä sellainen hölmistyneen epäuskoinen ja todella onnellinen olo. 

Kohtaaminen karhun kanssa oli niin koskettava asia minulle, että käsittelen sitä varmasti vielä pitkään. Tuntuu, että olen saanut jotain mittaamattoman arvokasta. Ajatella, että voi saada niin paljon ottamatta keneltäkään mitään! Kiitos karhu, että näyttäydyit minulle.

Lue myös

Onko karhu vaarallinen ja mitä tehdä, jos näkee karhun luonnossa? 

Iltakävelyllä karhun kanssa ja jälkimietteitä tapahtuneesta

Auringonpaiste, kaunis suolampi ja sen rannalla mökki – ja mökin edessä karhu

Karhunpalvojien jäljillä – Häkkilän myyttinen karhupetäjä Saarijärvellä