Elo-syyskuu on ihaninta aikaa mennä suolle – Teijon Punassuolla punertaa jo kauniisti

Elokuun taittuessa syyskuuksi ovat suot lumoavimmillaan. Ruskan hiipiessä suoluontoon se saa aikaan runsaan väripaletin, jossa on erilaisia punaisen, oranssin, keltaisen ja okran sävyjä, jopa ripaus violettia. Aamujen ja iltojen kosteus nostattaa suon tuoksut kirpeinä nenään, ja myös keskipäivän vielä aika-ajoin paahtava aurinko loihtii suolle mitä ihanimpia tuoksumaailmoja. Itikoista suurin osa on väistynyt, kanervat kukkivat – täydelliset asetelmat lähteä suoretkelle mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Yksi erittäin hieno retkikohde alkusyksyn suoseikkailuihin on Punassuo Teijolla.

Janareitti 2,1 km/suunta

Ei tulipaikkaa

P-alue kartalla (Piikanummi, Teijo, Salo)

Aurinkoinen elokuun ilta kutsui lähiretkelle. Körötellessämme kapeaksi, melkein mönkijätieksi luonnehdittavaa, Piikanummen pysäköintialueelle johtavaa tietä pitkin, aurinko paistoi vielä kirkkaana mäntymetsässä ja sai kanervikon hohtamaan. Pysäköintialueella ei ollut ketään, mikä sopi meille. Ihanaa saadakin olla vain ihan kahdestaan.

Punassuon reitti alkaa hienon mäntymetsän sylistä. Kuntta tulvi kanervaa ja mustikkaa, ja jonkin verran piti marjoja maistellakin ohi kulkiessamme. Neulaspolku oli joustava jalkojemme alla, ja metsän tuoksut täyttivät ilman. Mäntyjen rungot ojentautuivat taivasta kohti, muodostaen oksistoillaan kuin suojaisan katon yllämme.

Jossain vaiheessa värikäs ja kaunis mäntymetsä muuttui synkemmäksi, jopa ihan kummallisen harmaaksi kuusimetsäksi, ikään kuin luomaan kontrastia sitten taas sen takana odottavalle värikkäälle ja valoisalle suolle. Kuusimetsän smaragdina virtasi Lohioja, jonka rannat olivat vehreät ja kasvusto kauniisti juoksevan, tumman veden kampaama. Pysähdyimme sillalle katselemaan jokea – näky muutoin niin karun harmaassa metsässä on niin erikoinen, että se ansaitsee huomiota.

Kun astuimme harmaan kuusimetsän varjoista ulos Punassuolle, tuntui kuin olisimme astuneet toiseen maailmaan. Suon valoisa energia ympäröi meidät, ja pitkokset johdattivat ohuiden mäntyjen lomitse avarammalle Punassuolle. Pitkospuilla askeleet ovat aina jotenkin poikkeuksellisen keveät ja odottavaiset, vai mitä?

Hämmästyimme, kuinka kaunis suomaisema edessämme avautui. Olin käynyt täällä kerran aiemmin lokakuussa, mutta kyllä suo kuin suo on suloisimmillaan ruskan alkaessa ja kanervien kukkiessa.

Suo oli kietoutunut jo pitkälle syksyiseen ruskaan, ja sen väriloisto oli ilahduttava. Erilaiset kasvit, heinät ja sammalet loistivat punaisen, oranssin tai keltaisen sävyissä. Kanervikon purppura väri kruunasi suon näkymät, ja sen tuoksu alkuillan lempeässä tuulessa oli kuin hunajainen suoluonnon hengähdys. Karpalot levittäytyivät pitkosten molemmin puolin osin jo punaisina helminä, mutta toki vielä hyvin raakoina.

Kävelimme hiljaa eteenpäin. Jutustelimme, ihmettelimme kaikkea näkemäämme, paransimme maailmaa, nautimme kesäilmasta ja -illasta. Emme olleet tulle tänne kuntoilemaan emmekä suorittamaan, vain nauttimaan ja oleskelemaan ilman kelloon tai minkäänlaisiin mittalaitteisiin katsomista.

Huomasimme pienen sisiliskon pitkoksilla, mutta sen kirkas silmäpari oli havainnut meidät jo ensin ja nopeasti se luikahti pakoon. Tutkimme aikamme myös pitkosten vieressä kasvaneita lihansyöjäkasveja. Kaikki nämä pienet ihmeet onnistui nähdä ja kuvatakin hyvin ilman, että poistui pitkospuilta. Näin kansallispuiston suojeltu luonto säästyi tallomiselta ja rumilta jalanjäljiltä, eivätkä kengätkään kastuneet.

Hanhiaura lensi kaakattaen yli taivaankannen, muodostaen V-kirjaimen kuulaan siniselle taivaalle. Uumoilin niiden etsiytyvän jonnekin Perniön puiduille pelloille, missä olin tullessani niitä jo satapäin nähnyt kokoontuneina.

Aurinko alkoi laskea ja ilma kylmetä. Illan viimeinen valo loi suolle kullanhohtoisen hehkun. Kuu alkoi kohota, vain hyvin vaivoin sen kalpean hahmon pystyi erottamaan ilta-auringon vielä kuitenkin melko kirkkaasti valaisemalta taivaalta.

Lähdimme kävelimme takaisin samaa reittiä pitkin, iloisina ja kiitollisina tästä kauniista hetkestä ja retkestä. Vaikka reitti oli ollut suhteellisen lyhyt, se oli tarjonnut meille paljon enemmän kuin kilometrit voisivat kertoa: se oli tarjonnut kokoaan suuremman palan taianomaista suota, sen värejä, tuoksuja ja elämänvoimaa.

Astuimme takaisin metsän siimekseen ja tiesin, että palaisimme tähän paikkaan taas uudelleen, kun seuraavan kerran kaipaisimme hiljaisen suon rauhoittavaa energiaa.

Sijainti: N=6683533.702, E=278975.597 (ETRS-TM35FIN)