Kesäpäivä Viiankiaavan suolla Sodankylässä

Herttaista lappilaista mäntymetsää halkoo leveä polku. Varvut punertavat jo maassa. Myhäilen mielessäni. Tänne vaan syksy, tervetuloa!

Pian eteeni aukeaa suomaa, jonne astelen pitkospuita pitkin. Suovesi lotisee pisimpien pitkospuiden alla askeleiden painosta.

Lähes 66 neliökilometrin Viiankiaavan sanotaan kuuluvan Sodankylän komeimpiin aapasoihin. Suon koko vastaa muuten yli kahta Keravaa. Mennäänpä siis ihmeessä katsomaan, miltä siellä näyttää.

Ruskan punaisia värejä näkee jo Lapin luonnossa.

Ruskan punaisia värejä näkee jo Lapin luonnossa.

Kuumuus saa minut miettimään, kuinka kauas pohjoiseen on ihmisen muutettava, jotta kuumutta ei olisi. Suosittelenkin juuri Sinua valitsemaan Viiankiaavan tutkimiseen jonkin hieman viileämmän hetken kuin mihin itse päädyin elokuun auringon alla.

Mutta suo on kaunis. Aurinko tuo esiin sen kesäiset värit: keltaisen, punaisen ja vihreän sävyjä, kruunattuina heleällä sinisellä lampien ja taivaan pinnoilta. Kirkas ilma antaa katseen nähdä kauas horisonttiin. Käkkäräiset puut piristävät tasaista maata.

Suossa on jotain niin... suomalaista.

Suossa on jotain niin… suomalaista.

Aina tuon tuosta polku poikkeaa pienille metsäpätkille, joilla hyttyset odottavat sankoin joukoin viatonta kulkijaa. Yritin koko matkan arpoa, olisiko parempi paahtua pitkähihaisessa vai olla paahtumatta ilman hihoja, hyttysten syötävänä.

Takanani on ensimmäinen kesä Lapin asukkaana, enkä vielä tottunut hyttysiin. Ehkä ensi vuonna sitten? Mies tosin on asunut Lapissa koko ikänsä ja sanoo, ettei ole tottunut niihin edelleenkään. Ensimmäisellä metsäosuudella tapasin onnekseni myös muuan hyttystuhoajan, sinirintanaaraan, joka ruokailunsa ohella tarkkaili minua vähintäänkin skeptisesti.

Osa pitkospuista on hiukan lahonnut, mutta kävelemään pääsee ihan hyvin.

Osa pitkospuista on hiukan lahonnut, mutta kävelemään pääsee ihan hyvin.

Askelien kanssa saa suon pitkospuilla olla tarkkana. Puut ovat osittain lahonneet, minkä lisäksi Kettu Repolainen on jättänyt mustia pökäleitään aina säännöllisin välimatkoin keskelle pitkospuita. Eräällä metsätaipaleella kantautuukin nenääni ketunpesän tunnistettava lemu, mutta mikko itse ei minulle tällä kertaa näyttäydy. Huomautuksena sanottakoon, että seuraavana aamuna punaturkkiset ketunpenikat ilmestyivät kaksin kappalein minulle peuhatessaan sumuisella suomaalla autotien vieressä. Herttaisia!

Viiankiaavan yli puhaltava tuuli on kuin enkelin kosketus. Se vie pois paitsi hien ja kuumuuden, myös hyttyset. Tuuli tuntuu melkein aina hyvältä, mutta harvoin niin hyvältä kuin paahteisella suolla.

Pian liittyy matkaseuraani sininen sudenkorento. Se lehahtaa aina muutaman metrin edelleni, pysähtyy pitkospuille odottamaan, ja etenee taas hiukan. Välistä se syöksyy ohi lentävän ötökän kimppuun ja jatkaa sitten taas minun saattamistani, yli yhden kokonaisen aukean osuuden.

Kauniin sininen korento suostui kuvattavaksi valitettavasti vain pökäleen vieressä.

Korennot eivät ole ainoa syy siihen, miksi askeleitaan kannattaa varoa Viiankiaavan pitkospuilla…

Muutaman kilometrin taivalluksen jälkeen saavun luontotornille. Torni on sievä ja matala ja se avaa maisemat suolle. Orava on tornissa eikä peittele pahastuneisuuttaan, vaan säksättäen loikkaa viereiseen kuuseen ja painelee manaillen matkoihinsa.

Tornista avautuneet maisemat eivät ainakaan minun silmiini eroa siitä, mitä olin nähnyt suolla jo aiemmin maantasalta. Mutta kaunis suo!

Päätän kävellä takaisin samaa reittiä mistä tulinkin sen sijaan, että olisin kulkenut rengasreitin. Säästän sen ensi kerraksi. Paluumatkalla onni potkaisee minua kahteen kertaan. Ensin löytyy pitkospuiden varrelta roskaksi luulemani Minigrip-pussi, jonka poimin periaatteesta pois luonnosta. Pussi olikin puhdas ja ehjä. Ehjille Minigrip-pusseille on aina käyttöä!

Hetkeä myöhemmin löytyy vielä suurempi aarre, nimittäin närhen sininen siipisulka. Olen aina haaveillut sellaisen löytämisestä, mutta en ole koskaan ennen tätä sellaista kohdannut. Otan sulasta kuvia, mutta suotuuli yrittää väkisin viedä sitä pois minulta, joten jätän sen luontoon. Ei minun kai ollutkaan tarkoitus ottaa sitä mukaani.

Todellinen aarre.

Todellinen aarre.

Autolle palatessani kaksi kuukkelia saattavat minut vielä viimeisen metsäosion läpi, alusta loppuun saakka.

Olin ajanut Viiankiaavalle vievän tiehaaran ohi edestakaisin jo monena päivänä. Päivisin oli aina porottanut pistävä aurinko, aamuisin näkymät oli peittänyt sankkaakin sankempi syysaamujen sumu.

Minua oli aiemmilta aamuilta jäänyt kaivelemaan ajatus siitä, kuinka kaunista suolla olisi sumuisena hetkenä auringon noustessa. Joka aamu oli sumu ollut liian sankkaa, tai sitten oli aurinko kerennyt jo liian korkealle ennen kuin minä ehdin suolle. Sunnuntaina kävi tuuri, auringon ja aamusumun yhteispeli oli kauniimpaa kuin koko viikon aikana. Niinpä kurvasin jälleen, ties monennenko kerran, kohti Viiankiaapaa.

Aamukuudelta metsässä leijui keijukaismainen usva.

Aamukuudelta metsässä leijui keijukaismainen usva.

Kävelin suolle vain muutaman askeleen, ja heti otti ihana syksyn tuntu minusta kunnon otteen.

Hämähäkinseitit olivat märkiä ja maa oli orastavasta ruskasta punertava. Kuukkelit olivat kai nukkumassa, eivät ainakaan tulleet tervehtimään. Nelostien äänet kuuluivat selkeinä suolle, mutta se ei juurikaan syönyt maiseman kauneutta.

Ihana suo, suomaa, Suomi.

viiankiaapa (1 of 1)-22

Viiankiaapasuon lähtöpaikka poikkeaa vain muutaman kilometrin Nelostieltä, Sodankylän ja Kevitsan välistä, Kersilön kylän kohdalta. Opasteet vievät perille ja parkkipaikalla on hyyskäkin.

Viiankiaavan luontotorni kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7493562, E 491701.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi