"Tällainen metsä imee ihmisen sisäänsä" – Kaihuanvaara, Rovaniemi

Artikkeli: M. Lehteinen

Eräretkeilijä on ehtinyt nähdä melko monia polkuja ja maisemia, mutta Kaihuanvaaran alue Rovaniemellä yllätti. Luontohan vain on ja kauneus katsojan silmissä, mutta tällainen metsä imee ihmisen sisäänsä. Elämyksellinen pala Suomea kaikkien nautittavaksi.

Kohde kartalla
Reitit 3, 4, 9 ja 10 km
Tulipaikka: 4 kpl
Esteetön: ei
Saapuminen autolla: P-alueet Kaihuanvaaran rengastien varrella.
Saapuminen julkisilla: Ei mahdollista.

Alueen lähelle ei pääse julkisilla. Tulosuuntana on paras ajella lännestä Kaarnijärventien kautta. Loppumatkan hiekkatie on ihan ok ja pientareilla opastuksia. Retkelle hyvä ja tilava aloituspiste on vaaran lounaiskulmassa oleva Kaihuan parkkipaikka. Portilla on Metsähallituksen perinteiset infot. Perustietoa alueesta ja reitin suunnitteluun hyvä karttakuva, jonka kuvasin itselleni hahmotelmaksi. Tarjolla on osin lomittuvat 3, 4, 9 ja 10 km:n reitit. Pidän siitä, että infotauluja on nykyisin kuvitettu hauskasti. Hahmot luovat hyvää luontofiilistä.

Aloitin retkipäivän hyvää Juhannuskallion näköalapolkua kävellen. Harvennettua mäntymetsää on kiva kulkea, kun näkee pitkälle. Siellä täällä kahisee kainosti lehtipuita. On kaunista ja heti. Biotoopista näkee, että täälläkin on mustikoita, ja pitihän se jäädä heti herkuttelemaan. Huomaan sen olevan paras ajatus, koska samalla omat kierrokset laskevat ja tulee vain katseltua sekä kuunneltua. Käpytikka kurkkii kelon takaa ja toivottaa eräretkeilijän tervetulleeksi kotimetsäänsä. Matka jatkuu hyväkuntoista polkua ylöspäin vaaralle. Ihmettelen maastotyyppiä. Paikoin näkyy sahattuja kantoja, mutta myös luonnostaan kaatuneita ja maatuneita runkoja. On kuin haravalla olisi vedetty risut ja rungot pois. Epätodellisen siisti metsä, vaikkakin hyvin kauniissa luonnontilassa.

*Polut ovat selkeitä ja risteykset hyvin merkittyjä, joten eksymävaaraa ei ole*.

Saavun Juhannuskalliolle ja siellä näkötornille. Mahdollisesti alueen suosituimmalle paikalle. Entisaikana paikka toimi palovartijan työpisteenä ja nykyisin turistien näköalapaikkana. Kapuan ylös torniin, ja onhan tällainen aina hieno kokemus. Ajatuksella asetettujen propsien harmaa pinta huokuu entisaikaa. Vanha kansa tiesi valita hyväsyisen havupuun, ja tornin rakenne on edelleen vahva. Ei tulisi mieleenikään veistää sen kaunista pintaa tai kaivertaa nimikirjaimia. Oivallankin, että nykyretkeilyn myötä raapustava puukko on vaihtunut kännykkään, ja tässä yhteydessä se on erinomainen asia. Näkymät ylätasanteella ovat odotetut. 360 astetta loivankumpuilevaa horisonttia. Tänne tulen vielä joskus katsomaan auringonlaskua ja revontulia.

Tornin juurelta löytyvät Metsähallituksen ylläpitämät perinteiset palvelut; tulipaikka, puuliiteri ja puucee. Tässä on retkeilijän hyvä pitää evästaukoa. Lukea mielenkiintoinen teksti Juhannuskallion historiasta ja kuvitella ilon kirmakointia. Tuumin laavulla loikoillessani, että lähellä ei ole puroa, mistä keittelisi nuotiolla vettä. Samalla kun silmäilen maaston kauneutta, erämaisuutta ja kuulostelen huipun tuulenvirettä, niin oikeastaan hyvä ettei vettä olekaan. En haluaisikaan tehdä tähän tulia. Siinä voisi kulottua koko vaaran alue. Aurinko paistelee, ja eräretkeilijän onkin hyvä jatkaa matkaa.

*Lähikylien väki kokoontui tanssimaan, leikkimään ja ihailemaan keskiyön aurinkoa juhannuskokon loimutessa*.

Biotooppi muuttuu ikimetsämaisemmaksi. Mäntyharvikon rinnalle ilmestyy tuuheita kuusia, ja metsä tihenee. Nyt piti ihan pysähtyä lukemaan alueesta. Petäjistä näkee, että osalla on ikää jo satoja vuosia. Metsähallitus rauhoitti alueen vuonna 2008, kun luonto on kaikkinensa merkittävä. Eipä ihme! Yhtäkkiä ukkometto lehahtaa siivilleen aivan lähelläni, ja minulla meinaa sydän pysähtyä. Katson tuon ikiaikaisen komean linnun voimakasta kiihdytystä ja kuulen siipisulkien pärskettä kuusikon oksistossa.

*Aivan kuin olisin koilliskairan erämetsissä. Vau!*

Kuvailin retkipäivän lomassa kaikenlaista. Matka ei joutunut, ja tunsin olevani ytimessä. Siis sisällä luonnossa ilman kiirettä. Tämän toivoisin jokaisen Kaihuanvaaralla käyvän kokevan. Varaisi oikeasti aikaa enemmän, kuin mitä karttamerkit kertovat. Päivässä kävelee koko reitistön, mutta paikka lumoaa niin, että tänne kannattaa tulla ennemmin olemaan. Kuuntelemaan, katselemaan, fiilistelemään ja kuvailemaan. Tästä tulikin siksi enemmän elämyksiin johdatteleva, kuin kohteita luetteleva tarina.

*Syksyisen suomaiseman värit ja tuoksut sisältävät aina poikkeuksellista eksotiikkaa*.

Vaaroja kulkeneena muistan, että lorisevaa vettä on harvemmin tarjolla. Tämän alueen huippujen väliin jää muutama pieni lampi ja suotakin. Sepä mukava asia. Luonnonkauneuden, mutta myös juomaveden vuoksi. Koukkaan kuksalla raikasta kylmää vettä ja kuuntelen tinttien yhteysääniä. Hömppiä. Aivan symppislaji, joita näkee Etelä-Suomessa enää harvoin.

Hyväkuntoinen polku jatkuu kivasti mutkitellen. Saavun reittini kaukaisimpaan pisteeseen. Risteykseen, josta päätän valita paluusuunnan. Reittiä olisi tarjolla vielä toinen, hieman pidempi puolikas, mutta haluan jättää sen seuraavaan kertaan. Ensifiilistelyn voi tehdä vain kerran. On tauon paikka, ja lähellä oleva laavu osoittautui nappivalinnaksi.

Nyt on paikka ja olosuhteet kohdallaan. Ei ole metsäpalovaroitusta, ja, maalaisjärjellä jatkettuna, tuuli on vaimea sekä maastossa kosteutta. Siis reppu laavulle ja halkohommiin. Nostelen laavulta isot pöllit liiteriin ja teen osasta sopivankokoista nuotiopuuta. Puu on perinteisesti koivua, jossa hyvä tuohi. Olen tottunut vuolemaan havupuusta kiehisiä ja jatkan pinttynyttä tapaani, tällä kertaa koivukiehisillä. Hyvin se lähtee näinkin, ja puukkoa on mukava käyttää.

Kohta tuohikin juttelee liekin kanssa ja antaa ominaisen miedon tuoksunsa. Ilma hellii ja lammen pinta on tyyyni. Vesi on kirkasta, eikä koukatun pakin pohjalla näkynyt liikettä. Eikä ainakaan loppuvaiheessa, kun siitä saikkavedet keittelin. Ai että kun maistui taas eväät hyvältä. Tämä laavupaikka näyttääkin olevan suosittu, kun pari porukkaa kävi pyörähtämässä alueella. Jotain on kuitenkin vuosikymmenessä muuttunut, kun ennen tultiin samoille tulille, mutta nyt usein jatketaan matkaa tai evästetään reunemmalla. Harmi.

Pari tuntia taisi mennä laavulla istuskellessa. Luonnon ajattomuudesta ja elosta nauttien. Nuotion poltin perinteisesti loppuun ja katsoin, että alue jää siistiksi. Oli taas hyvä jatkaa matkaa. Laskeskelin, että perushätäiselle retkeilijälle neljä tuntia koko alueella voisi olla riittävä aika. Minä vietin kuusi tuntia ja hyvä niin. Ensi kerralla kävelen toisen, hieman pidemmän puolikkaan. Tai siis en vain kävele, vaan menen nauttimaan luonnossa olosta. Tervemenoa ikiaikaisten vaarametsien ja puronvarsilehtojen maisemiin nauttimaan retkipäivästä!