Lyhyt ja loiva nousu Oratunturille vie Lapin taivaan reunalle

Kurvasimme mieheni kanssa kuumana kesäiltana kartan osoittamalle hiekkatielle. Tie lähti nousemaan ylös rinteeseen ja suorastaan säikähdimme kun huomasimme, että sen reunaan oli parkkeerattu autoja. Onko täällä näin paljon sakkia? Apua.

Onneksi kävi ilmi, että meneillään oli jonkinlainen suunnistustapahtuma, ja meidän kohteemme olisi siitä vielä matkan päässä. Ajelimme siis hissukseen parkissa olevien autojen ohi ja jatkoimme hiekkatietä eteenpäin, kunnes tulimme pikkuiselle parkkipaikalle.

Puuhun oli kiinnitetty kyltti: Laavu 2 km.

Suunnistajista ei ollut enää tietoakaan, tuntui kuin olisimme kahden maailmassa. Aurinko lämmitti kirkkaana ja hyttyset suorastaan loistivat poissaolollaan. Suuntasimme kelkkareitin punaisin ruksein merkitylle reitille.

Maasto vietti mukavan loivana ylämäkeen, ja olimme tapamme mukaan ennemminkin päiväkävelyllä kuin retkellä. Hiljalleen puut harvenivat, ja maisema selän takana alkoi aueta.

Metsänpohja jalkojen alla muuttui lohkareikoksi. Minun murteellani sanottaisiin, että se oli aika pahaa rompoolia.

Onneksi kelkkareitin merkkejä oli näkyvissä tasaisesti, sillä terävässä kivikossa ei polku oikeastaan erottunut mitenkään. Minä kyllä nautin kivikossa kulkemisesta. Sitä jotenkin aistii joka solullaan olevansa elävä olento, kun jokaisen askeleen jokaisen lihaksen jokaisella liikkeellä joutuu olemaan huolellinen.

Kahden kilometrin kävely loivaa rinnettä on olematon matka tällaiseen maisemaan päästäkseen. Vaikkakin kivikko oli paikoin hankalaa, ei eteneminen olisi muutenkaan ollut nopeaa, koska koko ajan oli käännyttävä katsomaan takana aukeavaa maisemaa.

Riittävän ylös päästyämme näkyviin tuli Orajärvi. Horisontissa siinsivät myös oman kylämme Vaalajärven tuulimyllyt. Niin ainakin luulisin.

Kevät oli räjähdyspisteessä ja luonnon värit sen mukaiset. Kirkkaaseen vasta-aurinkoon koivujen tuoreet lehdet hohtivat vihreinä kuin pienet, lepattavat smaragdit.

Horisontissa kohosi Pyhätunturi. Yritin kuikuilla myös Nattasia ja Sattasvaaraa, mutta en varmuudella tunnistanut niitä horisontista.

Pyhätunturin tunnistaa mastosta.

Emme kiivenneet varsinaiselle huipulle, vaan jäimme jonkinlaisen valehuipun törmälle istuskelemaan ja vettä juomaan. Siinä sitä kelpasikin nauttia mahtavan Sodankylän maisemasta ja tunnelmasta. Iholla huikenteli tunturien kesätuuli otsaa viilentämässä ja ihmisen mieltä tuulettamassa.

Rauha oli mittaamaton ja aika pysähtyi. Yöttömän yön viikkoina ei ajalla ole muutenkaan merkitystä.

Oratunturin huiput kohoavat Kemijärventien varressa ja ne näkyvät komeasti tiellä ajettaessa. Lisäksi kun ajetaan Sodankylään Kittilästä, näkyvät ne silloinkin horisontissa erään mäen laelta pienen hetken ajan.

Siksi tämäkin reissu oli silkkaa uteliaisuuden ruokintaa: näen nämä tunturit kaukaisuudessa kauppareissuillani, nyt halusin nähdä ne läheltä.

Tunturin kivikko on liuskottaista ja muodostaa paikoin seinä- tai pilarimaisia rakennelmia. Ei ihan kuten Nattasilla, mutta samansuuntaista.

Ai niin mutta se laavu! Olimme pitäneet taukomme ja sitten muistimme, että täällähän piti olla laavu jossain. Viime metreillä olimme poikenneet kelkkareitiltä ja suunnistaneet vain suoraan ylärinteeseen, joten laavu oli jäänyt meiltä pimentoon. Päätimme koukata hieman pohjoisen kautta takaisin alas, ja sieltähän se laavu löytyikin. Kyseessä on Metsähallituksen laavu, ja sen yhteydessä on puucee.

Oratunturi on todella hieno tienvarsikohde ja suhteellisen helppo saavuttaa, koska matkallisesti taival ei ole pitkä, eikä se ole myöskään jyrkkä. Kivikossa kulkeminen on kuitenkin oma haasteensa, eli varovaisuus ja tukevat retkikengät ovat ehdottomat.

Taukopaikkamme kartalla. Sijainti: N=7471471.509, E=503698.533 (ETRS-TM35FIN)

P-paikka kartalla. Lumitilanteen tai kelirikon vuoksi tie voi olla ajokelvoton pitkälle kevääseen.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.