Maaliskuisen meren hyväilyssä: alkukevään kauneutta Porkkalanniemellä Kirkkonummella

Kirkkonummella Itämereen työntyvän Porkkalanniemen päästä löytyy Uudenmaan virkistysalueyhdistys Uuvin ylläpitämä Porkkalanniemen virkistysalue. Alueella on useita parkkipaikkoja, merkittyjä polkuja ja taukopaikkoja, kunhan jaksaa – toivottavasti ilman matkapahoinvointia – ajella tuhannella mutkalla olevaa, valppautta vaativaa pikkutietä riittävän pitkälle.

Kohde kartalla
Tulipaikka: kyllä
Esteetön: osittain (esteetön katselulava taukopaikka Haahkan lähistöllä)
Saapuminen autolla: Tullandintie 187, Kirkkonummi
Saapuminen julkisilla: HSL:n bussi 902K tuo Porkkalaan, viimeiseltä pysäkiltä Porkkalanportille kävelymatkaa 2,4 km.

Teimme viime viikolla kevätretken Porkkalanniemelle, meren äärelle. Tuntui raikastavalta saada tuulettaa hiuksia ja ajatuksia meripuhurin äärellä. Alta löydät kuvia ja tunnelmia maaliskuisen meriluonnon kauneudesta tällä hienolla alueella. Linkkaan jutun loppuun myös lisää tarinoita Porkkalanniemeltä – niissä esitellään mm. taukopaikkoja, reittejä ja melontamahdollisuuksia. Jutun lopussa on myös minuutin mittainen video (Instagram-kela) retkeltämme.

Olimme lähteneet liikkeelle Porkkalan pääportilta, Porkkalanportilta, jonka edustalla oli tilava, arkipäivänä melkein tyhjä pysäköintialue. Porttia ei ollut vaikea huomata: se muodosti puisen kaaren, jonka alta suuntasimme reitille ja jonka ympärillä oli kattavat infotaulut retkeilystä ja luonnosta alueella.

Seurasimme leveää polkua metsien halki ja silokallioiden poikki eteenpäin. Tuuli pauhutti merta jo aivan lähellä. Avaran meren hohtava, valkoinen valo loisti metsikön takaa, ja murtoveden huminan saattoi aistia aurinkoisessa ilmassa helposti, kun hengitin nenän kautta syvälle sisään.

Kun sitten putkahdimme metsästä rantakallioille, kulkumme pysähtyi pitkäksi aikaa. Halusimme vain katsella ja ihailla.

Aallot rymysivät rannan silokallioille vitivalkoisina vaahtopäinä lännestä saapuvan puhurin voimin. Juuri ennen niiden iskeytymistä kiveen, juuri, kun ne olivat ohikiitävän hetken ajan korkeimmillaan, saattoi valkean vaahtoharjan alla erottaa erään meren kauneimmista piirteistä, sen turkoosinvihreän valon, läpikuultavan hohteen, jonka aurinko valaisi nousevasta vedestä esiin vain sekunnin murto-osaksi ennen aallon murskautumista rantaan ja vetäytymistä takaisin.

Laaja, sileä kallio levittäytyi vieressämme. Maaliskuun aurinko ei vielä saanut irroitettua siitä sitä rentouttavaa, paahteisen kiven ja merenrantakallion tuoksua, jonka kesäaurinko pian taas käristää ilmoille, mutta jo pelkkä auringon valo sulalla silokalliolla muistutti kesän lähestymisestä ja sai aikaan halun koskettaa paljain käsin kivipintaa.

Tutkimme kallion raitoja seurueemme peruskoululaisen kanssa, joka juuri sattui olemaan kiinnostunut laavasta ja mannerlaattojen siirtymisestä. Alla olevassa kuvassa näkyy hienosti, kuinka suuri kivi on nitkahtanut sijoiltaan – kuviot paljastavat sen liikahtaneen.

Ja aivan kuin harmaa-punertava tiikeriraidoitus rannalla ei olisi jo itsessään riittävän kaunis ja ihmeellinen, olivat jäkälätkin luoneet sen pintaan omia koristuksiaan.

Bonsaimaiset männyt, joista osa näytti kasvavan silkasta kivestä vailla hiventäkään maa-ainesta juurillaan, paljastivat, etteivät olosuhteet täällä ole helpot, mutta sitkeät selviävät. Ihailin niiden muotoja ja satukirjamaista olemusta, vaikka en osannutkaan samaistua niihin. Jos olisin puu, en olisi karuissa oloissa suloisena kasvava ja menestyvä käkkärämänty, vaan ennemminkin muhevassa maassa rauhaisasta ja mukavasta olostaan nauttiva lehtipuu, ehkäpä vaahtera tai tuomi.

Siirsin katseen aaltojen hypnoottisesta pauhusta rannan kiviin. Jäkälä oli kirjonut niiden pintaan hienoja Pakanamaan karttoja. En onnistunut jälkikäteenkään löytämään tietoa siitä, mikä jäkälä alla olevassa kuvassa näkyy. Vai onko siinä ehkä useampiakin lajeja? Jos sinä tiedät, kommentoithan vastauksen tämän artikkelin alle!

Kalliorantojen kolosissa lepäili vesi myös meren aalloilta rauhassa, erillään aavasta. Meren roiskeet eivät sinne yltäneet kuin korkeintaan aallonharjoista irronneina pieninä pisaroina, vesisumuna tuulen mukana, mutta tuuli kyllä viritteli lampareiden pintaa ajoittain villistikin. Siellä täällä kolosissa lepäili veden pinnalla vielä jää.

Niemen kapeimmassa kohdalla otimme muutaman askelen päästäksemme sen itärannalle. Kuten olin arvellut, oli siellä huomattavasti tyynempää. Pieni hiekkaranta levittäytyi muutoin kallioisen rannan kainalossa ja oli kasvattanut koristeekseen kaaren mereltä rantaan ajautuneita rakkoleviä, joiden vielä märkinä säilyneet osat törröttivät pystyssä jo mustaksi muuttuneesta, kuivuneesta levävallista, värisivät tuulen mukana ja loistivat kellanvihreinä iltapäivän auringossa. Niiden tuoksu leijui kylmässä ilmassa varovaisena, mutta tunnistettavana.

Olin valinnut jalkaani kumisaappaat, ja nyt kahlailinkin hetken aikaa matalassa rantavedessä ihan vain ilon vuoksi. Seurueemme rovaniemeläisvahvistus, sisämaan kasvatti, halusi maistaa sormenpäällään murtovettä kokeakseen suolaisen veden maun ensimmäistä kertaa – ja kyllä, hän huomasi sen olevan suolaista.

Katselin rannalla lepäilevää, jo valkoiseksi muuttunutta kaatunutta puunrunkoa sekä rakkolevien hippusia, jotka vielä irtaimina velloivat kumisaappaideni sivuitse rantavedessä edestakaisin aaltojen mukana.

Viileä merituuli hyväili poskia, ja pipo oli alkanut jo villastaa.