Luontopolku Kontionjälki Uuraisten Kangashäkissä sopii erityisesti perheille

Kävin edellisen kerran Uuraisten luontopoluilla ja reiteillä jo 10 vuotta sitten, joten nyt olikin oikein passeli aika palata takaisin samoille seuduille, mutta eri poluille. Kerron seuraavaksi Uuraisten Kangashäkissä sijaitsevasta hienosta Kontionjäljen luontopolusta, jonka toteutuksessa on otettu huomioon varsinkin perheen pienimmät. Retkipäivä oli 11.6.2025.

Sanomalehti Keskisuomalainen uutisoi vuonna 2022, että luontopolku tehtiin jo vuonna 2000, joten tänä vuonna se täyttää kunnioitettavat 25 vuotta.

Polun alussa olevassa infotaulussa sanotaan, että polku on Metsähallituksen omistuksessa, mutta sitä hoitaa ja ylläpitää Kangashäkkiset ry sekä Uuraisten kunta.

• Kohde kartalla
• Reitti n. 1,5 km/suunta
• Tulipaikka: kyllä, laavulla
• Esteetön: ei
• Saapuminen autolla: Kissakatu 40, Uurainen
• Saapuminen julkisilla: ei mahdollista

Polku lähtee pihasta

Kontionjäljen luontopolku on hyvin saavutettavissa esimerkiksi Uuraisten kylältä, josta on vain noin 20 minuutin ajomatka, eikä Äänekoskeltakaan juuri sen pidempään autolla ajele. Pyöräillenkin paikalle pääsee vallan mainiosti.

Aina niin luotettava autoilijan apulainen Google Maps opastaa Pölykankaantielle, jota ajetaan muutama kilometri, käännytään sitten Kurrikadulle ja körötellään Kurrikatua pitkin noin 1,5 kilometriä, kunnes opasteet osoittavat Kissakadulle.

Heti Kissakadun alussa ja myös sen varrella voi nähdä pieniä eläinpatsaita eri materiaaleista tehtynä. Silmät kannattaa pitää tarkkoina koko ajan, sillä bongattavaa alkaa löytyä jo ennen varsinaista polkua.

Luontopolku alkaa ja luontopolun parkkipaikka löytyy Kissakadun päästä, asuinkiinteistön piha-alueelta. Paikassa asuu luontopolun ideoinut ja toteuttanut Irma Pölykangas puolisoineen. Auton voi jättää merkitylle pysäköintipaikalle.

Olin retkellä kaverini ja eräopaskollega Jukan kanssa, mutta emme lähteneet etsimään omistajia, vaan lähdimme saman tien polulle.

Mustavalkoiset käpälänjälkitaulut ohjaavat kulkijaa polulla, mutta väärälle reitille erehtymisen vaaraa ei oikeastaan ole. Jostakin syystä polun alkupäässä on punainen, peltinen rajapyykki keskellä polkua, mutta kun sen huomaa, siihen ei kompastu.

Meidän huomiomme kiinnittyi pian melkoiseen käkätykseen, joka kuului jostakin läheisestä puusta. Äänistä päätellen tikanpoikaset siellä vaikuttivat mekastavan oikein porukalla.

Kuusten lisäksi polun vasemmalla puolella kasvoi myös jo ihan aikuisen ikään ennättäneitä haapoja, ja nehän ovat myös tikkojen suosiossa. Puuaines on pehmeää, joten siihen pystyy hyvin takomaan pesäkolon. Tuli heti mieleen, että olisiko alueella myös liito-oravia, mutta emme tarkemmin alkaneet niitä tiirailla, saati etsimään papanoita puiden juurelta.

Hienohan semmoinen ”lentävä rukkanen” olisi ollut nähdä. Edellisen ja toistaiseksi ainoan kerran näin liito-oravan noin 40 vuotta sitten. Silloin harmaa nappisilmä vietti yhden kivan kesäpäivän kotipaikkani naapurin pihassa olleessa puussa, mutta kun se siitä lähti pois, sen koommin en sitä ole itse nähnyt elävänä siellä enkä muuallakaan.

Polun ”rastien” suunnitteluun on nähty vaivaa

Luontopolku oli ihan selkeästi lapsille ja lapsiperheille suunnattu. Vaikka emme retkikaverini kanssa enää optimaalista ikäryhmää edustaneetkaan, olimme silti iloisia ja hämmästyneitäkin, että onpa hyvin pidetty reitti ja kuinka paljon vaivaa on nähty polun suunnitteluun etenkin lukuisten pienten yksityiskohtien suhteen.

Polun varrelle oli aseteltu erilaisia pikku mökkejä, joiden luukkujen takaa löytyy aina jokin yllätys. En kerro tässä, mitä kaikkea niissä on, joten muillekin retkeilijöille jää jotain tutkittavaa.

Joka tapauksessa mökkien ideoimiseen ja väsäämiseen on varmasti mennyt aikaa, sillä yksikään mökki ei ole samanlainen.

Yksi selkeä merkki siitä, että polku on suosittu, on sen pysyminen hyvässä kunnossa. Toisin sanoen, se ei ole heinittynyt tai kasvamassa umpeen vesakosta, vaan se on hyvin selkeästi näkyvillä maastossa, ja polulla kulkeminen on mukavaa ja turvallista.

Toisaalta runsas kulkijoiden määrä voi näkyä vastaavasti juurien paljastumisena polkupohjalla ja kosteissa paikoissa polun levenemisenä, koska retkeilijät haluavat mielellään kiertää märät kohdat.

Tällä polulla kaikki vaikutti olevan kunnossa. Ainoastaan yksi osuus oli hieman hankalampikulkuinen, koska polku oli linjattu aivan metsäojan viereen kaltevalle penkalle. Elleivät kengät ole pitävät, etenkin märällä kelillä lipsahtaminen ojan puolelle voi olla todennäköistä, mutta ei erityisen vaarallista.

Meillä ukonköppänöillä oli jo vähän tasapainottelemista, vaikka polku oli kuiva. Itse romutin vasemman nilkkani juuri reissua edeltäneellä viikolla, joten sen kanssa sain olla erityisen varovainen kaltevalla polulla, jossa oli myös paljon puiden juuria. Joka tapauksessa polulla kannattaa yrittää pysyä eikä lähteä seikkailemaan siltä sivuun.

Lisää yllätyksiä lapsille ja pohdittavaa aikuisillekin

Hieman tasapainoa vaativan pätkän jälkeen polku kääntyy jyrkästi vasemmalle. Tässä kohdassa on Konttipuro, jossa on taas yksi yllätys lapsille. Perheenjäsenet voivat yhdessä miettiä ja selvittää, minkälaisia vesikasveja tällaisilla paikoilla yleensä kasvaa ja miten ne voidaan tunnistaa.

Nykyisin taitaa melkein olla helpoin tapa kysyä sitäkin Googlelta, mutta sillä keinoin asiat eivät välttämättä jää omaan muistiin. Nopeaahan se tosin on, jos ei ennestään tiedä, mutta perinteisen painetun kasvioppaan kanssa maastoon lähteminenkään ei liene ajatuksista pöllömmästä päästä.

Konttipuron mutkan jälkeen maisema muuttuu hetkeksi, kun kangasmetsästä siirrytään kosteampaan ympäristöön, eli rämeelle ja lähestytään Konttilampea. Reitillä on muutaman kymmenen metrin verran kapeaa pitkosta. Luultavasti varsinkin keväisin tämä osuus polusta voi olla vetinen, joten pitkokset ovat ainakin silloin tarpeen.

”Onko vielä pitkä matka?”

Näin voisivat jo perheen pienimmät kysyä, kun on päästy Konttilammen rantaan. Onhan sitä makkaraa ja pillimehua varmaan jo kovasti tehnyt mieli.

Konttilammen rannan tuntumassa polku kääntyy oikealle, mutta myös vasemmalle on pieni pisto, joka vie pienelle lähteelle. Lähteen vesi vaihtuu koko ajan ja se on aivan kirkasta. Usein pienillä metsälammilla vesi voi olla humuksen vuoksi ruskeaa ja sameaa.

Lähteen jälkeen polku näyttää jatkuvan eteenpäin, mutta se vie vain läheisten mökkien luo. Sen vuoksi on parempi kääntyä oikealle ja suunnistaa lähellä olevalle laavulle, jonne on enää vain noin 170 metriä. Arvatenkin eväiden toivossa lapset ottavat viimeistään tässä kohtaa juoksuaskelia.

Pieni hengähdystauko Konttikorven laavulla

Konttikorven laavulla tuoksuu terva. Laavun vieressä olevan liiterin sekä hieman kauempana sijaitsevan ulkohuussin ulkoseinät oli vastikään tervattu, ja tuoreesta tervasta huomautettiinkin pienellä lapulla, jotta retkeilijät eivät vahingossa sotkisi itseään tervalla.

Täälläkin on pieniä yksityiskohtia, joissa on ajateltu lapsia. Liiterin ovenpielestä löytyy vanha kunnon lankapuhelin, joka on jo monelle nuoremman sukupolven edustajalle tuntematon kapistus ja museokamaa.

Älypääpuhelinten aikakaudella vanha valintalevypuhelin voi kuitenkin lapsille olla jännittävä esine katsoa ja kokeilla, vaikka sillä ei enää mihinkään voisi soittaakaan. Eikä siitä ainakaan Spotify kuulu.

Laavulla on vieraskirja, joka toimii samalla myös kävijäseurantana. Kävijöitä laavulla ja luontopolulla tuntuikin olleen oikein mukavasti. Mekin kirjasimme käyntimme vieraskirjaan.

Konttimäen kuusia ovat kurittaneet niin lumi kuin myrskyt

Jatkoimme aika pian matkaa eteenpäin. Hetimiten laavun jälkeen huomasimme tyvestään poikki päksähtäneen puun, jonka vieressä oleva luontotaulu kertoi puun saaneen osuman salamasta 80-luvulla. Arvelisin, että puu säilyi salamaniskun jälkeen vielä pitkään pystyssä, eikä salama sitä onnistunut kaatamaan.

Usein muuten näennäisen hyväkuntoisestkin kuuset voivat katketa, kun palokärki kovertaa puun tyven ontoksi ja lahottajasienet pääsevät kolosta puun sisään tekemään tuhojaan. Vaikka muu osa puusta olisi tiukkasyistä ja hyväkuntoista, voi tyvi olla aivan höttöä, niin eihän se ihme ole, jos puu kovalla tuulella katketa napsahtaa.

Joskus kovien myrskyjen, kuten vuoden 2011 Tapani-myrsky, seurauksena suuret ja vanhatkin kuuset voivat kaatua kokonaisina, jolloin ne rytkähtävät nurin juurakoineen.

Kivutessamme ylös Konttimäen rinnettä huomasimme useammankin asian. Ensimmäinen oli, että jopas hengästyttää, kun korkeuseroa suhteellisen tasaiseen alkumatkaan oli selkeästi enemmän. Eikä ihmekään, sillä nousua on noin 40 metriä vain noin 200 metrin matkalla, jos reittiä kuljetaan myötäpäivään. Risteyksestä haarautuvan polun vasen haara on jyrkemmän rinteen puolella.

Toinen huomaamamme asia oli, että mäen rinteessä oli paljon latvastaan katkenneita puita. Pystyyn jäänyt osuus oli kuivunut ja kuollut. Myös maahan pudonneeseen yläosaan oli alkanut jo kasvaa mm. kääpiä ja sammalta. Syy selvisi pian polun varrella olleesta infotaulusta, jossa kerrottiin kovista lumitalvista, joiden vuoksi lumen paino oli katkonut latvoja useista puista.

Terve puu kestää normaalisti valtavia rasituksia, mutta joskus silläkin on rajansa. Kovina lumitalvina ja poikkeuksellisten sääolosuhteiden vaikutuksesta lumikuorma puun oksistossa voi olla useita satoja kiloja, ellei tonneja, joten puu voi napsahtaa poikki kuin tulitikku, kuten esim. YLE uutisoi vuonna 2019.

Myös ihmisellä on ollut osansa Konttimäen luonnon ja puuston elämässä. Eräässä luontotaulussa kerrotaan, että alueella on tehty harvennushakkuu viimeksi 1990-luvun puolella ja isompi metsänhoitotyö joskus 1950-luvulla.

Vanhoista ilmakuvista näkee, että alueen metsät ovat olleet pienimmillään vuonna 1980, mutta yli 40 vuodessa ne ovat kasvaneet jo aika hyvin takaisin.

MML:n ilmakuvat esim. Paikkatietoikkuna-palvelussa ulottuvat vain 1950-luvun alkupuolelle, mutta polun varrella olevista tauluista ilmenee myös, että Konttimäen päällä on joskus ollut myös laidunmaata, ja eron maapohjassa kyllä voi havaita ominkin silmin.

Konttimäen näkötorni

Kun saimme puuskutettua mäen ylös, jatkoimme hetken hengähdettyämme matkaa kohti Konttimäen näkötornia, johon oli myös oikein hyvät opasteet.

Kapeaa, käpyjen ja neulasten peittämää polkua oli oikein mukava tallustella, ja sää oli juuri meille sopiva; ei liian kuuma eikä liian kylmä. Muuten olisi ollut varsin rauhallista, mutta nämä seudut ovat Ilmavoimien harjoituslentojen aluetta, joten tällä reissulla lintujen laulun sijasta kuulimme aika ajoin suihkumoottörien töhinää.

Lentokoneiden äänet olivat kuitenkin satunnaisia, joten myös luonnon omat äänet pääsivät esiin, ja kaivattu hiljaisuuskin sieltä lopulta koitti. Hiljaisuudeksi lasken itse myös tuulen huminan puissa.

Näkötornille ei ollut opasviitan kohdalta pitkä matka, ja pian torni näkyikin jo puiden lomasta.

Kun torni aikoinaan rakennettiin, puusto oli huomattavasti matalampaa ja näkymät varmasti paremmat. Mutta niin kuin monessa muussakin paikassa, torni ei kasva pituutta puiden tahtiin.

Emme kummatkaan kiivenneet torniin, vaan tyydyimme huilaamaan ja istuskelemaan hetken tornin juurella olevalla penkillä. Tempaisimme vettä pulloistamme ja minäkin puoliväkisin suostuin ottamaan retkikaverin tarjoamaa suklaata.

Maastoportaat ja Pieni Konttipuro

Pienen hengähdystauon jälkeen meillä oli vielä yksi rasti ennen luontopolun päätepistettä ja paluuta takaisin. Läksimme kulkemaan vaihteeksi alaspäin viettävää polkua ja reitin jyrkintä kohtaa, jonka selvittämisen helpottamiseksi paikalle oli rakennettu tukevat maastoportaat.

Huomasimme portaita laskeutuessamme, että vasemmalla puolellamme oli melkoinen jyrkänne ja komeita kallioita, joita emme malttaneet olla tutkailematta tarkemmin. Innokkaana luolabongarina halusin välttämättä tarkistaa, olisiko jyrkänteessä sopivia koloja ja rakoja, joihin olisin voinut itseni ängetä.

Vaikka kallionseinämä oli näyttävä, se oli lopulta aika nopeasti tarkistettu, ja luolasaldo jäi tällä kertaa nollille. Mutta tulipahan katsottua. Jyrkän paikan jälkeen maasto alkoi taas tasoittua, kun lähestyimme reitin päätepistettä eli Pientä Konttilampea.

Lampi oli oikein sievä, pieni helmi piilotettuna puiden katveeseen. Vanhoista ilmakuvista katsottuna lampi oli melkein ”paljailtaan” 1980-luvulla, kun metsää ei paljon silloin ympärillä ollut.

Ilmakuvista huomaa myös, että lammen vesipinta-ala on vaihdellut vuosikymmenten kuluessa; välillä vettä näyttää olleen enemmän, välillä vähemmän. Se on toki luonnollista kaikenlaisilla vesialueilla.

Konttimäen päällä on joskus myös laidunnettu ja asuttu

Pikkulampi on käytännössä luontopolun päätepiste, mutta takaisin pääsee niin, että koko matkaa ei tarvitse kulkea samaa reittiä. Katselimme kännykän maastokartasta, että hieman ennen lampea olisi ollut joku etelään päin suuntautuva polku, mutta maastossa ei näkynyt siitä merkkiäkään, eikä se suunta olisi virallista polkua ollut muutenkaan. Niinpä kapusimme portaat ylös ja kävelimme näkötornin ohi takaisin päin.

Konttimäen laki on varsin tasainen, ja siellä onkin reitillä olevien kylttien mukaan ollut jonkinlaista laidunta ja myös joskus 1800-luvulla asutusta, josta ei enää ole paljoakaan jäljellä. Opasteiden mukaan lähellä olisi vanhoja raunioita.

Verrattuna vaikkapa Konginkankaalla sijaitsevaan rauniouuniin, jonka huomaa varmasti, Konttimäen vanhan asuinpaikan jäänteitä ei maan päällä juuri ole havaittavissa pientä esinetaulua ja infokylttiä sekä lähes huomaamatonta maauunia lukuun ottamatta.

Paikassa on ollut infotaulun mukaan Romula-niminen tila, jonka alueelta on onnistuttu löytämään ja säilyttämään pieniä metalliesineitä, kuten avaimia, lukkoja, veitsenteriä jne. Niitä kaikkia on varmasti tarvittu jokapäiväisessä elämässä ja tilanpidossa. Lieneekö ainakin osa niistä valmistettu aikoinaan ihan paikan päällä?

Tilojen nimet ovat kyllä mielenkiintoisia! Paikassa olleesta kyltistä ei kuitenkaan selvinnyt, miksi tilan nimeksi on annettu Romula. Olisiko tilalla ollut paljon kaikenlaista tarpeellista ja vähän tarpeetontakin tavaraa? Konginkankaan rauniouuni muuten sijaitsi Löyhkälä-nimisen tilan mailla.

Peikkomainen yllätys

Vanhan asuinpaikan kohdalta lähdimme vähitellen laskeutumaan polkua alaspäin. Paluureitti olikin huomattavasti loivempi kuin tuloreitti, vaikka taisimmekin kiertää polun vähän ”opasteita vastaan”.

Reitin varrella kohtasimme vielä varmasti lapsiakin innostavan hahmon: puusta veistetyn, hauskan näköisen peikon. Siinä onkin ollut veistäjällä väkertämistä, mutta kivan näköinen kaveri puun juurella istui vihreissä henkselihousuissaan!

Paluu sujui leppoisissa merkeissä alamäkeen, ja mikäs oli meidän retkeillessä niin hyvällä kelillä. Ketään muita ei meidän lisäksemme ollut polulla, mutta epäilemättä laavun vieraskirjaan tuli pian sen jälkeen uusia merkintöjä, ja monet pienet ja isommat jalat ovat polkua ehtineet tallata jo nyt elokuuhun mennessä, kun tätä kirjoitusta viimeistelen.

Mahtava juttu, että tällaisia hyvin pidettyjä ja ajatuksella suunniteltuja luontopolkuja ja ulkoilureittejä on tarjolla lähiretkeilyyn ja vaikka myös kauempaa tuleville!