Mahtava melontaretki Merikarvianjoella

Aktiivista tekemistä Merikarvialta etsivän kannattaa ehdottomasti testata myös Merikarvianjoki meloen. Merikarvianjokihan on lähes 30 kilometriä pitkä ja pudotuskorkeudeltaan 35-metrinen, monessa paikkaa leveänä ja rauhallisena virtaava, mutta myös runsaan veden aikaan hyvät vauhdit antava ja melojalle varmasti antoisa seikkailu.

Ei kannata arkailla, vaikka ei olisi koskaan melonutkaan, sillä Merikarvianjoella ei välttämättä tarvitse tukka suorana paahtaa, vaan pääsee rennon letkeästi liikkumaan vaikkapa kanootilla, kuten mekin teimme. Kanoottireissulle läksimme paikallisen luontopalveluyrityksen Purolomien Jussin johdattelemana.

Joki kutsuu.

Joki kutsuu.

Vaikka joelle voi lähteä useastakin paikasta, esimerkiksi Lankoskelta, meidän lähtöpisteemme oli joen rauhallisemmalla osuudella Kuninkaantien läheisyydessä. Sopivalla vesillelaskupaikalla ja aivan Purolomien laavun vieressä oli hyvä tutustua välineisiin ja saada Jussilta ohjeita kanoottiin ja kanootista pois nousemisesta, sekä muista turvallisuuteen liittyvistä asioista.

Itsehän en ole ollut kanootin tai kajakin kyydissä aiemmin laisinkaan, joten aloittelijan on hyvä pitää korvansa auki ja ottaa ohjeista vaari taikka mummo, sillä vesillä voi käydä äkkinäiselle väärin, vaikkei mitään whitewater-seikkailua olisikaan luvassa.

Jussi opastaa mm. oikeassa melan käsittelyssä ja kanootissa istumisessa.

Jussi opastaa muun muassa oikeassa melan käsittelyssä ja kanootissa istumisessa.

Käytössämme oli kaksi suurikokoista kanoottia. Naisväki istahti omaan kanoottiinsa ja me miehet omaamme. Laskimme kanoottimme vesille, ja Marianne sekä Noora-Mari hoitivat melomistouhut toisessa kanootissa – meillä keulassa heilui Aki ja perää piti Jussi. Itse istuin sujuvasti keskipaikalla.

Merikarvianjoessa ei ollut kovin kummoisesti vettä meidän retkiajankohtanamme, ja pinnan alla olikin jo alussa piilokivi, johon onnistuimme osumaan heti rannasta lähdettyämme. Kivestä selvittiin hienosti, vaikka jo tuumasin, joko tässä heti alkuunsa pääsee mulimaan. Mutta olihan meillä kaikilla liivit – eikä joessa ollut kuin vajaa metri vettä, joten jalat olisivat ylettäneet pohjaan. Kamera tosin olisi vetänyt vettä koneeseen.

Tällä joen osuudella ei hirveästi kuohuja olekaan, mutta virtausta on silti riittävästi, että ihan "pintamelonnallakin" pääsee hyvin etenemään.

Tällä joen osuudella ei hirveästi kuohuja olekaan, mutta virtausta on silti riittävästi, että ihan “pintamelonnallakin” pääsee hyvin etenemään.

Merikarvianjoen rantakasvillisuus on hyvin vehreää, ja puut kallistuvat monin paikoin rantapusikoiden ja -heinien seasta hienosti joen päälle. Paahteisenakin päivänä joella melominen on mukavaa, sillä puiden varjostamat osuudet ovat viileitä. Aurinkosuoja ja sopiva vaatetus kannattaa kuitenkin muistaa myös meloessa, sillä väriä nahkaansa saa ihan huomaamatta.

Retkemme alkuosuudella joki on vain noin 30–40 metriä leveä, eikä siinä ole käytännössä voimakkaampaa virtausta ennen melomamme osuuden ensimmäistä haaraa kuin niin kutsutun Salmelan sillan kohdalla.

Sillan alla alavirtaan mentäessä meno sujuu kuin itsestään, ylöspäin tultaessa joutuu melomaan voimakkaasti, ettei jäisi jäkkiin.

Sillan alla alavirtaan mentäessä meno sujuu kuin itsestään, ylöspäin tultaessa joutuu melomaan voimakkaasti, ettei jäisi jäkkiin.

Melominen sujui mallikkaasti molemmilla kanoottikunnilla, olihan puikoissa meikäläistä luonnollisesti paljon kokeneempia vesilläliikkujia. Olin kuvitellut kanoottia huomattavasti kiikkerämmäksi peliksi, mutta oli kuin melkein soutuveneessä olisi istunut. Pitkä ja tasapohjainen kanootti istui tukevasti joen vietävänä kuin punkki koiran turkissa.

Juttua riitti puolin ja toisin, ja moni Purolomien matkassa ollut lomailija onkin kehunut Jussia sujuvasanaiseksi kaveriksi. Näinhän asian laita onkin, mutta ei Ruotsalan Akikaan sanattomaksi jäänyt. Melko pian sillan jälkeen näkyviin ilmestyi kota, jolle pääsee maitsekin Luotokulmantieltä, mutta jonka kohdalla voi joko myös rantautua tai laskea vehkeet vesille.

Yksi monista Merikarvianjoen varren taukopaikoista.

Yksi monista Merikarvianjoen varren taukopaikoista.

Meillä oli kuitenkin vielä matkaa melottavana, joten tyydyimme vain katselemaan tätä paikkaa silmin ja kameran läpi. Joella on runsaasti ranta-asutusta, ja mökeillään tuntuikin olevan paljon tuttuja, joiden kanssa melojat huikkasivat sanan sinne ja toisen tuonne iloisissa merkeissä. Tikkaluoto-nimistä saarta ennen joki haarautuu ensimmäisen kerran tällä osuudella oikealle, ja sinne mekin käänsimme kanoottimme.

Sujahdimme taas yhden sillan alta ja lähestyimme Merikarvianjoen suistoa, joka toi väistämättä mieleen Floridan Evergladesin rehevine kasvillisuusvyöhykkeineen. Alligaattoreita Merikarvianjoelta ei kuitenkaan löydy, eikä mangrovepuita, mutta muuten monipuolista tulva-alueiden kasvillisuutta ja runsaasti muun muassa järviruokoa ja järvikaislaa. Suistoalue Tikkalahden ja Peipunlahden seudulla onkin laajojen ruovikoiden peittämä.

Ilmassa (vai vedessä) oli jo pienoista kisailun tuntua.

Ilmassa (vai vedessä) oli jo pienoista kisailun tuntua.

Maisemat muuttuvat selvästi kapeammasta jokiuomasta suistoon tultaessa, mikä tuo mukavaa vaihtelua, ja antaa mahdollisuuden meloa reilusti rinnakkain. Jussi kertoi muuten nähneensä kyseisellä alueella harmaahaikaroita, joita kovasti olisimme mekin halunneet havaita. Se elämys sai kuitenkin odottaa. Matkamme määränpää oli vielä noin puolentoista kilometrin päässä, eli käytännössä melkein hollilla jo.

Määränpää oli niin sanottu Jokisuun taukopaikka eli hieno puoliavoin kotalaavu, tai miksikähän sitä sanoisi. Kuitenkin suljetumpi kuin laavu, mutta avoimempi kuin kota. Sisältä löytyy kotakeittiö ja penkit sisäseinustalla sekä jykevä pöytä penkkeineen ulkoa, kuten myös kuivakäymälä. Rantautumaan pääsee hyvälle laiturille, ja kanootin tai kajakin voi vetää myös rannalle.

Jokisuun kota-laavu.

Jokisuun kotalaavu.

Johan sitä olikin ehtinyt nälkä tulla, vaikka toiset tekivät raskaimmat työt. Jussi teki tulet kotakeittiöön ja alkoi valmistella makkaranpaistoa ja kahvinkeittoa. Missä tahansa retkessä yksi parhaista hetkistä onkin eväiden syönti ja retkikahvit selkään. Jokisuun kota onkin yksi suosituimmista taukopaikoista alueella. Kartalla kohde paikantuu nimien Kuuskerinsunti ja Peltoluoto läheisyyteen.

Nyt se jo makkara paistuu ja kohta hyvältä maistuu...

Nyt se jo makkara paistuu ja kohta hyvältä maistuu…

Joki, jolta oli paluu

Tauko tuli lusittua, ja päivän ohjelmistossa oli vielä muutakin menoa, joten hyppäsimme – anteeksi – asettauduimme huolellisesti ja varovasti omiin kanootteihimme ja käänsimme niiden keulat tulosuuntaamme. Jos olisimme jatkaneet matkaa eteenpäin, kilometrin päässä olisimmekin olleet jo merellä. Eli näin kätevästi Merikarvian sydämestä pääsisi jo ihan avovesille asti. Merimelonta olisikin ollut sitten ihan eri juttu.

Jännittävää nähtävää oli kuitenkin luvassa paluumatkalla; tosin vielä Jokisuun taukopaikan laiturista irrottuamme emme vielä osanneet arvatakaan, mitä saisimme nähdä.

Naiset ensin, vaikka Merikarvianjoelle!

Naiset ensin, vaikka Merikarvianjoelle!

Kun pääsimme takaisin suistoalueen ruovikkoon, vajaan sadan metrin päästä vasemmalla nousi ilmaan iso lintu, joka ei voinut olla muu kuin haikara! Tai itse asiassa se olisi voinut kyllä olla kurkikin, kuten saatoimme hetken päästä huomata. Mutta enpä ollut nähnyt haikaraa minkäänlaista aikaisemmin! Tällä ei tosin ollut nyssäkkää nokassa, mutta hieno ilmestys se oli silti.

Kurjesta poiketen haikara lentää kaula mutkalla, ja sen jalat ovat reilusti lyhemmän näköiset, vaikka harmaahaikara kauempaa ja nopeasti katsottuna hyvin helposti saattaa näyttää kurjelta.

Komia lintu!

Komia lintu!

Kamerassa oli pahaksi onneksi lyhyt objektiivi, joten tuli melkoinen hoppu kaivaa teletötterö esiin. Sitten kun sekä kanootti että lintu olivat jatkuvassa liikkeessä, tuli vähän heittolaukauksia useampikin. Ja tietenkin 300 milliin venytetty zoomi oli aavistuksen verran taas liian lyhyt. Mutta aina ei saa kaikkea, mitä haluaa – eikä edes joka kerran.

Sitten kuulimme tuttuakin tutumman äänen kaislikosta: siellähän oli kurkikin! Oikeastaan niitä oli lopulta kolme tai neljä.

Merikarvianjoelle voi tulla siis vaikka lintuja bongaamaan!

Merikarvianjoelle voi tulla siis vaikka lintuja bongaamaan!

Hieno fiilis tuli noista linnuista, ja se osoitti, miten Merikarvianjoelle voi tulla hakemaan elämyksiä itse melonnan lisäksi myös luontokappaleista. Menomatka sujui vähintään yhtä rennoissa merkeissä kun tulomatkakin, ja vieläpä kanoottiemme välistä uiskenteli laihanpuoleinen rantakäärme. Vaan sitäpä en onnistunut kameraan nappaamaan, koska olin jo hetkeä ennen pistänyt sen pussiin takaisin. Siitä huolimatta niin kameran kennolle kuin muistin sopukoihin jäi tästä reissusta oikein paljon mukavia asioita!

Hyvin meni, mutta sai mennäkin!

Hyvin meni, mutta sai mennäkin!

Tutustu myös sähköiseen julkaisuun Elämyksiä Satakunnan luonnossa, Merikarvianjoen melonnasta luku ss. 31–33.  Myös Reitti Satakunnan sivuilta löytyy tietoa melonnasta Merikarvianjoella.

Nopeimmin pääset itse kokemaan melonnan huumaa omistamatta välttämättä itse kanoottia tai kajakkia, ottamalla yhteyden Purolomien Jussiin (ks. linkki jutun alussa). Kävimme muuten myös kalassa Merikarvianjoella, mutta se onkin sitten taas toinen juttu. Vaan ei hätää, se on tulossa lähiaikoina!

PAIKKA KARTALLA

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit
N 6865193  E 218862 (Lankosken lähtöpaikan noin-koordinaatit)

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.