Pilkillä Tuomiojärvellä, Jyväskylä
Kevätauringossa pilkillä istuessa ei aika mene hukkaan. Päinvastoin aika menee talteen. Se laitetaan kirjekuoressa elämänlaatu postileiman alla ja tallennetaan myöhempää käyttöä varten. Pilkkiminen se on sellaista touhua, että jos jotakin pilkillä istuessa voi katsoa häviävän, niin se on stressin. Stressi lähtee ja talven maalama kalpeus poskipäiltä. Erikoisimmat meistä eivät pidä näitäkään asioita sen suurempina menetyksinä.
Paikka valittiin viimekäden tietojen perusteella ja kumisaappaat edellä se oli kohta Jyväskylän Tuomiojärvi alapuolella. Aikaiseen aamusta kun suuntaa jäälle niin saa poskipäätkin vielä laulaa pakkasen kanssa samaa laulua. Jos oli aamulla vielä ilma tai mies kireä, niin jo vain alkoi vertyminen äkkiä auringon noustessa puitten päälle. Erikoista on tämä elämä sen suhteen, että juuri saatiin miehestä ja ilmasta rentoja niin saman tien alkoi siimasta kiristämään. Pari ahventa jään päälle riutumaan ja minä tunnistin heti, että paistiahvenia olivat. Ahventen luokittelu menee muuten yleisien standardien mukaan sillä tavalla, että on olemassa ainakin kolmenlaisia ahvenia: pilkkiahvenia, paistiahvenia ja sitten niitä kolmansia.
Paistiahven tuolla ja toinen siellä. Pilkkiahvenistakaan ei tietoa ja sekös kummastutti. Hiljaisuus jään toisella hieman ihmetytti ja kyllä siinä kerettiin jo täysikuuta myöten päivä manata. Vaan myrskyn edellä sitä ei tyynen päällekkään ymmärrä. Paistiahvenia kun kerran jokunen annettiin niin sopi ajatella, että tuo ikänsä pakin pohjaa nähnyt tasurikin näille körmyille maistuisi. Vaihdoin viehettä.
Seuraavassa tapahtumassa ymmärrys tuli reaktiota lähes kahvitauon verran jäljessä. Ajatuksen verran sai siis siiman päässä riutuva tuttava miestä narrattua. Vaan onneksi on rakennuttu tämän eliön hermoketjuun nopeampiakin reittejä kuin päänkopan kautta kulkevat. Tärppi tuntui tutulta. Kopsahti, ja veto kuin pölkyllä narun päässä. Leukaperistä sen sitten lopulta arvasi reiän reunalta, että nyt tuli päivän saalis. Nostokoukulla kuha jään päälle ja sitten eikun suupieliä virittämään loppupäivän hymyilyä varten, mikäli posket eivät olleet vielä niin pahasti palaneet. Näinhän ne sanovat, että kyllä Tuomiojärvellä kannattaa kuhaa pilkkiä.
Päivä sai mahan täydeltä ja mielen korkealta. Kourallinen voita ja ripaus suolaa. Siitä se ihminen jaksaa vaikka taas aamusella nousta pilkille.
No huh, jopas tuli vonkaleita!