Suomalaisten mystifioitu luontosuhde? Kuinka historiamme on muokannut lähestymistapaamme luontoon.

Sanotaan, että suomalaiset ovat luontokansaa. Elämme harvaan asutussa maassa pohjoisen luonnon keskellä. Luonnonympäristömme on puhdas ja yksi turvallisimmista koko maapallolla. Edellytykset täyttää luontokansan kuvaus ovat hyvät. Miten on käytännön laita? Syvennyin aiheeseen historioitsijatuttuni kanssa.

Kasvamme yhdessä Euroopan kaukaisimmista kolkista vuorovaikuttaen pohjoisen elinympäristömme kanssa. Sitkeä, sisukas, ahkera, työteliäs ja hiljainen. Ominaisuudet, joilla suomalaisia on perinteisesti kuvattu ovat kehittyneet yhteiselossa naapurikansojemme ja luonnon kanssa. Millainen on Suomenniemeä asuttaneiden kansojen luontosuhde, ja onko nykypäivän suhtautumisessamme kaikuja ajan takaa?

Aikojen saatossa pohjoinen luonto on nähty sekä välttämättömyytenä että haittana. Ensimmäisten Pohjoismaihin tulleiden ihmisten luontosuhdetta voisi kuvailla kunnioittavan pragmaattiseksi. He elivät kalastaen, metsästäen ja luonnon antimia keräillen. Siis täysin riippuvaisina siitä, mitä luontoäiti päivittäin päätti tarjota.

Maanviljely-yhteiskuntaan siirryttäessä metsät kaskettiin ja suot ojitettiin pelloiksi. Ihmiselle tuli tarve muokata ympäristöään. Lisäksi osan eläimistä katsottiin olevan hyviä ja osan pahoja. Suurpetoja alettiin metsästää myös niiden kotieläimille aiheuttaman vaaran vuoksi. Elämän siirtyessä yhä enemmän metsistä pysyvän asutuksen piiriin erämaista tuli myyttisempiä ja myös pelottavampia.

Mitä? Tämähän kuulostaa siltä, että ihminen on alkanut vieraantua luonnosta jo nykyisen maaseudun syntyessä!

Luonnon arvo on kuitenkin ymmärretty aina ja metsistä on haettu se, mitä on tarvittu. Tiedämme, että luonnonvarojen käyttö ja valjastaminen ihmisen tarpeisiin kiihtyi teollistumisen myötä. Samoihin aikoihin, romantiikan aikakaudella erämaita alettiin katsoa aivan uusin silmin. Heräsi tarve kuulua ympäröivään luontoon. Olisiko luonnon mystifiointi onnistunut niin hyvin, elleivät ihmiset olisi kokeneet olevansa luonnosta erillään?

Kaupungistumisen myötä ihmisten kokemus luonnossa toimimisesta on heikentynyt ja puhutaan luontosuhteen katoamisesta. Luontosuhde ei kuitenkaan ole asia, jonka voi kadottaa tai vuorovaikutusta luonnon kanssa lopettaa, sillä tulemme aina olemaan riippuvaisia luonnosta.

Kun yhteiskunnan rakenteet ovat turvanneet perustarpeet, on luontoon voitu ottaa kevyempi näkökulma. Nykyisin luonto tarjoaa paikan vapaa-ajan vietolle, virkistäytymiselle ja palautumiselle sekä omien rajojen kokeilulle. Retkeilybuumi on kasvussa ja luontoliikkuminen kokee uutta kultakauttaan. Perinteisen eräjormailun ja extreme-lajien rinnalle on yhä voimakkaammin nousemassa leppoisa ja hidas luonnosta nautiskelu sekä koko perheen luontomatkailu.

Uskon, että meillä jokaisella on sisimmässään luonnollinen tarve päästä liikkumaan alkuperäisessä elinympäristössämme ja kokea luontoyhteyttä. Ihminen on sopeutuvainen ja oppii elämään kaupungissakin, mutta suoran luontokontaktin katkeamisella voi olla arvaamattomia seurauksia. Selvityksen alla on sekin, voiko luontokontaktin palauttamalla hoitaa eräitä sairauksia, muun muassa masennusta.

Suhteemme elinympäristöömme näkyy kulttuurissamme, joka on muokkautunut luonnon keskellä. Meillä on metsästys- ja keräilyaikakauden käytännöistä kumpuavat, yhteiseen sopimukseen perustuvat jokamiehenoikeudet, jotka ovat maailmanlaajuisesti harvinaisuus.

Meillä on yhä asutuskeskittymissäkin luontokohteita niin, että Metlan tutkimuksen mukaan lähimetsään on matkaa keskimäärin 700 metriä. Lapset ovat saaneet liikkua ja touhuta vapaammin metsissä kuin monissa muissa maissa. Kouluissa opetetaan luonnossa liikkumista esimerkiksi liikuntatunneilla hiihtäen, uiden ja suunnistaen.

Meillä on vahva kesämökkikulttuuri, jossa kesäasunnot vetävät meidät erityisesti vesistöjen äärelle. Metsien käyttö taas on aina ollut osa yhteiskunnan toimintaa, vaikka niihin olisi joskus liittynyt pelkojakin.

Luontosuhteemme on siis todellinen ilmiö, josta löytyy monia käytännön esimerkkejä. On mahtavaa, että ihmiset ovat kiinnostuneita luonnosta ja luonnossa liikkumisesta. Eikä ainoastaan mahtavaa… Puhtaan luonnon kokeminen ja suurempaan kokonaisuuteen kuuluminen on perustarpeen kaltainen vietti, jonka toivoisi otettavan huomioon päätöksenteossa niin valtio- kuin yksilötasolla.

Kaipuu luontoon kertoo, mistä tulemme. Se ilmentää sitä, mitä todella olemme.