Ulos vuoden pimeimpänä aikana – arki-illan hetki sysimustassa luonnossa voi rauhoittaa ihanasti

Vuoden pimeimmät päivät ovat käsillä, ja varsinkin nyt talviajassa arki-iltaisin töiden jälkeen on usein jo lähes säkkipimeää. Voi helpostikin tulla houkutus käpertyä sohvannurkkaan ulos lähtemisen sijaan. Siinä missä pimeys vaikuttaa ainakin osaan meistä ikävästi kaamosmasennuksen muodossa, luonnolla ja ulkona olemisella on kuitenkin hyviä terveysvaikutuksia, joista kannattaa visusti pitää kiinni myös – ehkä jopa etenkin – keskitalvella, jotta luonnossa oleskelu ei vähene juuri kun piristystä kaikkein eniten kaipaisi.

Napsautan eteisestä valot pois, astun ulos viileään ja työnnän oven perässäni kiinni. Ensin en näe juuri mitään, ja kuljen portaat alas enemmänkin tottumuksesta kuin katseen ohjaamana. Puiden korkeudet humisevat tuulessa, ja niiden yllä levittäytyy kirkas tähtitaivas. Kuu lymyilee mustaan varjoonsa verhoutuneena jossakin teillä tietämättömillä, joten onkin erityisen pimeää.

Lumeton ympäristö on sysimusta, ja vatsaani hyristää pieni jännitys, kun astun luonnon syliin yhä kauemmas ikkunoista tuikkivista valoista. Vaikka en enää pelkää pimeää, muistan sen tunteen yhä. Eksyminen tai itsensä telominen olisivat ehkäpä olennaisimmat riskit, mutta varovaisuudella, harkinnalla ja maltillisuudella ne voi hyvin minimoida. Itse en menisi pimeällä epätasaiseen tai vieraaseen maastoon enkä esimerkiksi jäälle. Pimeisiin luontokylpyihin parhaita kohteita ovat mielestäni tutut paikat ihan kodin lähellä, jopa niin, että näköyhteys kodin ikkunoiden valoihin säilyy.

Kostean tihkusateinen ulkoilma hellii keuhkoja ja kasvojen ihoa, ja keskityn hetkeksi nauttimaan ihan vain siitä. Ilmassa tuoksuvat hiljalleen maatuvat vaahteran, tammen, omenapuun ja hevoskastanjan lehdet. Keskittynyt nuuhkaisu paljastaa myös, että ilma on hetken päästä kääntymässä pikkupakkasen puolelle.

Tuntuu, kuin silmäni kasvaisivat oikeasti kokoa, kun ne sopeutuvat parhaansa mukaan ja yrittävät nähdä edes hähmäisiä muotoja kaikkialla ympärillä levittäytyvässä samettisessa mustuudessa. Pullea talvitakki ja lämmin pipo huolehtivat, etten joudu palelemaan pimeässä. Kumisaappaiden kanssa ei tarvitse pelätä märkään astumista. Sopiva vaatetus on mielestäni yksi tärkeimpiä varusteita, kun lähtee nauttimaan Suomen luonnon pimeydestä – onnistunut pimeän fiilistely edellyttää, ettei joudu hytisemään.

Kello ei ole vielä seitsemääkään illalla. On keskitalven herkkua, että avaruus on näkyvillä niin aikaisin, että kaltaiseni unikeotkin pääsevät nauttimaan siitä ilman tarvetta yökukkumiselle. Olemme Suomessa onnekkaita, kun niin monin paikoin voimme todella katsella avaruutta – valosaaste harvaan asutuilla seuduilla on niin vähäistä, että muutaman hassun tähden sijaan koko tähtitaivas Linnunratoineen erottuu kirkkaana. Galaksimme loistaa, ja jopa naapurigalaksi Andromedan näkeminen lähellä Kassiopeian tähtikuviota on mahdollista.

Olen (pimeässä) kävelevä esimerkki siitä, että pimeänpelosta voi oppia eroon. Pelkäsin pimeää voimakkaasti vielä pitkälti päälle parikymppisenä, ja muistan edelleen miltä se tuntui. Varjot tuntuivat liikkuvan kuin itsekseen ja olin varma, että joku vaanii minua. Pakokauhun tunne pimeässä oli aito ja ahdistava, vaikka järki sanoikin, ettei ole mitään pelättävää.

Nuuksion järviylängön hämärissä, mystisissä syövereissä työkaverini on vuokrattavissa oppaaksi luontoon tuntitaksalla Suomen luontokeskus Haltiasta. Se on täydellinen mahdollisuus vaikkapa juuri pimeää pelkäävälle ihmiselle tai ystävyksille, jotta pääsee kohtaamaan luonnon mustuuden hallitusti eräoppaan taitojen, tietojen ja rauhallisuuden tukemana.

Jos vielä pelkäisin pimeää, osallistuisin pimeäretkelle oppaan kanssa mielelläni. Koska onhan selvää, että pimeä on pelottavinta yksin, eikä kaksinkaan ole hyvä silloin, jos molemmat osapuolet ovat kauhuissaan ja pahimmillaan lietsovat toisiaan pelkäämään. Mutta kun pimeässä saisi olla rauhallisen ja tottuneen ihmisen kanssa, joka tuntee paikat, tietää mitä tekee ja johon voi luottaa, varmasti se rauha välittyisi itseenkin. Kun on hätä, rauhallisen ihmisen läsnäoleva energia on korvaamaton apu.

Astelen muutaman askeleen verran männikön humisevaan syliin. Konkelo parahtaa metsässä pienen matkan päässä ja refleksini on säikähtää, vaikka heti muistankin, että samat puut ovat parkuneet siellä tuulen liikuttelemina ennenkin. Konkeloiden kantavien narinoiden lisäksi kettu osaa pitää todella aavemaista ääntä illan pimeydessä, mutta sen ääni ei tällä kertaa kantaudu korviini.

Kun itse vielä pyristelin pimeänpelosta eroon, asuin kaukana poissa eikä opastettuja pimeäretkiä ollut tarjolla. En myöskään tietoisesti muista alkaneeni kampittaa pelkoa, vaan löysin lääkkeet siihen osittain sattumalta, kun muutakaan mahdollisuutta liikuntaan töiden jälkeen ei ollut kuin lähteä yksin ulos pimeään. Minun lääkkeeni olivat nämä: korviin ääntä, keinovalot pois ja tähtikuviot tutuiksi.

Avaan hieman.

Kuulokkeet korvilla ja jokin mieluisa ohjelma tai musiikki korvissa katkaisivat siivet niiltä möröiltä, joita mielikuvitus voisi loihtia jokaisesta metsästä kantautuvasta äänestä. Se oli itselleni tärkein tekijä, joka auttoi alkuun – enää en ääntä tarvitse pelkoja torjumaan.

Keinovalojen jättäminen pois jätti pois myös niiden aiheuttamat, pelottavasti ympärilläni sinkoilevat varjot. Samalla valottomuus antoi silmille mahdollisuuden tottua pimeään, jotta pystyn kunnolla hahmottamaan ympäristöni. Maailma näyttäytyi pimeydessäänkin paljon laajempana ja eheämpänä kuin keinovalon kirkuvassa kiilassa.

Tähtikuvioiden opettelu taas teki taivaasta kuin vakaan henkisen ankkurin, jonka varaan mieli on aina helppo asettaa ja rauhoittaa – tuttujen kuvioiden alla on miellyttävällä, kotoisalla tavalla sellainen tunne, että en ole yksin enkä vieraassa paikassa.

Kuljen hitaasti askeltaen puuston uumeniin hieman avoimempaan kohtaan, josta on hyvä näkymä taivaalle. Etsin sieltä tottuneesti tutut kuviot. Jupiter loistaa nyt kirkkaana Härän sarvien välissä. Linnunrata erottuu vaaleana, ymmärrystä suurempana tuikkivana vyönä, joka kääntyy taivaankannella hitaasti mutta varmasti talven edetessä. Sitä katsellessa alkaa huimata, ja tuntuu kuin putoaisin taivaalle.

Omenapuiden ja mäntyjen siluetit nousevat mustina korkeuksiin ympärilläni, ja erotan ne näkökentässäni vain vaivoin. Suoraan kohti katsomalla ei näe mitään – täydellisessä pimeydessä kuljetaan sivusilmällä katsoen. Astellessani aina välillä hieman eteenpäin, annan kuudennen aistini paiskia hartiavoimin töitä. Sen avulla en törmää pimeyteen piiloutuneisiin oksiin, ja askeleetkin pysyvät vakaina, vaikken näekään maan pieniä epätasaisuuksia edessäni.

Musta luonto on ympärilläni vakaana ja rauhallisena, vaikka oksistoissa tuuli pauhaakin. Valitsen pimeässä kulkea aina paikoissa, joiden maastot tunnen ja joiden tiedän olevan melko tasaisia – en haluaisi päätyä louhikkoon taittamaan nilkkaani tai jyrkänteelle putoamaan alas.

En edes harkitse käyttäväni keinovaloa, koska tiedän, että sen räväyttäisi ympärilleni hulluina sinkoilevia varjoja, jotka saisivat minut säikähtämään puolikuoliaaksi. Kokeilin sitä kerran, enkä kokeile toistamiseen. En myöskään ihmettele, jos pimeää pelkäävä ihminen pelkää kahta kauheammin, mikäli hän yrittää taltuttaa pimeän pelottavuutta keinovalojen avulla. Valokeila valaisee ehkä yhden kohdan, mutta saa ulkopuolelleen jäävän maaston tuntumaan moninverroin uhkaavammalta. Lisäksi se, mikä valottomassa pimeydessä on rauhallista ja pehmeää, muuttuu keinovalon hätäilevässä valokiilassa kiivasliikkeiseksi ja arvaamattomaksi.

Pysähdyn hiljaisuuteen. Kun on oikein visusti aloillaan, niin, ettei takki kahise oksia vasten eikä askeleen alla rahise heinikko eikä mätäs, on tyystin hiljaista. Silloin pimeyden voi melkein kuulla, haistaa, maistaa, tuntea. Se kietoo syliinsä pehmeästi ja lempeästi. Katse kietoutuu mustuuden ympärille ja silmiin laskeutuu rauha. Kuulo kääriytyy hiljaisuuteen ja tuulen huminaan. Mielen ja kehon valtaa levollinen ja rentouttava, turvaisa tunne, jossa paikan- ja ajantajukin katoavat hetkeksi.

Meillä päin, jos olisi oikein onnekas, voisi huminan keskeltä kuulla jopa susilauman laulua. Itse en ole koskaan vielä kuullut, vaikka elämme susireviirien välissä. Toivon, että jonakin iltana haaveeni toteutuu, ja että siitä tulisi jopa tavanomaista.

Mutta vielä tänä iltana pimeässä laulaa vain salomaiden metsiä soittava tuuli.

Ja sekin on niin kaunista, niin lempeää, että metsän syliin voisi vaikka nukahtaa.