Johanna Suomela
Olen aina rakastanut sanoja ja niiden voimaa. Sanojen viiltävällä terävyydellä loukataan, ja niiden hyväilevällä suloisuudella rakastetaan.
Rakastan myös soita ja pitkospuita. Mikään ei rauhoita mieltä niin kuin aamun usva syksyisellä suolla, ja suon hellän kirpeä tuoksu. Onnekseni nelijalkaiset hyvinvointivalmentajani vievät minut sinne joka päivä, voimiaan säästämättä.
Rakastan metsää. Haluan maadoittaa jalkani lähimetsän sammalmattoon ja karikkeeseen joka päivä. Unohtaa avokonttorin hälyn ja kaoottisen kaupungin, kuunnella tuulen huminaa ja linnunlaulua. Jokaisen ennen kokemattoman luontopolun pää on lupaus ennen kokemattomasta elämyksestä.
Mertakin rakastan. Sen rantaan päästessäni myyn yöuneni auringonlaskuille ja -nousuille. Vaihtokaupan vaihtokurssi on usein paras mahdollinen.
Muutama vuosi sitten päätin yhdistää suuret rakkauteni, saattaa maisemaonnelliset tarinani oman pääni ulkopuolelle. Maisemaonnellinen ei oikeastaan ole pelkkä blogi, se on mielentila. Se on tunne siitä kun kaikki se, mihin itse voi vaikuttaa on hyvin. Kun seisahtuu kauniiseen paikkaan, katse pysähtyy vihreän sammalikon pehmeyteen, ja mieli rauhoittuu. Kun vetää keuhkot täyteen viherhiukkasten siilaamaa happipitoista, puhdasta ilmaa, ja ymmärtää kuinka etuoikeutettu onkaan. Silloin voi tuntea suurta onnea siitä, että saa sen kokea. Että on elossa.
Olen käynyt luontoa etsimässä muuallakin, mutta suomalaisen luonnon puhtaus ja rauha on parasta luontoluksusta. Viherannos suomalaisesta luonnosta on elämän laatua kohottavaa ylellisyyttä jota ei voi rahalla hankkia.
