Paistunturin erämaa – Avotunturivaellus rautujärville ja erämaan rauhaan, osa 2/3

Osa 1/3 täällä

Päivä 4:

Sää oli selkeytynyt – ainakin aiempaan verraten. Taivas oli pilvinen, mutta sumu oli hälvennyt ja tunturit kauempanakin näyttäytyivät vihdoinkin meille.

Viileän yön jäljiltä hyttysetkin olivat vielä kankeina ja vähin joukoin liikkeellä, joten menimme ulos keittelemään vettä aamiaistarpeisiin.

Jälkiuunipaloille Koskenlaskijaa levitellessäni muistin edellisenä päivänä graavaamani raudun ja kiirehdin rinkalleni hakemaan kalan aamiaispöytään, joka tässä yhteydessä tarkoitti kiven päälle levitettyä istuinalustaa. Suklaakahvin jäähtyessä teräsmukissani, päätin ottaa maistiaiset jo graavirautuleivästä, ja päivä tuntui heti alkavan positiivisemmissa merkeissä, kun sai tuntea itsensä jälleen kerran niin etuoikeutetuksi keskellä erämaata syödessä kallisarvoista jalokalaa, joka oli saanut kasvaa ja elää vapaana puhtaissa vesissä, sekä kunnon ravintoa syöden, eikä kalankasvattamoissa passiivisesti lilluen, jotain teollisia ravintonappuloita rouskuttaen.

Aamupala ulkona

Graavirautua

Lienee siis varmaan turha erikseen mainita, mutta mainitsen silti, että graavirautu onnistui hyvin ja oli aivan mielettömän herkullista!

Aamiaisen jälkeen Tommi kaivoi edellisenä päivänä rinkkaan heitetyt, hiestä kastuneet boxerinsa kuivumaan ulos ja huomasi niissä jotain erikoista. Boxerien kosteuden vuoksi se oli kelvannut hyttysille sopivaksi paikaksi pistää alulle seuraavaa sukupolvea. Boxereita koristi läjä hyttysenmunia.

Munaboxerit

Koska vaatteet ja kengät olivat kaikilla edellisen päivän hikoilusta vielä märkänä, niin päätimme virittää leiriin narun vaatteiden kuivattamiseen. Sen lisäksi lähdimme haravoimaan lähimaastoa etsien risuja ja oksia. Olimme onneksi sen verran alempana, että löysimme aivan leirin ympäristöstä jonkin verran risuja ja oksia kenkien kuivattelua varten.

Emme pitäneet kiirettä kalaan lähtemisen kanssakaan, koska kiirettähän ei nyt ollut. Nautimme olostamme leirissä hyttysverkot päiden suojina, kun sääkin oli vielä varsin nautinnollinen.

Otettuamme aikamme vaatteiden ja kenkien kuivatteluun, aloimme Tommin kanssa pakkailla kalastusvälineistöä kauimmaisen lähijärven tarkistusta varten, kun Ella puolestaan katseli karttaa ja mietti millä huipulla kävisi kiipeämässä.

Leiri

Kengät turvallisen etäisyyden päässä liekeistä

Oli jo kaiketi alkuilta, kun lähdimme vihdoin matkaan. Ella erkani meistä ehkä kilometrin käveltyämme.

Kun saimme kohdejärvemme näkyviin erään tunturinrinteeltä, näimme rannalla jonkun jo kalassa. Päätimme, että käymme tervehtimässä ja kysymässä onko kala syönnillä.

Kävi ilmi, että kyseisellä kalamiehellä oli mökki muutaman kilometrin päässä Paistunturin erämaan puolella. Kalaa kuulemma järvessä oli, mutta rannat todella pitkälle matalia, joka toi kalastukseen oman haastavuutensa.

Otin puheeksi erään kohdejärven, jonne meidän oli parin päivän päästä määrä siirtää leirimme. Mies osasi kertoa, että kyseisen järven rautukanta oli kääpiöitynyt, joka sai meidät harkitsemaan suunniteltua leiripaikkaa uudelleen.

Hän puhui koiristaan ja siinä keskustelun lomassa ilmeni, että hänen koiransakin ovat täällä rannalla. Hiljaa ja paikallaan olivat olleet koko ajan. Mies näytti suunnan ja siellähän ne ehkä 300–400 metrin päässä kököttivät kiltisti paikallaan. Rotua en tunnistanut, mutta selvästi jotakin metsästyskoiria, linnustamisessa käytettyjä rotuja. Ja mainitsihan mies vielä riekonmetsästyksestäkin, joten asia lieni jo selvä silläkin.

Kalaahan tässä järvessä toden totta oli. Emme olleet Tommin kanssa nähneet edes TV:stä tai netistä sellaista määrää tuikkeja ja pintomisia, emmekä niin tiheään, kuin nyt. Lupaus saaliista oli siis ainakin ilmassa.

Juttelin vielä tovin rovaniemeläismiehen kanssa, kun Tommilla kävi ensimmäinen tärppi. Alamittainen taimen. Pituutta ehkä 30–35 cm, joten takaisin kasvamaan.

Reissun ensimmäinen taimen

Tästä innostuneena aloin katselemaan itsekin heittopaikkaa rannoilta. Siinä vaiheessa, kun kaveri(t) saa ensimmäisen tärppinsä, tulee viimeistään kova kiire aina heittämään itsekin se ensimmäinen heitto veteen. Ennen kuin ehdin ottaa muutamaa askelta enempää pois päin, sai rovaniemeläismieskin tärpin ja jäin vierestä seuraamaan tilannetta. Tarjouduin haavaamaan kalan, joka sekin oli alamittainen taimen ja samaa kokoluokkaa tämäkin.

Mies nappasi kalan haavista ja kiroili, että kala oli niellyt koukut syvälle ja puhisi pitkän tovin koukkuja kaivaen kalan suusta, lopulta todeten, ettei kala selviä hengissä ja päätti ottaa kalan mukaansa. Ei aivan omien periaatteideni mukaista, mutta enpä ollut saarnatuulellakaan, joten päätin jatkaa aikomaani suuntaan vapa kädessä.

Kiersin rantaviivaa ehkä 200–300 metriä pohjoiseen, kunnes löysin hyvän heittopaikan ja asettauduin siihen taloksi.

Muutaman heiton jälkeen tuntuikin heti mukava nykäys siimanpäässä, ja ilman mitään suurempia taisteluita sain haavattua raudun rantaan. Pituutta yksilöllä oli ehkä 30 cm, joten ihan hyvä ruokakala.

Päivän saalis

Heittelin samalta paikalta edelleen, kun rovaniemeläismies käveli ohitseni ja haki koiransa, valmistautuen patikointiin takaisin mökilleen. Hän toivotteli hyvää kalaonnea ja lähti matkaan koirat kintereillään.

Jatkoin heittelyä samoilta sijoilta vielä hetken, kunnes siirryin lähemmäs Tommin heittopaikkaa pitämään pientä evästaukoa.

Evästauon jälkeen yritin onneani samalta paikalta, mistä rovaniemeläismies heitteli, mutta huonoin tuloksin. Päätimme Tommin kanssa palata vielä hetkeksi niille main, mistä sain oman rautuni ja lähteä sitten sen jälkeen leiriä kohti. Parin heiton jälkeen kuitenkin päätin lopettaa kalastuksen tältä päivältä tähän ja antaa Tommille paremmat mahdollisuudet, joten jäin seuraamaan vain vierestä ja räpsimään valokuvia.

Toivo elää vielä toisestakin raudusta

Rantaa

Kavereita

Lisää kavereita

Tuikit ja pintomiset olivat hiljakseen lähestulkoon loppuneet, joten motivaatio oli laskenut sille tasolle, että päätimme heittää päiväreput selkään ja lähteä talsimaan leiriin ja laittamaan saamastani raudusta illallista koko porukalle.

Saavuimme vain joitakin minuutteja ennen Ellaa leiriin ja ryhdyimme keräämään lisää risuja ja oksia nuotiolla poltettavaksi, jotta saisimme laittaa kalan folioon ja hiillokselle – josta sitten ajattelin oman osuuteni siirtää Koskenlaskijalla voidellun jälkiuunileivän päälle. Ja näinhän siinä toden totta kävi. Ei ongelmia, ei vastoinkäymisiä. Tulet syttyivät, ruoka valmistui ja ruoka maistui. Viimeisen päälle herkullinen iltapala, jonka herkullisuutta oli aivan pakko useaan otteeseen kehua ääneen.

Leirikavereita

Kita

Leiri

Paketoitu herkku

Avattu paketti

Iltapalaa

Loimussa

Iltapalan jälkeen tarkastelimme karttaa ja katselimme uusia vaihtoehtoja seuraavaksi leiripaikaksi. Päätös olisi tehtävä pian, jotta Jarnolle voisi pistää tekstiviestin mahdollisimman pian suunnitelmien muutoksista. Onneksi oli tiedossa, että Jarno tarkasti tekstiviestit usein ja hänellä tuntui olevan selvästi parempi kuuluvuus puhelimessa kuin muilla seurueemme jäsenillä.

Tulen äärellä oli mukava istuskella, eikä pelkästään tunnelman vuoksi, vaan se piti ison osan hyttysistä loitommalla. Siinähän sitä menikin sitten pienten tulien äärellä aikaa sopivan kiven päällä istuskellessa ja jutellessa, kunnes väsymys ohjasi hellävaraisin ottein eränkävijät kohti telttaa ja makuupussia. Tällaisen päivän jälkeen sai mennä erittäin hyvillä mielin nukkumaan.

Päivä 5:

Sää näytti hyvältä. Taivas edelleen pilvinen, muttei enää tasaisen harmaa.

Aamiaista syödessä metukka leipäni päällä alkoi tulla siihen kyllästymisen pisteeseen, ettei se enää ykinkertaisesti maistunut. Tästä johtuen tarjosin loput metukkatangostani Tommille, joka tarttui tarjoukseen ja otti hellää huomaa vaativan lihapötkön hoivattavakseen.

Ellan lähtiessä huiputtamaan lähitienoon tuntureita, me lähdimme Tommin kanssa paria lähijärveä tarkistamaan. Noustuamme leiristä ylemmäs rinteenharjalle päätimme pitää pienen tauon ihan vain nauttiaksemme näkymistä, sekä laittaaksemme Jarnolle viestin seuraavan leirin sijaintia koskien. Nyt näkyi kunnolla Norjan puolen lumihuiputkin. Pienen matkaa vielä edettyämme alempana edessämme näkyi jo päivän ensimmäinen kohdejärvikin.

Maisemia

Lisää maisemia

Katse kohti kohdejärveä

Päivän ensimmäinen kohdejärvi

Rannalle päästyämme ehdimme heittelemään ehkä kymmenisen minuuttia, kun Tommi sai ensimmäisen tärpin, joka paljastui jälleen kerran alamittaiseksi taimeneksi. Pituutta ehkä 30 cm, joten takaisin kasvamaanhan se päätyi.

Noin vartin päästä Tommin siima kiristyi jälleen. Rautuko? Ei. Jälleen kerran alamittainen taimen. Pituutta arviolta 40 cm. Takaisin kasvamaan siis sekin.

Alamittaisen taimenen vapautus

Taimen nro. 1

Taimen nro. 2

Alunperin tarkoitus oli kiertää järven rannat täysin niiltä osin, kuin se mahdollista oli (järveä ympäröi joiltain kohdin suo), mutta päätimme parin tunnin vispaamisen jälkeen siirtyä kohti seuraavaa kohdejärveä.

Matkalla kokeilimme erittäin hitaasti virtaavasta vedestä onneamme, kun näimme siellä tuikkeja, mutta suon ympäröivän virran varrelta ei ensinnäkään löytynyt kunnollisia heittopaikkoja ja siima kiristyi ainoastaan vesikasveista, joten matka jatkui hyvin pian.

Seuraavalle kohdejärvelle saavuttuamme kokeilin vaihteeksi uittaa siiman päässä jotakin muutakin, kuin punaista Lottoa. Ensin heittelin Meppsin Aglia Longia, sitten Meppsin mustapohjaista ja keltapilkullista Black Furya, mutta ei tuntunut kohdejärven, eikä sen koommin lippojen vaihtokaan auttaneen raudun saantiin.

Istahdin pitämään pienen paussin heittelystä ja vaihdoin jälleen punaisen Loton takaisin pyyntivieheeksi. Jatkoin heittelyä samasta kohtaa ja siima kiristyi toisella heitolla juuri sillä toivotulla tavalla. Vapa pystyyn ja lyhyehkön väsyttelyn jälkeen haavissa komeili toistaiseksi reissumme suurin rautu. Pituutta oli noin 40 cm ja painoa 925 g. Kilon raja ei siis aivan mennyt rikki, mutta eihän tällaiseen saaliiseen voinut olla kuin tyytyväinen.

Nyt oli paineet pois kalastuksesta tältä päivää, koska nyt emme olisi ainakaan palaamassa leiriin saaliitta.

Tummanpuhuva kalamies

Maistiaiset ennätysraudusta

Jatkoin toki vielä kalastusta harvakseltaan, mutta pääasiassa keskityin valokuvaamaan ja tarkkailemaan ympäristöä, antaen Tommille paremmat saumat napata seuraava kala.

Olin juuri heittänyt vieheeni veteen, kun satuin katsomaan oikealle ja huomasin, miten takuuvarmasti mittakoon ylittävä taimen hyppäsi komeasti ilmaan. Se oli aivan vaakatasossa ja suunnilleen 20–30 cm pinnan yläpuolella. Näin täydellistä näkyä tällaisesta tapahtumasta en ollut aiemmin omin silmin todistanut. Ensimmäisenä mieltä alkoi kalvaa harmitus siitä, ettei sitä saanut ikuistettua kameralle. No, minkäs teet.

Kun samalta suunnalta kuului äänekkäitä loiskauksia useammankin kerran, päätimme siirtyä itärantaa pitkin kiertäen pohjoisemmaksi yrittämään narrata tätä huomiomme varastanutta kaveria siiman päähän. Menimme erään ison kiven lähelle, niille kohdin, jossa näin kalan hyppäävän pinnan ylle. Kala kävi vielä muutaman kerran meitä härnäämässä, mutta meidän vieheisiimme se ei tarttunut. Sen kokoisella kalalla on jo elämänkokemusta sen verran, ettei sitä niin helposti siimanpäähän narratakaan.

Tommi jatkoi kalastusta ja minä panostin taas enemmän ympäristön tarkkailuun.

Näin aivan järven pohjoispäässä jatkuvia tuikkeja ja pintomisia. Pintomiset näkyivät sen verran selvästi, että paljaalla silmällä pystyi päättelemään kalat alamittaisiksi taimeniksi. Niitä oli paljon. Samaan aikaan saattoi halkaisijaltaan ehkä 10–15 metrin alueella nähdä pinnassa viisikin yksilöä. Tiuhaan pintovat pikkutaimenet saivat toki miettimään, olisiko seassa jotain isompaakin ja ehdotin Tommille, että kävisi koittamassa.

Alamittaisia taimenia

Tommihan kävi koittamassa, mutta hyvin nopeasti ensimmäisten heittojen jälkeen pintomiset loppuivat kuin seinään. Kalat selvästi säikähtivät. Tommi siirtyi hieman sivummas ja jatkoi heittelyä.

Satuin katsomaan taivaalle, Tommin taakse, kohti pohjoista. Horisontissa näkyi sen verran ikävän näköisiä sadepilviä, että ehdotin Tommille pikaista perääntymistä leiriin. Tommi heitteli vielä hetken, kun odotin malttamattomana lähtöä, lähestyvää saderintamaa silmä kovana tuijottaen. Olin tässä vaiheessa suhteellisen varma, ettemme ehtisi leiriin asti ennen sadetta, mikäli sitten ei tuuli sattuisi juuri sopivasti kääntämään pilvien kulkusuuntaa.

Pääsimme lopulta liikkeelle ja alkuun askel askeleelta kiristimme tahtia, kun huomasimme saderintaman alati saavuttavan meitä. Saavutimme hädintuskin päivän ensimmäisen kohdejärven, kun alkoi ripotella hiljakseen vettä niskaan. Kiristimme tahtia vielä entisestään. Sadepilvet löivät seuraavan pykälän silmään, kun olimme ohittaneet päivän ensimmäisen kohdejärven. Oli pakko pysähtyä pistämään sadeviitta päälle.

Sade koveni ja hiki virtasi, kun nousimme kivikkoista rinnettä ylös, odottaen malttamattomasti, että saavuttaisimme rinteenharjanteen, josta näkyisi jo leiripaikkamme.

Leiriin saavuttuamme ja teltan absidiin päästyämme sade laittoi isoimman vaihteen silmään ja ropina koveni kertaheitolla. Pelastuimme siis onneksi pahimmalta. Vaatteet olivat silti aivan märkänä, joskin 90% siitä märkyydestä johtuikin hiestä. Suo siellä, vetelä täällä.

Koitin saada vaatteita jotenkin kuivumaan absidiin ja sujahdin makuupussiin. Ella oli saapunut jonkin aikaa ennen meitä leiriin ja oli säästynyt sateelta. Nukahdimme molemmat, mutta jossakin vaiheessa säikähdimme lähes sydänkohtauksen partaalle, kun aivan teltan vierestä kuului kovaääninen RÖFF RÖFF. Pienen hetken unisten aivojen prosessoidessa ääntä tajusin kuitenkin teltanovia raottamatta, että poro oli tullut leiriä tutkimaan. Kunhan vain ei sotkeutuisi telttanaruihin niin eipä mitään väliä.

Kalaa ei ollut vielä suolistettu ja alunperin oli ollut ajatus, että se pistettäisiin vielä fileiksi ja pannulle. Alati telttaa rummuttava sade ja väsymys kuitenkin saivat vaadittavat toimenpiteet tuntumaan lähes ylitsepääsemättömiltä.

Makuupussissa lepäillessä nälkä kasvoi jo sellaisiin mittasuhteisiin, että motivaatio nousta makuupussista väsyneenä raivaamaan tilaa absidiin ruuanlaittoa varten kulminoitui siihen pisteeseen, että homma delegoitui itsestään Ellalle.

Lopulta syötyäni väsymys tuli takaisin entistä kovempana ja nukahdin uudelleen.

Nukkuessani sade oli loppunut. Tommi ja Ella olivat pistäneet toimeksi ja olivat keränneet risuja ja oksia tulia varten. Tommi oli myös suolistanut kalan ja alkuperäistä suunnitelmaa yksinkertaistettiin niin, että kala laitettaisiin foliossa nuotioon. Kiitollisena Tommin ja Ellan näkemästä vaivasta, mutta samalla syyllisyydentunnetta tuntien siitä, että itse en ollut juuri tikkua ristiin laittanut tämän eteen, sai aikaan ristiriitaisen olon.

Täytyi kuitenkin olla iloinen siitä, että sade oli loppunut ja nyt oli mahdollisuus viettää yhdessä aikaa ulkona – ja syödä herkullista kalaa herkullisen leivän päällä!

Muutaman sadan metrin päässä näkyivät vaelluksen ensimmäiset porot. Niitä oli ehkä kymmenisen kappaletta, ja myöhemmin lähempää kukkuloiden takaa ilmaantui näköpiiriin lisääkin.

Sateen loppumisen johdosta saimme kuivateltua suurimman osan aiemmin kastuneista vaatteistakin, joten mieli koheni kovaa kyytiä ja siten sai taas käydä nukkumaan hyvillä mielin, sekä toiveikkaana seuraavan päivän säästä.

Päivä 6:

Ensimmäinen huomio herätessäni oli, että sade ei ropissut telttakangasta vasten. Sinänsä siis positiivinen startti päivälle.

Ulos teltasta päästyämme huomasimme, että poroja oli miltei joka ilmansuunnassa ympärillämme. Onko tässä nyt joku saartotilanne päällä? Poroja oli ympärillämme useita kymmeniä, mutta sen sijaan, että olisimme alkaneet varustautumaan päiväkausien piiritykseen, jatkoimme toimiamme normaalein rutiinein ja kävimme aamupalan laittoon.

Aamupalat nautittuamme aloimme pikkuhiljaa valmistautua leirin purkamiseen, kun alas tunturinrinnettä käveli tutun näköinen mies. Jarno oli saanut tekstiviestin ja oli päättänyt tulla leiriimme, josta lähdettäisiin jatkamaan matkaa porukalla.

Jarno oli paahtanut aivan järjetöntä tahtia ja käynyt mm. Utsjoellakin poikkeamassa grillillä, sekä uudelleen autiotuvalla, jossa vietimme ensimmäisen yömme. Yhdelle päivälle oli kuulemma kertynyt patikointia yli 40 kilometriä rinkka selässä. Se oli ollut kuulemma jo liikaa. En kokenut mitään syytä kyseenalaistaa tätä näkemystä, päinvastoin.

Jarno

Siirtymä tälle päivälle oli lyhyt ja helppo paria nousua lukuun ottamatta.

Lähtiessämme matkaan pysähdyimme pariin kertaan hengähtämään ja juomaan vettä. Taivas oli pilvessä, mutta pilvet niin dramaattisen näköisiä, että valokuvien räpsimisellekin löysin hieman aikaa patikoinnin yhteydessä.

Siirtymä todellakin oli lyhyt. Olimme perillä päällä tunnin patikoinnin jälkeen. Leiripaikka sijaitsi korkealla, erään todella matalan lammen – tai paremminkin lätäkön – rannalla. Siitä oli sopivan lyhyt matka useammille järville ja parille joellekin. Tarkoitus oli viipyä tässä pari yötä, joten ehtisi käymään tsekkailemassa lähivesistöt riittävän kiireettä ja jatkaa sitten matkaa takaisin pariksi yöksi kohti ensimmäistä järveä, jonka rannalle pystytimme vaelluksen ensimmäisen telttaleirimme, sekä siitä takaisin autiotuvalle viettämään reissun pari viimeistä yötä.

Maisemaa matkan varrelta

Paikoin auringossa, paikoin varjossa

Tunturipunatäplä

Paksu pilvipeite

Dramatiikkaa taivaalla

Jarnon rinkka

Viimeinen nousu ennen leiriä

Reitti

Korppi

Leiri

Masto

Leirin pystytyksen ja aterioinnin jälkeen syntyi keskustelua siitä, kuka aikoo tehdä mitäkin. Jarno näki paremmaksi jäädä telttaan lepäämään kaiken sen kävelemisen jälkeen yksinään pitkin tuntureita. Ella lähti kävelemään pohjoisemmaksi ja lähemmäs Norjan rajaa. Minä ja Tommi päätimme lähteä tarkistamaan leirimme itäpuolelta parit järvet ja niistä laskevan joen.

Ensimmäiselle järvelle päästyämme totesimme, että järvi on aivan käsittämättömän matala. Kiersimme ja kiersimme, eikä asia tuntunut parantuvan, vaikka miten paikkaa vaihtoi. Järvi ei tuntunut syventyvän missään kohtia riittävästi. Olin vakuuttunut, että järven pystyisi kävelemään rannalta toiselle kastelematta edes reisiään.

Liekö syynä mataluus, mutta siimanpäässä kävi vierailemassa hyvin, hyvin pientä, ehkä 10–15 cm mittaista taimenta, eikä suuremmista ollut havaittavissa minkäänlaisia merkkejä.

Järven ympäristö oli kylläkin mahtava. Rannan läheisyydessä maalla oli valtavia kivenlohkareita, jotka muistuttivat lähestulkoon ulkomuotonsa ja sattumankaupalla myös asettelunsa puolesta jostakin mystisistä, shamanistisista rituaaleista.

Jatkoimme kahden järven väliselle osuudelle, jossa virtasi kaunis puro. Jäimme istuksimaan puron varrelle joksikin aikaa ihan vain siksi, että sitä oli ilo katsella ja kuunnella.

Puro

Kivinen pohja

Kunnes sitten lopulta jatkoimme matkaa ja saavuimme seuraavalle järvelle, oli pettymys melkoinen, kun tämäkin järvi paljastui melkolailla yhtä matalaksi. Päätimme lyhyehkön heittelyn jälkeen jatkaa järvestä laskevalle joelle.

Joki oli todella pieni sekin. Todella kaunis, mutta todella pieni. Kapea ja matala. Pieniin suvantoihin heittelimme pikkulippoja silloin tällöin virran vartta edetessämme, kun eräästä suvannosta siiman päähäni tarttui suunnilleen 15 cm taimen. Vapautin kalan ja aloin empimään koko kalastuksen mielekkyyttä tällä joella, jos se ei pian kasvaisi reilusti suuremmaksi.

Alemmas jokivartta pitkin edetessämme joki haarautui muutamaksi pienemmäksi virraksi ja yhden noron yli oli kasvanut koivu, joka sitten virran ylitettyään oli jatkanut kasvuaan suoraan ylöspäin. Koivu muodosti pienen sillan, joten mehän sitä hyödynsimme. Joskin tarve ei sinänsä sillalle ollut, koska yli olisi päässyt ihan vain hyppäämälläkin. Jonkin ajan kuluttua norot yhdistyivät jälleen yhdeksi virraksi.

Kartan mukaan joen piti kasvaa leveämmäksi, mutta etenemisestämme huolimatta joki oli edelleen sellainen, että siitä olisi päässyt hyppäämällä yli, sekä liian matala kalastukselle. Tai kyllähän siinä välillä pikkulippoja pystyi uittamaan, mutta todennäköisyys, että niin matalasta vedestä olisi mitallista kalaa saanut, oli erittäin pieni. Päädyimme kaartamaan virran ääreltä pois ja ajattelimme oikaista kukkuloiden yli suoraan päivän ensimmäiselle kohdejärvelle katsomaan, olisiko vastarannalla yhtään syvempää.

Homma jatkui samalla kaavalla; järven syvyys ei sen paremmaksi vastarannalla muuttunut, eikä sieltä mitään jo aiemmin havaittuja taimenenpoikasia parempia siimanpäähän tarttunut. Minä luovuin toivosta jo melko nopeasti, mutta Tommi heitteli sinnikkäästi pidempään. Odottelin mättäällä istuksien Tommia, kunnes lopulta hänkin sai tarpeekseen ja lähdimme kävelemään kohti leiriä.

Jokea alaspäin

Jokea ylöspäin

Loistava kivi!

Tänään oli sitten ensimmäinen päivä, kun piti palata kalastusreissulta leiriin ilman saalista. No, tähän astihan sitä olikin tullut hyvin, joten ei parane valittaa.

Leirissä istuimme porukalla iltaa ja koska kylmä tuuli näin korkealla tunturissa pisti paleltamaan, Ellan kömpiessä telttaan nukkumaan, me vetäydyimme Tommin ja Jarnon kanssa lopulta Jarnon telttaan istuksimaan ja juttelemaan kaikenlaista enemmän tai vähemmän lasten – tai kenenkään ulkopuolisen – korville sopivaa. Väsymys alkoi viedä juttuja entistä levottomammille leveleille ja ennen pitkää väsymys myös johdatti allekirjoittaneen hellällä otteella niskasta omaan telttaan nukkumaan.

Päivä 7

Seitsemänteen vaelluspäivään heräillessä taivas oli taas tasaisemman harmaa, joskin sää oli onneksemme poutainen.

Aamun rutiinien jälkeen aloimme Tommin ja Jarnon kanssa valmistautua päivän kalastuspuuhiin, Ellan valmistautuessa taas omalle päivävaellukselleen.

Aamukahvi

Aamupuuro

Tällä kertaa kohteenamme oli toistamiseen järvi, jolla Tommin kanssa olimme pari päivää sitten jo käyneet. Matkalla järvelle Jarno koitti tunturin huipulta ottaa yhteyttä Sodankylään hotellimajoituksen perässä, muttei onnistunut yrityksissään, joten asian hoitaminen saisi jäädä myöhemmäksi. Matkaa järvelle ei ollut leiristä kuin pari kilometriä, joten olimme melko pian rannalla vavat kädenjatkeina, punavatsaiset eväkkäät ajatuksissamme.

Elonmerkkejä sentään oli ilmoilla, kun kalat rikkoivat pintakalvoa tämän tuosta. Eipä siinä kovin kauaa ehditty heitelläkään, kun sain hilattua ensimmäisen raudun rantaan. Pituutta ehkä päälle 30 cm, joten varsin kelvollinen ruokakalaksi. Toissapäivän virheestä otin opikseni ja suolistin kalan heti sen saatuani, jos sade vielä pääsisi yllättämään tänäänkin.

Olin hädintuskin saanut kalaa suolistettua, kun Jarno nappasi lähes identtisen yksilön.

Luotto-Lotto!

Onnenonkijoita

Nyt oli jo kaksi ruokakalaa, mutta kolmatta kaivattiin, koska suunnitelmissa oli tehdä kalasoppaa toiseenkin kertaan runsas määrä. Jarno päätti lähteä jo edeltä leiriin ja pysähtyä matkalla koittamaan uudelleen yhteydenottoa hotellimajoituksen tiimoilta. Me jäimme Tommin kanssa vielä arviolta pariksi tunniksi heittelemään, mutta muutamaa pientä tärppiä lukuunottamatta mitään tapahtumia ei pinnan alla tai sen koommin sen ylläkään oikein ilmennyt.

Leiriin palatessamme oli sen verran kova nälkä, että ateriointi tuli aktiviteeteista ensimmäisenä kyseeseen. Suunnilleen puolet minun ja Ellan aterioista olivat italianpataa, eikä harmittanut lainkaan, sillä kuten eräässä aiemmassa blogipostauksessani jo olen todennut, niin siihen on syntynyt jonkinlainen perverssi suhde, eikä siitä tunnu saavan tarpeekseen. Vielä kun tällä reissulla pariin kertaa tajusin lisätä omaan annokseeni nokareen voita, niin ai ai, että on herkullista!

Aterioinnin jälkeen ilta alkoi saapua, ja sen mukana toiminta leirissä vaihtui ilman mitään erillistä sopimusta illanviettoon ja istuskeluun lähestulkoon samalla kaavalla, kuin aiemminkin. Koska sää oli pysynyt sen verran kylmänä ja täällä ylempänä tunturissa oli vieläkin kylmempää, niin päätimme jättää kalasaaliin kypsentämisen seuraavalle päivälle.

 

Vaelluspäiväkirja on aiemmin julkaistu blogissani nimeltä Väkisin Luontoon. Juttu julkaistaan Retkipaikassa kolmiosaisena.