Yöttömän yön Noitatunturi vetää ihmisen sanattomaksi

Saimme mökin juhannuksen jälkeiselle viikolle Sallasta ja päätimme ottaa lomaa eksessiivisestä reissailustamme. Muutaman päivän jaksoimme makoilla paikoillamme, kunnes luonnon kutsuhuuto kävi liian voimakkaaksi ja päätimme lähteä Pyhä-Luostolle päivän retkelle.

Odotuksia meillä ei ollut. Emme olleet perehtyneet paikkaan juuri yhtään, ja innostus nousi kattoon nähdessämme kaukaa tunturien kohoavan korkeuksiin.

Reitiksi valikoitui Noitatunturin valloitus, 14,5 kilometriä pitkä rengasreitti, joka nousee tunturien korkeimmalle huipulle.

Suloinen porokoira tuli moikkaamaan 🙂

Aluksi olimme hieman hämmentyneitä reittivalinnastamme, joka alkoi Pyhätunturin laskettelukeskuksesta. Mietimme, miten luonnontilaisuus täällä olisi havaittavissa, mutta onneksemme se iski meitä vastaan heti, kun poistuimme laskettelukeskuksen ja lomakylän alueelta.

Tie reittien alkupisteelle johtaa tällaisen sillan alitse.

Reitti vei ensin Isokurun taukopaikalle. Kilometrin mittaisella pätkällä järripeipot lauloivat puissa, joiden takana kohosi Pyhätunturi jylhänä korkeuksiin. Aurinko, joka kiertää päivästä toiseen taivaan rantaa laskeutumatta ollenkaan, oli tullut esiin sateisten päivien jälkeen ja tunnelma oli korkealla.

Isokurun taukopaikalta lähtivät pitkät portaat alas. Reittimme kääntyi pian omille teilleen suositummasta Isokurun lenkistä, ja haasteet iskivät pian meitä vasten.

Olimme kuulleet, että maasto olisi täällä melko vaativaa ja vaelluskengät suositeltavat. Antin vaelluskengät odottivat kuitenkin Kuusamon postissa. Kulkuvälineiksi valikoitui polkujuoksukengät, jotka Johannakin laittoi tasoituksen vuoksi.

Matkaa Oravanlammelle oli 3,5 kilometriä, mutta reitti oli vaikea. Koko tämän välin pompimme terävien kivien päällä ja ymmärsimme käsitteen pirunpelto uudella tavalla. Maisemien ihailu jäi väkisin taka-alalle kun koko ajan piti pitää katse polulla.

Saavuimme Oravanlammelle, jossa koskelo kuikuili meitä epäilevin katsein. Hän totesi parhaakseen ottaa ja lähteä pois vierailijoiden tieltä, ja saimme olla kaksistaan. Kirkasvetinen lampi oli tunturien juurella ja toi Antin mieleen Muumilaakson vetten neidon kotipaikan.

Matka jatkui ylöspäin. Rankahko kiipeäminen avasi koko ajan upeampia ja upeampia maisemia. Viime syksyn ruskastuttamat variksenmarjat loistivat vielä punaisina ja oransseina. Kuin olisivat juuri paljastuneet lumen alta.

Reitti katosi rakkakivikossa täysin. Se ei ollut ongelma. Tähtäsi vain tunturin korkeimmalle paikalle.

Noitatunturin huipulla avautui utuinen maisema Suomen Lappiin. Joka puolella nousi vaaroja ja järviä, katse siinti kauas. Korkeimmalla kohdalla oli pyhä pihlaja. Ei ehkä se ensimmäinen puu jota moisesta paikasta olettaisi löytyvän.

Matka jatkui alas, jossa näkyi vielä viime talven jäännöksiä. Kurun pohjalla oli vielä melkoiset kerrokset lunta.

Polku jatkui taianomaiseen tunturikoivikkoon. Laulurastas lauleli jossain näkymättömissä. Kuukkeli vilahti nopeasti puiden välissä. Käkkärät tunturikoivut loivat upeita muodostelmia.

Saavuimme reittien risteykseen ja kuuntelimme valtavaa lintujen orkesteria. Peipot, järripeipot, laulurastaat ja meille tuntemattomat linnut ilmoittivat tuntureille olemassaolostaan.

Etenimme kohti Karhunjuomalampea. Ihmisiä oli nukkumassa taukopaikan laavuissa ja huomasimme, että kello läheni kahtatoista yöllä. Ei täällä kesäisessä Lapissa meinaa huomata yön tuloa ollenkaan.

Pian edessämme oli maamme isoin kuru, joka ansaitsi kyllä superlatiivinsa. Eipä meinannut uskoa silmiään, kun auringon suoma kultainen tunti valaisi tunturit kullan ja kuparin värein. Tunturin pudotus jatkui ja jatkui syvälle alas kuruun, jonka pohjalla oli soinen lammikko. Ei tämmöisiä maisemia olisi uskonut olevan Suomessa ollenkaan.

Etenimme harjua pitkin ja minne tahansa katsoikaan oli kuin nirvanassa. Portaat lähtivät viemään meitä alas Isonkurun pohjalle. Seinämät olivat yhtä kiviputousta. Kuulemma täällä on riski kivivyöryille, eikä ihme. Sanattomaksi veti koko paikka…

Juuri kun mietimme, että ei voisi enää paremmaksi mennä, niin kuulimme voimakasta virtaavan veden ääntä. Kurkkasimme suuren lohkareen taakse ja etsimme syyllistä.

Juuri kulkemaltamme harjulta solisi vesiputous! Istuimme tovin ihaillen putousta, nauttien sen laulusta ja ympärillä vallitsevasta rauhasta.

Loppureitti vei kurun pohjaa pitkin ja ihailun kohteet eivät kesken loppuneet. Uskomaton paikka.

Hiljalleen saavuimme Isokurun risteykseen, jossa olimme jo aikaisemmin olleet. Pakko myöntää, että portaita oli mukavampi tulla alas kuin nousta ylös.

Saavuimme Tuuvelle ja taivas oli juuri värjäytymässä vaaleanpunaisin ja sinisin pastellivärein.

Ajomatkalla pääsimme nauttimaan Lapin auringonlaskusta/noususta, joka on kesäisin yksi ja sama asia. Kaikki alkaa kultaisesta hetkestä, jonka jälkeen aurinko muuttuu verenpunaiseksi ja värjää taivaan. Hiljalleen aurinko rupeaa kurkottamaan takaisin taivaalle, koskaan katoamatta kokonaan horisontista, aloittaen taas uuden kultaisen hetken.

Matkalla piti pysähtyä useampaan kertaan ihailemaan auringon luomia maisemia. Yöllinen viileys nosti pelloille ja soille usvapilviä ja kaikki oli kuin unimaailmasta. Eläimet olivat uskaltautuneet piiloistaan hiljaiseen ja valoisaan yöhön. Näimme useampia jäniksiä, hirviä ja kauriin sekä lampaita.

Lapin kesäyö on yksi maailman kauneimmista asioista.

Pyhä-Luosto on yksi maailman hienoimmista paikoista.

Sijainti: N=7433921.000, E=505011.000

Kartta

– Antti ja Johanna

Yhtä luontoa -projektimme on tutkimusmatka Suomen luontoon ja kansallispuistoihin. Tulemme kiertämään 2017 kevään ja syksyn välisenä aikana vanhalla pakullamme Suomea kirjoittaen seikkailustamme blogiimme! FacebookBlogiInstagram

Juttu julkaistu aiemmin Yhtä luontoa -blogissa.

 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.