Ensimmäinen yö yksin teltassa ja ajatuksia sen varrelta

En ole koskaan ollut mikään vaeltajakonkari. Teen retkeni päivällä, aamulla tai illalla, joskus hämärässäkin, mutta luonnossa yöpymisestä ei elämän varrella ole tullut minulle vakituista tapaa, eikä siihen ole ollut varusteitakaan. En pelkää pimeää – itse asiassa rakastan sitä – mutta jostain syystä luonnossa vietetyt yöt ovat vain jääneet vähälle. Ja jos olen luonnossa joskus nukkunutkin, en ole ollut yksin. Tänä syksynä nukuin ensimmäistä kertaa yksin teltassa.

Aloittelijana tiedostin rajani, enkä lähtenyt erämaan uumeniin. Teltta oli uusi. Koko tilanne oli uusi. En tiennyt esimerkiksi, tuleeko minulle makuupussissani kylmä vai ei, pitäisikö laittaa monta makuupussia päällekkäin vai pärjääkö yhdellä jos on hyvä kerrasto. Elettiin jo syyskuuta, ja täällä pohjoisessa se tarkoittaa hyvinkin myös mahdollisia yöpakkasia. Tunnen itseni myös sen verran hyvin, että vaikka möröt, sudet tai helle eivät pelota, niin jos minulla on vähänkin kylmä, en nuku silmällistäkään. Herään myös yleensä pienimpiinkin ääniin, joten varasin mukaan korvatulpat.

Yön teema oli glamping eli se, että kaikkea oli varattu mukaan yltäkylläisesti. Valitsin helpon paikan – pihalta. Vuorasin telttaa lämpimillä vällyillä, ja olo oli kuin pesää rakentavalla linnulla. Tuumin, että jos tulee liian kuuma, niin se ei ole yhtä vakavaa kuin se, että tulisi hiukankin vilu.

Illan laskeutuessa sujahdin telttaan kuin karhu talvipesään. Siinä kaikessa oli jotain lapsenomaisen jännittävää.

Ilta

Ilta oli kaunis enkä voinut olla miettimättä, että yöpymällä neljän seinän sisällä olisi kauneudesta jäänyt paljon kokematta. Joki oli tyyni, mutta kauempaa mutkan takaa kantautui kosken hiljainen kohina. Sen kuuli vain, jos oli aivan tyystin paikallaan ja pidätti melkein hengitystä. Suolta kaikuvat laulujoutsenten töräytykset olivat sen lisäksi ainoa ääni maailmassa.

Minulla oli virtaa, koska kyseessä oli testiyö, eikä takana siispä ollut rankkaa retkipäivää. Se oli aika hauskaa oikeastaan, oli mukava olla yksin omien ajatustensa kanssa näin kauniissa paikassa ja täydellisessä rauhassa. Luonto teki ajatuksista hyviä ja olosta levollisen, ja koska tilanne oli uusi, tuntui se seikkailultakin. Voisin suositella tällaista elämystä kyllä kaikille, jotka miettivät, olisiko teltassa mukava yöpyä. Yöpymällä lähellä kotia tai mökkiä on mukava kun tietää, että jos tulee jotain yllättävää – vaikkapa kylmä – voi aina siirtyä sisälle tai hakea ainakin lisää peittoja. Näillä säännöillä tässä pelissä on mielestäni aika mahdotonta hävitä, voitot sen sijaan voivat olla suuret, jos yöstä tulee kaunis.

Kuu nousi taivaalle, katselin sitä teltan suulta. Pian häivähti vilaus vihreää sen vierellä.

Linnunrata alkoi erottua, sitä olin odottanut kaikkein eniten. Rakastan Linnunrataa niin etteivät sanat sitä riitä kuvaamaan, ja kaikkia niitä valtavia ajatuksia ja tunteita, joita se saa päässä ja sielussa liikkeelle. Lapin talvessa Linnunrata on minusta parasta – sen mahti peittoaa lumihanget, siniset hetket ja revontulet mennen tullen.

Asetuin telttaan makaamaan niin, että pää oli teltansuusta ulkona kohti taivasta ja kuuntelin musiikkia. Päässä oli pipo ja pään alla crocsit. Mietin, kuinka ihmeellistä tämä kaikki on. Että täällä me vain elämme keskellä avaruutta, ja elämä vaikuttaa niin suurelta, vaikka avaruutta katsoessa olo tuntuu niin pieneltä.

Tuntui hyvältä saada levätä suoraan Linnunradan alla. Oli lämmin ja rauha. Tämä oli koko oman retkivuoteni vaikuttavimpia hetkiä.

Lopulta alkoi olla aika nukahtaa. Laitoin kameran ja kännykän muovipussiin, jotta yön kosteus ei pääse niihin käsiksi, vedin teltan ovet kiinni ja potkin villasukat pois jaloista.

Kuun valo jäi ulos, teltassa oli sysipimeää. Kuuntelin ympäröivän luonnon ääniä. Kosken kohina jatkui tasaisena, joutsenet olivat hetkeksi hiljenneet. Koivuista silloin tällöin tippuvat lehdet rapsahtelivat teltan ulkokankaaseen, kun heikko tuuli kutitteli puiden latvoja.

Muutoin kaikki oli täysin hiljaista ja pysähtynyttä. Tuntui, että jokainen kattoon rasahtava lehti vain korosti sitä, kuinka hiljainen ja pysähtynyt maailma oli. Samalla siinä omakin elossa- ja olemassaolo hengityksineen kaikkineen alkoi tuntua hurjan konkreettiselta.

Ei tarvinnut korvatulppia.

Yöllä heräilin vain kääntämään kylkeä. Teltassa oli kosteaa, mutta se ei yltänyt vällyjen alle iholle saakka. Kylmä tuntui hyvältä kasvoilla, kun muuten oli lämmin. Maailma oli yhtä äänetön joka kerta kun heräsin. Enkä ollut kauaa hereillä. Ulkoilmassa täytyy olla jotain taikaa, kun se nukuttaa niin hyvin.

Aamu

Havahduin siipien viuhunaan – jokin isompi lintu lensi läheltä ylitse.

Avasin silmät ja kaikki oli yhä pimeää. Oli ollut viisautta ostaa sellainen teltta, jossa on pimennyskangas. Valo on yksi pahimmista herättäjistäni kylmän ja äänien ohella. Itse asiassa heräämisherkkyyteni huomioon ottaen olin heräillyt tänä yönä huomattavan harvoin.

Tuuletusräppänästä kajasti kuitenkin hento valo. Se antoi ymmärtää, että mitään mieltäylentävän kirkasta auringonpaistetta ei ulkona olisi meneillään.

Könysin pystyyn ja avasin teltan vetoketjua. Niissä muutamassa sekunnissa mieleen tulvahti valtavasti lapsuusmuistoja – teltan vetoketjun avaaminen aamulla heti heräämisen jälkeen on aivan oma tunteensa. Yön kasteleman teltan tuoksu, vetoketjun ääni, unenpöpperöisyys, orastava vessahätä ja märän ovikankaan takaa aukeavan päivän näkeminen kuuluvat kaikki niin kiinteästi yhteen, että tunne on näköjään säilynyt lapsuudesta saakka samana.

Sanoisin, että se on yleisesti ottaen jopa telttayön kaikkein ihanin hetki.

Koskeloperhe säikähti minua ja alkoi meloa suvannon selälle usvaan piiloutuakseen.

Aamukahvilla mietin, mitä telttayö oli antanut. Oli ollut jännittävää ja virkistävää kokea jotakin uutta, ja vieläpä yksin niin, että sitä kaikkea kokemaansa oli saanut ihan kunnolla miettiä ja makustella. Oli ollut upeaa saada katsella Linnunrataa ennen nukahtamista ja kuunnella musiikkia ulkona yön sylissä.

Oli ollut voimaannuttavaa tuntea olevansa täysin turvassa. Ihan kuin koko muuta maailmaa ei olisi olemassakaan.

Oli ollut opettavaista huomata, miten teltassa lämmön puolesta itse pärjää – jonkin verran lisää tällaisia öitä pienien hienosäätöjen kera, niin alan saada käsitystä siitä, mitä itse tarvitsen tai en tarvitse, jotta saan teltassa nukuttua. Koska kaikki ovat erilaisia, ei omia tarpeita voi tietää muuta kuin yrityksen ja välillä erehdyksenkin kautta.

Ensimmäinen yö yksin teltassa opetti ja antoi paljon. Mitään se ei tuntunut ottavan vastineeksi. Kokeilin syksyn aikana vielä monta kertaa uudelleen, aina samoin tuloksin.

Telttailun ei tarvitse olla suoritushenkistä super-eräilyä ollakseen nautinnollista ja antoisaa. Omalla, lapsuudenkodin tai vaikka mökin pihalla on hyvä kokeilla, harjoitella ja tunnustella. Suosittelen!

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.