Tuulinen hiihtovaellus Kiilopään tuntureilla

Teksti ja kuvat: Sanna Karppinen

Olimme valmistautuneet huolellisesti ensimmäiseen omatoimiseen hiihtovaellukseemme Lapin tuntureille: toinen oli käynyt Ounastuntureilla kaamosvaelluksella eräoppaan johdolla, toinen verkkokurssin aiheesta. Lisäksi olimme ammentaneet oppeja ja vinkkejä tutuilta, Facebookin keskusteluryhmistä ja nettiblogeista ja käyneet muutamaa viikkoa aiemmin kahden yön testivaelluksella Torronsuon kansallispuistossa.

Lähtöpiste kartalla: Kiilopää

Varusteet oli testattu, täydennyksiä ja viilauksia tehty, lumivyörypaikat laitettu kartalle ja olo oli varma, mutta kyllä silti jännitti: pakkasta ei tammikuun 2024 lopun vaellusajankohtaamme ennustettu enimmillään kuin -15 astetta, mutta tuulta olisi koko reissun ajan noin 10 m/s, puuskissa lähemmäs 20 m/s. Emme oikein osanneet arvioida, mitä se tarkoittaisi tunturissa: olisiko se aivan kestämättömän epämiellyttävää ja aiheuttaisiko haastetta etenemiselle? Sääennusteet väläyttelivät kuitenkin lisäksi myös jotain positiivista; auringon mahdollisuutta, mihin kaamoksen uuvuttama mieli tarttui hanakasti ja päätimmekin suunnitella reitin niin, että pystyisimme osuttamaan aurinkoisina päivinä kulkumme puuttomaan tunturiin. Tämä tarkoitti, että reittisuunnitelmaan piti jättää joustavuutta ja päädyimme hahmottelemaan väljää ympyräreittiä Kiilopään lähituntureille.

Meillä ei ollut käyttää reissuun kuin neljä päivää ja matkat taitettaisiin julkisilla, joten kohteeksi oli valikoitunut kuin itsestään Urho Kekkosen kansallispuisto, minne pääsi nopeasti ja helposti: Rovaniemen rautatieasemalla yöjunan jälkeen tuhti buffet-aamiainen, kolmen tunnin bussimatka Kiilopäälle, lounas ravintolassa, saunakamppeet ja vaihtovaatteet säilöön respan takahuoneeseen, saunavuoropaikan varaamiset paluupäivälle ja kahden maissa olimme jo kiipeämässä tunturia ylös!

Meillä oli tottakai teltta matkassa, mutta kovien tuulten vuoksi arvelimme, ettei öistä sen suojissa tulisi kankaan läpätyksen vuoksi kovin levollisia. Tähtäsimme siksi yöpymään tupiin ja laavuihin. Ensimmäisen päivän päämäärämme oli Taajoslaavu, jonne hiihdimme ensimmäisen etapin ajettua latua pitkin, tai siis vapaan tyylin alueella latu-urien välissä, Luulammen päivätuvalle asti.

Tympeäähän valmiilla latupohjalla oli hiihdellä, kun olimme erämeininkiä metsästämässä, ja onneksi seuraava etappimme meni pitkin umpeen tuiskunnutta, mutta kuitenkin kovapohjaista merkittyä reittiä pitkin laavulle. Sekin oli merkitty latukarttaan latukoneella ajettavaksi laduksi, mutta ajettaisiin ilmeisesti vasta myöhemmin talvella. Ura näkyi heikkona painanteena umpeen tuiskuamisesta huolimatta, ja sitä oli helppo seurata. Kovaa pohjaa oli hyödyntänyt myös ilmeisesti kettu, jonka jälkiä seurasimme ison osan matkaa.

Hiihdimme koko matkan pimeässä, mutta kuu valaisi niin, ettei otsalamppua tarvinnut. Ylitimme sillalla pienen joen, josta reipas ja uskalias olisi voinut saada nostetuksi vettä, mutta meillä ei tässä kohtaa päivää ollut enää tarvittavaa seikkailumieltä ja painelimme laavulle lumensulatuspuuhiin.

”Monoon oli yön aikana perustettu myslivaraston alku.”

Olimme asettautuneet yöksi aivan laavun takaosaan, takaseinän suuntaisesti, mutta sinnekin tuuli ja lumi löysivät tiensä ja heräsimme pitkin yötä siihen, että lumi pöllysi kasvoille. Myös huussipolku ja laavun ympäristö kaikkinensa oli aamuun mennessä tuiskunnut niin umpeen, että näytti kuin siellä ei olisi kukaan koskaan tepastellutkaan. Ahkiot olimme nostaneet laavuun ja niitä ei siten tarvinnut kaivaa lumesta. Aamu tuotti myös muita yllätyksiä: en ollut ilmeisesti illalla väsyneenä sulkenut ahkiopussin vetoketjuja enkä myöskään ruokakassina toimivan monokassin vetoketjuja kunnolla, ja myslipussiin oli yön aikana ilmaantunut reikiä. Toinen yllätys koitti, kun vedin samaisessa ahkiopussissa olleita monoja jalkaan: monoon oli yön aikana perustettu myslivaraston alku. Hiiri oli siis seikkaillut kaksi- ja puolimetrisen ahkiopussin uumenissa pitkin yötä ja löytänyt paitsi myslipussin, myös varastoksi ja ehkä talven suojapaikaksikin oivallisesti soveltuvan, huovalla vuoratun monon! 

Olimme suunnitelleet kiipeävämme laavulta Taajosnokalle ja laskeutuvamme Kutturapäiden kautta Rautulammin tuvalle. Päädyimme kuitenkin palaamaan samaa reittiä takaisin Luulammelle ja suuntaamaan siitä luonnonlatua ja laakson pohjaa pitkin Rautulammille, koska Garminin kautta saatu sääennuste povasi päiväksi pääsääntöisesti tuulisen lisäksi pilvistä keliä ja näkymät ja ehkä näkyvyyskin olisivat siten heikkoja. Luntahan oli lisäksi todella paljon, noin 70 cm, ja arvelimme ettei tunturiin nouseminen täydessä umpisessa kertakaikkiaan onnistuisi.

Paluu samaa reittiä takaisin ei ollutkaan ollenkaan hassumpaa, kun näimme nyt eilisen illan maisemat päivänvalossa. Metsä oli kaunis ja aurinko pilkahteli puiden raosta. Totesimme puiden heiluvia latvoja katsellessamme, että hiihtely tällaisena päivänä puiden suojissa oli oikeastaan aika mukavaa, ja kaipuu tunturiin kaikkosi tältä päivältä.

Luulammelta Rautulammelle johtava luonnonlatu tarkoitti, että reitti oli merkitty rastitolpin, mutta sitä ei ollut ajettu. Kulkijoita tällä varmaankin varsin suositulla osuudella oli kuitenkin ollut sen verran, että pohja oli kovettunut ja upotti vain noin 10–20 cm. Olimme heränneet vasta päivän jo valjettua ja päässeet liikkeelle vasta puolen päivän aikaan. Neljän kilometrin matkaan Taajoslaavulta Luulammelle oli mennyt kaksi tuntia, joten Luulammella syödyn lounaan jälkeen alkoikin jo taas hämärtää. Tämä oli sääli, sillä maasto vaikutti pienipiirteiseltä ja varsin viehättävältä, ja pimenevässä illassa pystyimme näkemään siitä vain osan. Kerran kadotimme reittimerkit, kun jatkoimme suoraviivaisesti kulkuamme ja laskimme alas pienelle lammelle, vaikka olisi pitänyt huomata jatkaa käyrällä lammen reunaa seuraillen. Garmin kertoi kuitenkin pimeydessäkin sijaintimme ja pääsimme suuntaamaan takaisin reitille.

Tupa kaasuineen ja jokivesineen oli luksusta, ja saimme kuivateltua laavuyön henkäilyistä kostuneet makuupussimme. Tuuli vaivasi kuitenkin tänäkin yönä: se liikutti tuvan lattianrajassa olevaa tuuletusräppänää niin, että räppänä paukahteli vasten luukkuaan. Tässä yöpaikassa seuranamme oli hiiren sijaan kaksi yhden yön ihmisretkeläistä, jotka olivat tulleet Kiilopäältä ex tempore -yöretkelle tuvalle. Heiltä kuulimme, että Luirolle johtavat reitit ovat kuulemma hiihdettyjä ja suurimmaksi osaksi kelkalla ajettujakin, joten niitä pystyy suhteellisen helposti hyödyntämään, vaikkeivät talvireitteinä merkattuja olekaan. Saimme myös vinkin, että Niilanpään päivätuvan lähistöltä lähtee moottorikelkkaura kohti Suomunlatvan laavua, ja päätimme suunnata sinne seuraavaksi yöksi.

Päivä valkenikin aurinkoisena, ja nousimme odottavin mielin tunturiin. Kovasta tuulesta huolimatta oli todella upeaa taivaltaa tunturijonoa pitkin ihastellen pitkälle näkyviä maisemia, nauttien auringosta ja valosta ja hangen pinnalla pöllyävän lumen liikkeestä. Kasvot piti suojata tuulelta ja kallon suojaksi piti lisätä kerroksia niin, että itselläni oli päällekkäin toppatakin irtohuppu, softshell-huppu, paksu merinohuppu ja paksu pipo ja vaelluskaverilla paksu karvalakki. Hanskoja ei kärsinyt riisua ja karttalaukku piti kiinnittää molemmista päistään kiinni rinnuksiin läpättämisen estämiseksi. Välillä puuska tuuppasi niin, että piti ottaa sauvalla hieman tukea. Sen kummempaa haittaa kovasta, yli 10 m/s tuulesta ei selkeällä säällä ja alle 10 asteen pakkasilla kuitenkaan ollut. 

Nautiskeltuamme koko päivän tunturimaisemista lähdimme Niilanpään päivätuvan itäpuolelta laskeutumaan moottorikelkan jälkeä pitkin kohti Suomunlatvan laavua. Kelkan jälki seuraili ensin kesäreittiä, mutta jäi puurajan yläpuolelle kohdassa, jossa kesäreitti laskeutuu alas kuruun. Edellämme oli kulkenut sauvan jälkien määrästä päätellen myös iso seurue. Myöhemmin kävi ilmi, että tammi-helmikuussa UKK-puistossa on tavallista törmätä Luirolle saunomaan matkaaviin, kymmenenkin turistin ryhmiin, joten ainakin varaustuvista kannattanee varata yösijat ajoissa. 

Aamu oli jälleen ollut rento ja hämärä alkoi jo taas hiipiä ennen kuin olimme yöpaikassamme. Osuimme kulkemaan tämän pätkän tuulen suojassa ja oli upeaa laskeutua yhtä aikaa auringon kanssa illan rauhaan, samalla muuttuvaa taivaanrannan värimaisemaa seuraillen.

Suomunlatvan laavu sijaitsee joen rannalla ja vettä olisi ollut saatavilla. Vesipaikan etsintä pimeässä, suksillakin erittäin upottavassa hangessa oli kuitenkin sen verran työlästä, että keskitimme sen sijaan voimamme huussipolun avaamiseen. Useasta suksilla tehdystä tamppausreissusta huolimatta emme saaneet polkua tampatuksi niin, että se olisi kantanut kävelijän, vaan toinen meistä päätyi tekemään huussireissut suksilla, toinen kontaten. Lapio meillä oli toki mukana ja sillä polun avaaminen olisi kenties ollut loppupeleissä viisainta.

Tälläkin laavulla oli hyvin klapeja, joten tunnelmoimme jälleen illan muutamat tunnit nuotion loimussa lumia sulatellen. Taajoslaavun yöstä viisastuneina viritimme naamojen suojaksi ahkiopussista ja bivystä verhot ja saimmekin tällä kertaa naamalumettomat yöunet. 

Aamu valkeni taas tuulisena, mutta tällä kertaa myös suojakelinä. Meitä jännitti, kuinka paljon enemmän sukset ja ahkio uppoaisivat suojakelillä lumeen ja paakkuuntuisiko lumi suksien skineihin, mutta mitään vaikutusta muutamalla plusasteella ei tähän aikaan vuodesta ja näillä tuulilla ollut, ja eilisillan urakin erottui yön tuiskusta huolimatta vielä kohtuullisesti. Kiipesimme jälleen hiljaksiin, auringosta ja viimeisestä vaelluspäivästä nauttien tunturiin.

Kentän ilmaantuminen puhelimeen ja tieto Kiilopäällä odottavasta savusaunasta alkoivat kuitenkin jo virittää mieltä kohti reissun päätöstä. Niilanpään tunnelmallisessa ja upein näkymin varustetussa päivätuvassa söimme lounaan ja aloitimme paluun kohti arkea. Kiilopäälle osuimme jälleen sopivasti lounasbuffetiin, pakkasimme kamat paluumatkaa varten ja ehdimme nauttia tunnin verran savusaunasta ja pulahduksista jokeen ennen kuin taksi vei meidät Kakslauttasen bussipysäkille ja bussi taas Rovaniemen yöjunalle.

Olo oli näinkin lyhyen vaelluksen jälkeen uskomattoman virkistynyt: mieli oli puhdistunut ja rauhoittunut tasaisessa ja kevyehkössä, kaikkien raajojen hiihtoliikkeessä ja katseen levätessä kaukana horisontissa, kaikkien ihmisen arjen velvollisuuksien ulottumattomissa. Olo oli myös voimaantunut: minä, työkseni vain sormia liikutteleva toimistotyöläinen, pystyn kiskomaan painavaa ahkiota talvisessa luonnossa tuntikausia ja pitämään itseni hengissä ympäri vuorokauden pakkasessa ja tuiskussa.