Talvinen päiväretki Kauhanevalle

On sininen hetki joulukuisena päivänä. Pakkasta on muutama aste, ja lumi peittää jo maata Kauhanevan aavoilla. Parkkeeraan Salomaan parkkipaikalle ja suuntaan jalkapelillä kohti pohjoista, pitkin vanhaa Kyrönkankaan museotietä. Lumi ei vielä haittaa kulkua, mutta valaisee maiseman.

Kuljen pitkin ikiaikaista Hämeen ja Pohjanmaan yhdistävää kulkureittiä. Toistasataa kilometriä pitkä harjutaival ylittää Kauhanevan kohdalla suuren Kauhanevan suoalueen sen kapeimmalta kohdalta. Suuntanani on Kauhanevan laidassa sijaitseva näkötorni, josta avautuu laaja maisema yli aavan suon.

Kauhanevan rengasreitti on hyvin merkitty ja siltä eksyminen vaatii vaivannäköä.

Polku on helppokulkuinen. Sitä voisi ajaa polkupyörälläkin. Polun märimmille kohdille on rakennettu leveät pitkokset, mutta muuten se on sorastettu. Aikojen saatossa sora toki painuu suohon, ja sitä joudutaan levittämään polulle aika-ajoin lisää. Entisaikaan polkua huolsivat pohjalaiset talonpojat, mutta nykyään siitä vastaa Metsähallitus.

Kauhanevalla on uusittu viime vuosina rakenteita. Pitkokset vaihdettiin uusiin jokin aika sitten, ja 2016 marraskuussa valmistui uusi näkötorni entisen tilalle. Torni on malliltaan samanlainen kuin vanha, mutta pinnoiltaan uusi. Tornin ympäristöstä on myös raivattu puustoa, joten näkymä suolle on entistä avarampi.

Kauhanevan torni on uusittu marraskuussa 2016. Uusi torni on malliltaan samanlainen kuin vanha.

Kiipeän torniin ja ihailen maisemaa. Aurinkokin nousee pikku hiljaa. Lauhanvuoren suunnassa matalalla makaavat pilvet peittävät näkymän niin, että tuo Länsi-Suomen korkeimpanakin mainostettu huippu jää näkymättömiin.

Tornista suota katsellessa totean maiseman olevan aika tavalla jäässä, vaikka viime päivinä onkin ollut lauhaa. Alas laskeuduttuani kävelen suon laitaan ja totean, että se kantaa kulkijaa. Suolla on jo hiihdeltykin, vaikka lunta on vain muutamia senttimetrejä.

Avaraa suomaisemaa tornista nähtynä.

Suon lammet ja allikot ovat jäätyneet kulkukelpoisiksi, ja mättäätkin kantavat kulkijaa. Tajuan sattuneeni paikalle mitä parhaimpaan aikaan: vetinen suo on muuttunut jäiseksi valtatieksi, jota hanki ei vielä peitä. Aamuauringon valaistessa maiseman lähden oikomaan allikoiden ja mättäiden poikki kohti Kauhalampea kiertävää pitkospolkua ja Salomaan tulipaikkaa.

Suo on Suomen luonnon elementeistä ehkä myyttisin. Sieltä nousee halla, siellä loimuavat virvatulet ja sinne haudataan kaikki paha. Suolla ei kasva mikään ja sinne uppoaa karjakin. Mutta toisaalta: lakka ja karpalot ovat olleet tärkeitä vitamiinien lähteitä kautta aikojen, ja turvettakin on kelvannut käyttää milloin karjan kuivikkeena, milloin talojen eristeinä. Suolta on niitetty heinät ja käyty ampumassa riistaa. Suo on aina ollut suomalaisille tärkeä paikka.

Kauhanevan pohjoisreunalla vetinen laide on jäätynyt läpeensä.

Suot ovat Etelä-Suomessa se viimeinen erämaa, jossa luonto voi vielä elää siten, kuin ihmistä ei olisikaan. Siksi siellä viihtyvät linnut joutsenista hanhiin, kanalintuihin ja sorsiin. Soiden ympäristössä liikkuvat myös hirvieläimet ja niitä seurailevat pedotkin. Vaikka ihminen on Suomen soista jo suurimman osan muokannut muuksi, ovat jäljellä olevat luonnontilaiset suot tärkeitä elinympäristöjä monille lajeille.

Talvella suolla on kuitenkin hiljaista. Linnut ovat etelässä, ja jäätynyt suo odottaa vielä hiljaisena talven tuiskuja, kevään auringonpaistetta ja satunnaisia hiihtäjiä, kunnes kesän korvalla lumien sulaessa linnut taas saapuvat ja suon pieneläimet heräävät horroksestaan. Ehkä näin onkin hyvä, sillä sitten, kun suolla tarvitaan pesimärauhaa, on maisema jo niin hankalakulkuinen, että ihminen pysyy pitkoksillaan ja poluillaan.

Pitkokset helpottavat kulkua talvellakin, ja niiden avulla on helppo suunnistaa.

Painelen menemään kuin hirvi, sillä jäätynyt suon pinta vie mennessään. Suunnistan kohti saravaltaisempaa lahdelmaa, pitkin rahkasammalmättäitä ja allikoita. Täällähän voisi melkein luistella! Kun saavun saraikkoon, alkaa suon pinta vihdoin pettää.

Keidassuolla vesi virtaa keskeltä reunoille, mistä johtuen reunoilla sijaitseva saravaltaisempi laide on usein märempi ja joskus heikommassa jäässä kuin suon keskiosa. Väistelen märkiä noroja ja pyrin astumaan jäisille mättäille. Pian olen taas kuivan kankaan laidassa ja polun päässä. Norkoilen hetken Salomaan tulipaikalla, luon vielä katseen suolle ja suuntaan sitten takaisin parkkipaikalle, virkistyneenä ja avarin mielin

Lisätietoja: luontoon.fi/kauhaneva-pohjankangas

Sijainti kartalla. ETRS-TM35FIN-koordinaatit N=6905937, E=263242

 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.