Kävely Korteniemeltä Pitkäkärkeen talvisessa Liesjärven kansallispuistossa Tammelassa

Joulunpyhät, harmaa taivas, lumettomuus ja vain muutaman tunnin kestävä valoisa aika olivat käärineet Liesjärven kansallispuiston täydelliseen rauhaansa, kun saavuimme Korteniemen perinnetilan pihapiiriin joulupäivänä. Kuljimme ensin Ahonnokan luontopolun ja lähdimme käymään vielä Pitkäkärjessä, jotta retkeen tulisi enemmän pituutta. Koko reissumme aikana emme nähneet ketään muuta edes vilaukselta, ja tuntui, kuin puisto vanhoine metsineen ja järvimaisemineen olisi ollut yksityiskäytössämme.

Pitkäkärki kartalla
Reitti 1,5–2 km/suunta
Tulipaikka: reitin alussa Korteniemen pihapiirissä
Esteetön: ei

Liesjärven kansallispuistossa kiertää Pohjantikan polku -niminen, viitisen kilometriä pitkä rengasreitti, joka löytyy kansallispuiston kartalta ja luontoon.fi:stä, mutta jonka nimeä en onnistunut maastosta bongaamaan. Sen sijaan Pohjantikan polun suuntaan osoitti Korteniemen pihapiirin opasviitoista löytyvä ”Pitkäkärki 1,5”, jonka reittimerkintä oli sininen. Olin ajatellut, että kulkisimme koko Pohjantikan polun, mutta lopulta päädyimmekin vain käymään Pitkäkärjessä ja takaisin. Ahonnokan kierros on vain kilometrin mittainen, mutta Pitkäkärki-koukkauksella saimme päiväämme muutaman kilometrin lisää metsäistä käveltävää.

Korteniemen perinnetilan pihapiiri oli hipihiljainen, samoin rannalta löytynyt tulipaikka. Kansallispuiston karttaa en onnistunut löytämään pihapiiristä enkä pysäköintialueelta, mutta opasviittojen rykelmä odotti pihapiirin reunamalla, ja sukelsimme sen kulmalta metsään. Jälkikäteen sain tietää, että kartta olisi löytynyt pysäköintialueen vieressä olleesta pikku heinäladosta.

Bongasimme kylttien joukosta myös entuudestaan tuttuja nimiä, vaikka olemmekin käyneet tässä kauniissa kansallispuistossa vain hyvin harvoin. Pari talvea sitten vierailimme Kyynäränharjulla, ja kuljimme sieltä Savilahteen saakka. Nyt näihin paikkoihin olisi ollut nelisen kilometriä matkaa suuntaansa, ja niin kauas emme halunneet – valoisaa aikaakaan ei olisi ollut tarpeeksi. Päätimme tehdä Pitkäkärjessä kierroksen, jonka haarat erkanevat Perkonlahden kohdalla: kulkisimme vastapäivään niemen kärjen tuntumaan johtavaa reittiä pitkin melko lähellä järven rantaa, ja takaisin palaisimme sisämaassa metsän uumenissa olevaa polkua pitkin. Tämä kierros on osa Pohjantikan polkua, jonka eteläinen osa jäisi meiltä tällä kertaa väliin.

Joulupäivänä ei ollut Hannes-myrsky vielä ehtinyt puhkumaan Suomen yli, mutta ensimmäiset kaatuneet puut olivat reitillä jo melko pian alun jälkeen. Jonkin verran oli matkan varrella siispä ylitettävää ja alitettavaa. Lapsille ja monille aikuisillekin tällainen tuo varmasti vain kiehtovaa seikkailun tuntua.

Maasto oli märkää, mutta polku pääosin kuiva, eikä kenkiin tullut vettä eikä mutaa. Märkien kohtien yli johtivat pitkospuut ja pienet sillat.

Ihailimme ympärillämme kohoavaa metsää, jossa oli paljon kaiken ikäisiä puita, sekä jo kaatuneita, eri lahoamisasteessa olevia runkoja. Osa näytti kaatuneen vasta aivan hiljattain, osan olivat metsän sammalet ja muut pienet eliöt jo peitelleet huolellisesti vihreän pörröturkkinsa alle. Kääpiä oli kaikkialla, minne katseeni laskin.

Tämä metsä on saanut kasvaa ja olla rauhassa jo kaksi vuosisataa. Sen pohjaa peittelivät kaunis sammal ja sinne tänne kaatuneet, paikoin aivan valtavatkin puunrungot. Tunnelma tasollamme metsän pohjalla oli hämyisä ja turvaisa, maailman pahuus loisti poissaolollaan. Me pysyttelimme visusti merkityllä reitillä varjellaksemme ympäröivää luontoa kulumiselta.

Vaikka polku kulkeekin pitkälti rannan tuntumassa, ei se järvinäköaloja juuri esittele, vaan maisema järvelle jää varsin paljon rantapuiden taakse ja peittoon. Hyvin odotetusti pääpolulta näkyikin erkanevan paikka paikoin polkuja rantaviivaan, jonne ihmiset ovat poikenneet katselemaan järvelle. Pitkäkärjen kärjen alueella järvimaisemia oli tarjolla hieman paremmin, ja mekin pysähdyimme hyväksi toviksi katselemaan osittain jäätynyttä, täydellisen hiljaista järveä.

Kyykistyin rantakiveltä koputtelemaan jään pintaa, jolla oli hieman vettä päällänsä. Paikka paikoin erottui jäässä reikiä, joissa vesi eli. Huomasimme, että minkki oli rannalla omissa puuhissaan ja pullahti veden alta jään pinnalle milloin mistäkin reiästä, kerran jopa aivan suoraan neniemme alta, minkä huomattuaan otus kirmasi jäätä pitkin karkuun.

Pitkäkärjen kärjessä loputkin järvimaisemat jäivät taaksemme, kun jatkoimme kierrosta ja oli aika aloittaa sen sisämaaosuus. Siinä missä alkumatka oli sujunut aika hitaasti kaikkea mahdollista ihaillessa ja kuvaillessa, nyt oli askeleissamme enemmän vauhtia. Vaikka edelleen ympärillämme kohosi kaunis ja lajirikas metsä, järvimaisemien puuttuminen kokonaan teki kokonaisuudesta hieman vähemmän kiinnostavan. Lisäksi valoisa aika alkoi hiipua, joten senkin puolesta halusimme hiukan nopeuttaa kulkua.

Noin kymmenen metrin matkalta oli polku muuttunut jäätyneeksi puroksi, mutta muutoin se oli kuiva ja hyvä kulkea, sekä jälleen märimmistä kohdista pitkostettu. Metsä humisi komeana ympärillämme, ja löysimme jopa varoituskolmion joka muistutti, että täällä saattaa puita kaatua koska tahansa. Jälkikäteen Hannes-myrskyn pauhatessa totesin miehelle, että onneksi emme ole nyt Liesjärvellä!

Perkonlahden korkeudella tulimme risteykseen, josta Pohjantikan polku olisi jatkanut oikealle, mutta me käännyimme vasemmalle kohti järvenrantaa. Kohta olimme jo alkumatkan tutulla reitillä ja palailimme takaisin Korteniemen pihalle. Vielä aivan viime metreillä töräytti konkelo ilmoille niin kovan narahduksen, että molemmat säikähdimme – vanha metsä taisi toivottaa meille heipat ja hyvät joulunjatkot.