Joulukalenteri, luukku 1: Yö kettujen polulla Tenojoen rannalla

Tahtoisitko nukkua yön kotipihassa? Ohuella hangella, kettupolun varrella?

Viisveetä ei tarvinnut lahjoa mukaan – yö teltassa on lupaus seikkailusta. Kohteena tällä kertaa ei ollut tunturien ympäröimä järvi tai laavu metsän keskellä. Alkutalvi on ollut lämmin ja vähäluminen, olin haudannut haaveet hiihtoretkistä tulevaisuuteen jo päiviä sitten. Retkemme alkoi kuitenkin ihan oikeista retkivalmisteluista – teltan kokoamisesta takapihalle Tenojoen törmälle, ja puiden kannosta kodalle.

Makuupussien määrä hämmensi. Mihin ihmeeseen tarvitaan viittä pussia, kun nukkujia on vain kolme? Mihin koira tarvitsee makuupussia? Eväänä meillä oli makkaraa, vaahtokarkkeja ja pillimehua, mitäpä muutakaan.

Porontaljat toimivat eristeenä alustojen alla, ja molemmille oli varattu kahdet makuupussit takaamaan lämmin yö. Suomenlapinkoira Kiiski sai luvan pärjätä yhdellä. Onhan sillä paksu turkki. Itselleni ja viisveelle olin varannut villaa ja kerrastoa.

Teltta seisoi törmän ainoalla tasaisella kohdalla, suoraan kettujen käyttämän polun päällä. Minua hieman jännitti, haukkuisiko koira yöllä kuullessaan repolaisen rapistelevan jäätyneessä metsässä?

Entä jos pihalla ei kuljekaan isotassuinen kettu, vaan jotain ihan muuta?

Tuli syttyi salaisuudella, sytytyspalalla.

– Ai noin ei tarvitse tehdä paljoa kiehisiä?

– Ei, näitä kannattaa olla talvella mukana.

Monia kysymyksiä, hyviä vastauksia. Kello kävi, ja kuu alkoi tulla esiin pilvien lomasta. Joen jäät kahisivat toisiaan vasten nuotion paukkuessa niin, että kipinät lensivät ilmassa.

Gourmet-iltapalan ohella nautittiin kaakaota ja teetä. Retkinalle Kalle istui kodan nurkassa hiljaa tulta katsellen. Kamerani kiinnosti, ja opettelimme yhdessä kuvaamaan pimeällä.

Nuotion hiipuessa nukkumaanmeno lähestyi. Iltapesujen jälkeen haettiin koira mukaan ja kömmittiin yhdessä telttaan. Poika seurasi sivusta kun tungin makuupusseja sisäkkäin, Kiiski kömpi paikalleen tottunein elein. Pipo vaihtui kypärämyssyyn ja hyvät yöt toivotettiin. Minun vielä ahtautuessani makuupusseihini poika oli ehtinyt jo nukahtaa.

Paikkani oli muhkurainen ja epämukava. Nautin raikkaasta ilmasta, kuulin tuulikellon soivan korvatulppien läpi. Nukahdettuani heräsin rapinaan, oli alkanut sataa ja tuuli ravisteli teltan eteistä. Poika jatkoi uniaan.

Neljältä havahduin liikkeeseen.

– Nukutaan vielä pari tuntia, on yö.

Onneksi hän vielä nukahti, takana oli muutenkin levotonta unta.

Heräsimme puoli seitsemältä kylmän tunkeutuessa makuupussiini, olisin mielelläni makoillut vielä hetken. Poika pääsi helpoimmalla, hän odotteli makuupussissaan pukeutuessani. Kun molemmat olimme saaneet vaatetta päällemme ja kengät jalkaan, avasin teltan oven. Koira pinkaisi pihalle ja outo näky kohtasi katseen. Aivan kuin lunta olisi vähemmän kuin illalla? Pihan halki kävellessämme huomasin yöllä sataneen alijäähtynyttä vettä. Pakkasta oli alle 10, viime vuonna tähän aikaan kärvisteltiin 30 asteen pakkasissa. Vuodet eivät tosissaan ole veljiä keskenään.

Vaikka yöretkemme olikin kotipihan perällä, ilmassa oli retkeilyn tuntua. Seikkailufiiliksestä, hyvästä olosta ja luonnosta tunnistaa retken.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.