Haastattelussa Hannu Hautala, suomalaisen luontovalokuvauksen grand old man

Koillismaan luonnon ikuistajaksi tituleerattu Hannu Hautala on kiistatta maamme tunnetuin luontovalokuvaaja. Hänen ottamiaan kuvia voi ihailla niin koulukirjoista kuin näyttelyistäkin, joista suurin ja komein on vuonna 2007 Kuusamoon avattu Hannun Jäljet – Hannu Hautala luontokuvakeskus.

Taiteilijaeläkeläinen kouluttautui alun perin autonasentajaksi, mutta valokuvaus vei hänet jo nuorena mennessään. Hän myi ensimmäisen kuvallisen luontojuttunsa Vaasa-lehteen vuonna 1958 ja julkaisi kymmenen vuotta myöhemmin ensimmäisen kirjansa Erämetsän elämää, Weilin+Göös.

Hautala avioitui Irman kanssa jouluna 1971, ja muutto Kuusamon kauniisiin maisemiin tapahtui 1979. Suuren yleisön tietoisuuteen Hautala nousi vuonna 1973 vuoden lehtikuvaksi valitulla valokuvallaan Kotkat parittelevat.

Sittemmin palkintoja ja tunnustuksia onkin piisannut. Hautala on taiteilija-apurahojen turvin ollut päätoiminen luontovalokuvaaja jo vuodesta 1970. Tuottelias mies on julkaissut yli viisikymmentä luontokirjaa, joita on käännetty tähän mennessä yhdeksälle kielelle. Vuonna 2002 Hautala vihittiin Oulun yliopiston kunniatohtoriksi, vuonna 2004 hän sai valtion myöntämän taiteilijaeläkkeen ja 2012 hänelle myönnettiin tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinto.

Uran varrelle mahtuu paljon hienoja hetkiä ja mielenkiintoisia tarinoita. Menestystä on tullut roppakaupalla, sillä Hautala on aina osannut myös markkinoida itseään.

DSC01911

Taannoisesta tapaamisestani Hannu Hautalan kanssa Kuusamossa virisi idea haastatella häntä Retkipaikkaan, Suomen suosituimpaan retkeilyblogiin. Mistä upea ura aikoinaan sai alkunsa? Millaista on ollut kiireisen miehen elämä kuluneena vuonna? Millä välineistöllä Hannu kuvaa ja mitä? Entä malttaako ammattivalokuvaaja välillä suunnata metsään ilman kameraa?

Hautala kuvailee suhdettaan luontoon sanalla elämäntapa.

Olen jo pikkupojasta asti ollut kiinnostunut luonnosta ja aivan erityisesti linnuista. Vasta hieman myöhemmällä iällä olen alkanut arvostaa muitakin luonnon ihmeitä kokonaisvaltaisemmin.

Liito-oravia linnunpöntöissä

Hannulle erityisen tärkeäksi on muodostunut metsäluonto kokonaisuudessaan, suoalueet mukaan lukien.

Lapsuudessa Pohjanmaalla metsä alkoi lähes kotitalon nurkalta. Jo kansakouluaikoina hän ripusti puihin linnunpönttöjä. Paljon tuli nähtyä tavallisia talitinttejä, mutta ensimmäinen havainto pesivästä leppälinnusta oli nuorelle luonnonystävälle suuri ihmetys.

Hautala muistaa, kuinka 20 hänen kiinnittämästään pöntöstä puoleen asettui asumaan liito-orava ja kuinka suuri harmin aihe se oli, sillä hän olisi mieluummin kelpuuttanut havaintoja esimerkiksi varpuspöllöistä. Nykyisin harvinaisempiin metsoihin törmäsi jatkuvasti, kun taas teeri oli seudulla niihin aikoihin reippaasti vähälukuisempi.

Ljubitel ja metrin tarkennusetäisyys

Kotoa löytyi 22-osainen tietosanakirja, josta Hautala opiskeli lintulajeja. Maalla ei hänen lapsuudessaan oikein ymmärretty lintujen valokuvaamista – ampuahan niitä olisi pitänyt, ainakin vanhemman sukupolven mielestä.

Vanhemmat antoivat koulunkäyntipaineista huolimatta esikoispoikansa kuljeskella pitkin metsiä, mistä hän on heille ikuisesti kiitollinen. Hautala sai 13-vuotiaana ystävänsä esimerkistä kipinän rengastaa lintuja, mikä olikin hyvää harjoitusta tulevaa uraa varten, kun omaa kameraa ei vielä ollut.

Vihdoin 16-kesäisenä hän osti marjanpoiminnalla ansaitsemillaan rahoilla ensimmäisen kameransa, neuvostoliittolaisen Ljubitelin, joka maksoi 4900 silloista markkaa. Hannu alkoi itse opetella mustavalkoisten otostensa vedostamista. Metri oli kameran lyhin tarkennusetäisyys, mutta kekseliäänä nuorena miehenä Hautala teki uuden lähilinssin vanhojen silmälasien linsseistä ja pääsi näin jo 20 cm tarkennusetäisyydelle kuvauskohteistaan.

Ikimuistoisia kohtaamisia

Hannu Hautala muistaa uransa varrelta monta toinen toistaan upeampaa kuvaa ja kuvaustilannetta, mutta yksi on yhä edelleen ylitse muiden:

– No, kyllä se on se vuoden 1972 Kotkien parittelu, joka valittiin vuoden lehtikuvaksi. Se jäi mieleen ikimuistoisena, koska siitä aiheesta ei silloin vielä tiedetty oikein mitään. Kukaan ei tiennyt, missä kotkat parittelevat, miten ja milloin. Minä sain siitä ensimmäisenä otettua kuvan. Myöhemmin moni muukin on toki kuvannut kotkien parittelua – minäkin useamman kerran – mutta olin silti ensimmäinen maailmassa, joka siinä onnistui.

Mieleen on jäänyt myös karhunkuvausreissu Antti Leinosen kanssa. Houkuttimeksi oli jätetty lehmän raato. Hautala seurasi piilostaan, kuinka karhu tappeli haaskasta lajitoverinsa kanssa, kunnes kinastelun uuvuttama ja suututtama metsän kuningas lähestyi ja katsahti yhtäkkiä suoraan kahden metrin korkeudessa piileskelevää valokuvaajaa kohti.

– Silloin olin hetkessä läpimärkä kauhun hiestä! Vannoin mielessäni: jos tästä selviän, lopetan karhukojusta kuvaamisen. Selvisin. Ja edelleen olen kyllä palannut karhukoppiin.

Filmirullasta tuli harvinaisuus

Kuvausvälineistö on uudistunut ja kehittynyt jatkuvasti vuosien mittaan, mutta filmin käytöstä Hannu Hautala ei digiaikanakaan suostu luopumaan. Minkäs teet, kun sillä on tottunut kuvaamaan.

Järkytys oli suuri, kun Fujifilm pari vuotta sitten ilmoitti lopettavansa nelisatasen kinofilmin valmistamisen. Onneksi varastosta löytyy vielä pari sataa rullaa, ja kuulemma elokuvateollisuuden käyttämiä rullia voisi tulevaisuudessa hyödyntää. Suurimmaksi ongelmaksi Hautala nostaakin filmirullien kehittämisen: tekijöitä kun ei tahdo löytyä! Onneksi Helsingissä rullat saa yhä kehitettyä.

Vasta aivan viime vuosina Hautala on toisinaan suunnannut Koillismaan metsiin ja ulkomaillekin saakka ilman kuvausvälinearsenaaliaan.

Kreikan saarilla minulla ei ollut minkäänlaista kameraa mukana, hän muistelee.

Mies valittelee keuhkojensa heikkoa tilaa, joka juontaa juurensa vuosikymmenten takaisen autonasentajan uran aikaiseen asbestille altistumiseen. Sauvakävely pitää yllä peruskuntoa ja repussa kulkee usein pieni kamera.

Varsinaisilla kuvausreissuilla apuna toimii yhä edelleen Irma-vaimo, joka siirtyi palkkatyöstään miehensä assistentiksi vuonna 1987, kun Hautalalle myönnettiin valtion 15-vuotinen taiteilija-apuraha.

Suurin vaikutus kuvauskohteideni valinnassa on säällä. Jos on sininen taivas, silloin on hyvä ottaa lentokuvia, kun taas pilvisellä säällä keskityn lähikuviin, Hautala kertoo.

Tilanne ratkaisee

Kuvausvälineillä ei maestron mukaan ole hyvien, massasta edukseen erottuvien kuvien ottamisessa niin suurta merkitystä kuin voisi luulla.

– Kyllä siinä se tilanne usein on ratkaisevassa asemassa. Täytyy olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin voi saada kuvattua jotakin harvinaista. Se tekee valokuvasta erityisen.

Tärkeä onnistumisen kannalta on paitsi oikea vuodenaika myös oikea vuorokaudenaika. Tästä periaatteesta Hautala tarjoaa esimerkkinä vuonna 1984 ilmestynyttä teostaan Kuukkelin maa. Aina ei kuitenkaan hyväkään kuva saa ansaitsemaansa huomiota.

– Nykyään luontokuvaajiakin on niin paljon… Jos vuoden aikana tuhat kuvaajaa käy ahkerasti luonnossa kuvaamassa, tarkoittaa se vähintäänkin tuhatta hyvää luontovalokuvaa siinä ajassa.

Kilpailu on kovaa, eikä edes hyvä kuvaaja välttämättä menesty ainakaan taloudellisessa mielessä. Hautala mainitsee esimerkkinä suurelle yleisölle yhä melko tuntemattoman Markus Varesvuon, jota hän pitää tällä hetkellä maamme parhaana luontovalokuvaajana. Varesvuo voitti Vuoden Luontokuva 2013 -kilpailussa Linnut-sarjan. Ulkomailla hän on menestynyt paremmin kuin kotimaassaan.

Onnea tarvitaan, mutta tärkeintä on kuitenkin luonnon seuraaminen ja ymmärtäminen.

– Erinomaisen luontovalokuvan ottaminen on useimmiten kiinni monesta seikasta – siitä 80% on tietämystä luonnosta, 10% hyviä kuvausvälineitä ja loput 10% silkkaa tuuria,  Hautala kiteyttää

Kuulumisia Kuusamosta

Vaikka vauhti onkin terveyssyistä hidastunut, on Hautalalla yhä monta rautaa tulessa. Miestä työllistää kuvauksen ohella Luontokuvakeskus Hannun Jäljet – lajissaan maamme ensimmäinen – joka avattiin Kuusamoon keväällä 2007.

Suomen luontokeskus Haltian erikoisnäyttelyyn Metsän poika voi tutustua maaliskuun 2015 loppuun saakka Espoossa, josta se siirtyy Kouvolan kupeeseen, taidekeskus Salmelaan Vuohijärvelle. Avajaiset ovat juhannusviikolla 2015, ja näyttely on avoinna vuoden loppuun saakka.

Jpeg

Kuviakin on vuonna 2014 ehditty ottaa. Mukana kulkee Canonin uusi superzoom, EF 200-400mm f/4L IS USM Extender 1.4X olkatuella varustettuna. Olkapäällä riippuu lisäksi aiemmin pääkamerana toiminut 28-300mm Canon.

Perusobjektiiveja Hautalalla on kuvausreissuillaan yleensä kolme ja runkoja kaksi. Kuvat hän ottaa useimmiten piilokojusta, jossa tulee istuskeltua päiväkaupalla.

Viimeisen vuoden aikana Hautala on keskittynyt täydentämään kuvakokoelmaansa palokärjestä. Arasta linnusta on suunnitteilla myös kirja, joka saattaa Hannun sanoin jäädä hänen viimeisekseen. Hän täydentää aina tilaisuuden tullen määrätietoisesti kuvakokoelmansa aukkoja.

2000 kuvaa oravasta

Hautala on viimeiset vuosikymmenet keskittynyt aina tietyn kohteen kuvaamiseen kerrallaan, vaikka onkin työstänyt useita kuvateoksia samanaikaisesti. Päämääränä on aina ollut omien kirjojen kuvitus sekä viime aikoina myös muun muassa postikortti- ja kalenterikuvien seulominen.

– Olen viimeksi käynyt läpi noin 2000 kappaletta ottamiani oravakuvia, Hautala kertoo.

Tiukan seulan läpi selvisi vain 27 kuvaa. Arkistoja on muutenkin tarkoitus järjestellä teema kerrallaan, sillä huonoakin materiaalia on vuosien varrella kertynyt huikeasti.

Kun saan jostakin aiheesta uusia kuvia, usein aiemmat kuvat kyseisestä aiheesta korvataan, ja ne jäävät arkistoon.

Koillismaan muuttunut luonto

Hautala on elämänsä aikana nähnyt ja kokenut kaikenlaista. Koillismaan luontokin on lintujen osalta muuttunut vuosikymmenten saatossa. Muun muassa sinitiaisia ja viherpeippoja on ilmaantunut seudulle pesimään, kun taas esimerkiksi keltavästäräkit ja kivitaskut ovat harvinaistuneet.

Metsäviklon pesintää Hautala on yrittänyt kuvata jo pitkään, mutta tänäkään vuonna ei yrityksestä huolimatta tärpännyt pesintää kohdalle. Kyseisen lajin edustaja poikasineen löytyi kyllä kesällä ojasta, mutta kuvaa tilanteesta ei saatu.

Kuluneena vuonna huomion keskipisteenä on ollut saukkojen, kurkien ja hanhien ohella erityisesti joutsen. Hannu kertoo, että pääsi keväällä kuvaamaan noin 70 joutsenen parvea läheltä 20–105-millisellä zoom-objektiivilla. Parven etualalla oli tappeluita meneillään, ja kuvia tuli. Laajakulmalla onnistui taustamaisemankin ottaminen mukaan.

Telkän siipien soitto julkaistiin kesällä

Kesäkuussa markkinoille ilmestyi myös ennen julkaisemattomia kuvia kansien välissä. Kuvatekstit kirjoittanutta Markku Tanttua Hautala nimittää ”hovitaittajakseen”. Tanttu onkin taittanut suurimman osan Hautalan julkaistuista teoksista ja julkaissut lisäksi omakustanteita. Pöytälaatikosta kaivettujen tekstien pohjalta Tanttu sai ajatuksen soittaa Hautalalle ja ehdottaa yhteistä kirjaprojektia.

telkan_siipien_soitto
Mainiosti lahjaksi sopiva kuvakirja perustuu Hautalan kuvien ja Tantun tekstien saumattomaan yhteispeliin. Kuvat löytyivät Hautalan arkistoista. Myyntiluvut eivät pienten painosten ja tietoliikenteen aikakautena pääse nousemaan kovin suuriksi, mutta mestari vaikuttaa silti tyytyväiseltä. Kirjaa on myyty verrattain paljon, joten kysyntää tuntuu riittävän.

Luonnossa kannattaa rauhoittua

Hektisessä nykyajan menossa eläville retkeilijöille Hautala antaa vinkin: mikäli haluaa päästä seuraamaan metsän elämää, kannattaa ensinnäkin liikkua paljon luonnossa.

Metsän äänet kuulee myös helpommin, jos liikkuu hiljaa, kiireettömästi. Kun välillä istahtaa sammalmättäälle ja rauhoittuu tarkkailemaan, voi kokea vaikka minkälaisia yllätyksiä. Ympäröivään maisemaan tulisi sopeutua, tulla osaksi luontoa.

Ja mikä tärkeintä:

– Tehkää muistiinpanoja! On hyvä pitää jonkinlaista kuvauspäiväkirjaa – vuosien päästä se voi nousta arvoon arvaamattomaan.

Retkipaikka kiittää Hannua haastattelusta ja toivottaa mukavaa joulunodotusta! Päivän retkivinkkinä Kuusamon suunnalle matkaaville: käykäähän tutustumassa maestron elämäntyötä komeasti esittelevään Hannu Hautala luontokuvakeskukseen. Ette varmasti pety!

Kannattaa katsoa myöskin YLEn Elävästä arkistosta Hannun henkilökuva ohjelmasta Lintumies (1977)

Kuvat ja teksti: Mikko Vesterinen

1 reply

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.