Tunturisusi 2014 – pala taivasta Keimiötunturin sumussa

Huomaathan! Tunturin huipulla oleva kivilatomus on vuosisatoja vanha rajapyykki. Se tulee jättää rauhaan – älä siirtele kiviä huipulla, älä ota niitä pois tai lado niitä lisää.
Toim. huom.

Heti aamusta oli selvää, että päivän tunturinousulla olisi erilaiset maisemat ja erilainen tunnelma kuin reissun aiemmilla huiputuksilla. Sumu pesi ilmassa.

Siinä kohdalla, missä järvi tai muu kosteikko osui lähemmäs, oli se vieläkin sankempi. Harmaan aamun läpi lähestyin Jerisjärveä ja Keimiötunturia huomasin asian, mikä tuntui olevan melko yleistä näille tunturipoluille: tunturille nousevien polkujen löytäminen ilman karttaa oli miltei mahdotonta.

Kartta kannattaa olla kunnossa lähdettäessä näinkin suoraviivaisille poluille kuin miltä ne kartaltaa näyttäisivät olevan.

Pysähdyin Tunturikeimiölle osoittavan viitan viereiselle parkkipaikalle. Kun pihan läpi asteli niin löysi perältä yhden ylös vievien polkujen päistä.

Polku kohtasi pian poroaidan, jonka portista saattoi sujahtaa helposti läpi. Aidan jälkeen polku kääntyi pian suoraan ylöspäin eikä tästä eteenpäin tarvinnut jalkoja juuri samalla tasalla pitää.

Olin aamun ensimmäinen kulkija Keimiötunturissa. Tai vaikka siellä olisi joku toinen ollutkin, niin en siitä olisi sumun takaa tiennyt mitään.

Äkkiä selvisi kuitenkin poroaidan merkitys ja se, ettei näillä rinteillä aivan yksin kuljettu. Nopealla vilkaisulla tulimme pienen poroporukan kanssa yhteisymmärrykseen kumpiko alkoi polulla väistämään. Annoin porojen mennä tieltä ja minä jatkoin kulkua ylöspäin.

Nopeasti alkoi metsän tukki pikkuhiljaa ensin käyristyä ja sitten käydä lyhyemmäksi sitä mukaan mitä ylemmäs astelin. Lopulta oli jäljellä vain koivuja, jotka nopesti vaihtuivat taasen varvuiksi.

Puiden loputtua kuvittelin pääseväni sumusta pikkuhiljaa eroon, mutta sumupa oli erimieltä. Itsepintaisesti se seurasi perässä. Ja mitä korkeammalle veivät askeleet niin sitä kovemmaksi kävi tuuli. Se kuitenkin enteili sitä, että sumu tuskin oli riesana koko päivää.

Ylempänä valonmäärä tuntui lisääntyvän ja samalla kirkastuivat ajatukset selkeästä tunturilaesta.

Ja kun sitä kerkesi ylös asti, niin vielä mitä. Kirkkaasta laesta ei ollut tietoakaan. Tuulen voimakkuus oli sitä luokkaa, ettei näppejä arveluttanut pitää ilman lämmintä termoskahvikuppia.

Sumun läpi kuitenkin näkyi sinistä taivasta, joten ylhäällä kannatti hetki vielä odotella, josko sitä saisi makustella hieman maisemaa kahvin lisäksi.

Tunturin laki oli avoin, mutta keskelle sitä kasatun kiviröykkiön takana saattoi väistää pahimmat tuulen puraisut.

Puolen tunnin kahvitauon jälkeen havahtui ajatus erikoiseen näkyyn. Maisema ei suinkaan auennut, mutta yhtäkkiä oli kirkasta kuin taivaassa.

Sumu hellitti tunturinlaelta, mutta peitti vielä alempaa maakerrosta jättäen minut sen yläpuolelle.

Seisoin siis pilvien yllä ja katselin kirkasta taivasta. Sama tapahtui myös kauempana näkyville tuntureiden huipuille, jotka vuoroin näkyivät ja vuoroin peittyivät takaisin sumuun. Hetkittäin sumu hellitti myös rinteen pohjoispuolelta paljastain Keimiöjärven pinnan ja taas peittäen sen uudelleen.

Jerisjärven näkyvät jäivät näkymättä, mutta sitä en arvannut murehtia tämän näytöksen jälkeen. Puolikin tuntia taivasten valtakunnasssa sai mielen sellaiseen virneeseen, että alaspäin matkalla ei voinut olla toivottelematta mukavaa päivää vastaan tuleville retkeilijöille. Päivä oli saanut sellaisen alun, että lähdin sitä vielä Jerisjärven toiselle puolelle, Särkitunturille tuumailemaan.