Lapin palasia Seitsemisessä – viikonlopun mittainen retki kevättalviseen kansallispuistoon

Lapin selkosille olivat eräkaverukset vakaasti lähdössä, mutta muuttunut maailmantilanne sekoitti pakan. Onneksemme se sekoitti sen kuitenkin sellaiseen asentoon, että pääsimme tekemään hienon viikonlopun talvivaelluksen lumen peittämissä Seitsemisen kansallispuiston maisemissa.

Lähtöpaikka kartalla (Saari-Soljasen P-alue, Soljostentie, Ikaalinen)

Tämmöisiä ja monia muita talvimaisemia pääsimme sitten katselemaan!

Tapahtui 4.–6.3.2022

Tämä tarina edustaa pitkästä aikaa sellaista meikäläisen formaattia, missä menen ja elän muistissani uudelleen läpi koko hienon reissun! Näissä tapauksissa tarinaa riittääkin sitten ainakin kohtalaisesti, koska niin paljon mainioita kokemuksia on muistiin tallentunut. Tervetuloa siis mukaan kanssani tuolle retkelle!

Hieno talvivaelluksen suunnitelma rakentuu

Kompaktitkin otsikot ja tarinoiden nimet voivat usein aueta helposti kenelle tahansa, mutta juuri sellaista en riittävän lyhyenä pystynyt tälle artikkelille keksimään. Tämän retken kauimmaisena taustana on se, että joskus tässä hienon lumisen talven aikana yhden ja toisen innokkaan retkeilijän päässä alkoi herätä intohimoja päästä oikein kunnon talvivaellukselle Lapin laajoihin erämaihin taas vaihteeksi. Kolmen kaverin kesken me ryhdyimme sellaista sitten ideoimaan, eikä mainioista kohdealueista pulaa ollut. Paitsi runsauden pula. Täyden viikon loman saaminen sopimaan kaikkien erilaisiin aikatauluihin maalis-huhtikuun ikkunassa oli sen sijaan haastavaa, mutta muita asioita järjestelemällä viikko #10 lopulta sellaiseksi löytyi. Ja alueeksi oli valikoitunut Itäkaira UK-puiston kaakkoisosassa, sekä vielä Korvatunturinkin valloitus, mitä varten kaikki olivat rajavyöhykeluvatkin hankkineet.

Viittoja siellä jossain. Meikäläiset eivät kyllä polkureiteillä liikkuneet.

Suunnitelma murentuu maailmantilanteen muuttuessa

Mutta niin eivät asiat sitten kuitenkaan menneet. Itäisen naapurimaamme reaalimaailmasta jo täysin irtautunut diktaattori käynnisti täysimittaisen sodan Ukrainaa vastaan ja ainakin koko Euroopan turvallisuustilanne kääntyi tavattoman nopealla aikataululla vallan toiseen asentoon. Hyvin huonoon asentoon, aivan kaikilta kanteilta katsellen! Meidän pieni retkitiimimme kävi keskenään intensiivisiä etäkeskusteluja useana iltapuhteena ja päädyimme sitten sellaiseen johtopäätökseen, ettemme halua juuri nyt lähteä useiden päivämatkojen päähän perheistämme ja muista läheisistämme.

Niin tuo hartaasti suunniteltu ja odotettu retki siis yhteisellä päätöksellä peruutettiin. Sellaisella tausta-ajatuksella, että siellä ne erämaat meitä kyllä rauhassa odottavat, kunhan vaan saadaan tämä ihmisten merkillinen maailma taas takaisin jonkunlaiseen tasapainoon, jollain aikataululla.

Liesijoen alkuosalla.

Plan B nostaa päänsä

Mutta onneksi M tajusi nostaa pöydälle sellaisen ehdotuksen, että mentäisiin kuitenkin lyhyelle, viikonlopun mittaiselle talviretkelle jonnekin aika lähelle. Sitten oli edessä taaskin monia mainioita vaihtoehtoja, joista nopsasti valitsimme kohdealueeksi Seitsemisen kansallispuiston tuossa pohjoisella Pirkanmaalla.

Retken suunnittelu eteni sitten vauhdikkaasti muutamalla iltapuhteella. Varustepuoli oli tässä vaiheessa helppo juttu ainakin meikäläiselle, joka päätti lähteä retkeilemään juuri pilkulleen niillä samoilla rensseleillä, joiden kanssa oli tarkoitus Itäkairaankin mennä. Sisältäen jopa 7-8 vuorokauden muonat, polttoaineet, sun muut. Niin pääsisin joka tapauksessa taas tekemään ihan oikeaa vaellusta, vaikkakin vain parin päivän ajaksi. Pitämään pientä tuntumaa yllä täysvarustuksen kanssa kulkemiseen. Keikan logistiikkakin yksinkertaistettiin sellaiseksi, että jokainen vaan hankkiutuu sovittuun lähtöpaikkaan omien reittiensä ja aikataulujensa mukaan.

Savotta Paljakka valmiiksi lastattuna maatalon tuvan lattialla.

Reissun alkutahdit – ojassa

Meikäläinen lähti ajelemaan pohjoiseen uusmaalaiselta maatilaltamme jo varhain iltapäivällä, jotta minulla olisi aikaa hoitaa erinäisiä rakennusteknisiä hankintoja yhdessä matkan varrelle sopivasti osuvassa kylässä. Tampereen rautakaupoista ne kaikki helposti löysinkin, ja vielä valoisaan aikaan köröttelin koko ajan pieneviä teitä pitkin kohti Seitsemisen kansallispuistoa ja Saari-Soljanen -järven vieressä olevaa P-aluetta, joka oli sovittu kohtaamispaikkamme.

Muttei sekään sujunut ihan niin kuin minä ja Mannerheim suunniteltiin. Vaikka hyvin hiljaa ajoin, yhdessä kurvissa tien oikea reuna alkoi yht’äkkiä pettää auton etupyörän alta ja vei meidät vastustamattomasti sen lumen täyttämän ojan pohjalle saakka! Mitäpä siinä sitten muuta, kuin kiroilemisten jälkeen soittamaan hinauspalveluun ja lähettämään varoitukset kavereille liian leveäksi auratusta tiestä. Odotuksesta tulikin muutaman tunnin mittainen, kun hinausauton kuljettaja eksyskeli moneen otteeseen osin auraamattomien pikkuteiden verkostossa.

Näinkin voi käydä, kun auraus on paikkapaikoin hoidettu ojankin päälle.

Leiritulilla, osa 1

Veli M oli mennyt ohitseni jo tuntia ennen kuin minä pääsin lopulta ajamaan viimeisen puolen kilsan taipaleen tapaamispaikallemme. Tulilla istuivat mukavasti keittokatoksessa yhdessä Topi-koiran kanssa. Muun tekemisen puutteessa ja Juhaa vielä odotellessamme patikoimme sitten katsomaan noin 700 metrin päässä olevaa tulipaikkaa Kirkas-Soljanen -järven rannalla. Oivaksi leiripaikaksi sen totesimme ja sinne opastimme Juhan suoraan ajamaan.

En edes muista kuka meistä tulet sytytti, mutta kokeneiden retkeilijöiden seurassa joku sen aina ihan ensimmäiseksi tekee. Tulipaikan ympärillä oleville penkeille ja pöydän ääreen me sitten asetuimme iltaa viettämään. Kun kello taisi silloin olla jossain kuuden, seitsemän välillä ja mahdollisista lounaista oli itse kullakin kulunut jo pitkä aika, ensimmäiseksi laiteltiin ruokia ja syötiin eväitä. Taivas oli kirkas ja pakkanen kiristyi koko ajan niin, että sen oikein nenän päässään tunsi. Mistä syystä vaatteita laitettiin kohta reilusti lisää ylle, pelkkien taukotakkien lisäksi.

Siinäpä Juhan majapaikka valmiina. Hengittävyys on ainakin kohdillaan.

Yöpymiskuvot oli laitettu kuntoon heti syömisten jälkeen ja ne olivat tällä kertaa seuraavanlaiset. Minä ja M päätimme yöpyä taivasalla pivipussiemme sisässä, Juhalle pystytettiin majapaikaksi M:n pieni teltta. Ilta kului sitten siinä tulien ääressä niin kuin se aina kuluu. Niin, ettei ajankulkua edes tajua, koska keskustelut vievät mennessään, eikä kännyköitä katsella. Jutustelut tulilla ovat usein intensiivisiä ja melkein aina myös mukavia. Tällä kertaa ei kuitenkaan mahdettu mitään sille, että yksi ei ollenkaan miellyttävä aihepiiri pyrki jutusteluita hallitsemaan. Muitakin sentään onneksi sekaan mahtui, ja kun joku jossain vaiheessa katsoi kelloa, se oli edennyt jo hyvän matkaa yli neljän!

Siitä me sitten kömmimme itse kukin pikkuhiljaa makuupussien sisään ja Topi-tolleri nukkumaan isäntänsä viereen lumelle! Meikäläinen suoritti pieniä juoksentelulenkkejä ja voimisteluita ennen yöpuulle vetäytymistä, koska on jo vuosikymmeniä sitten semmoisen perin hyväksi tavaksi oppinut ennen pakkaskeleissä nukkumista.

Ensimmäinen pivimies on jo kuoriutunut lämpimästä toukkakotelostaan, toinen nukkuu vielä.

Aamun auvoa

Juhalle tuo ei pelkkää auvoa kyllä ollut, sillä hän oli palellut kovasti, eikä montaakaan silmällistä aamuyön tunteina nukkunut. Nousi ylös tulistelemaan jo joskus ennen kuutta! Minä seuraavaksi paljon myöhemmin ja M vielä paljon myöhemmin. Meikäläiselle oli joku pieni nuhakuume hiipinyt päälle jo muutama päivä sitten, mutta niin lievänä, ettei mokomaa voi tämmöisiä retkiä pilaamaan päästää. Nyt aamusella olotila tosin tuntui ehkä hieman vähemmän täydelliseltä kuin eilen. Juhaan oli sen sijaan joku vastaava pöpö iskenyt kyntensä paljon suuremmalla intensiteetillä ja hän alkoi vaikuttaa suorastaan kipeältä. Mitä olotilaa eivät sen paremmin unen puuttuminen kuin paleleminenkaan varmasti auttaneet!

Aamu ja aamupäivä etenivät siitä hyvin verkkaisesti. Kaikki söivät aamupalojaan ja pakkailivat leirejään omiin aikoihinsa. Tuuli oli alkanut heräillä aamupäivän aikana ja muutti pikkuhiljaa meidän hienon niemileirimme hiivatin kylmäksi tuulitunneliksi. Niinpä yhteistä lähtöä odotellessa oli sekä aikaa, että syitä suorittaa erinäistä pientä lenkkeilyä sekä ympäristöön tutustumista. Minä kävin muun muassa hiihtämässä lenkin järven jäällä metsäsuksineni, päästen toteamaan seuraavat asiat. Siellä jäällä tuuli oli paljon vähäisempää, ja aurinko porotti suorastaan lämpimästi! Lumikeli oli täydellinen. Kantava pohja, jonka päällä 5–10 senttiä pakkaspuuteria, paikasta riippuen. Sekä luisto että pito niin hyvät kuin olla voi.

Avosoiden, järvien ja lampien hanget kimmelsivät aamupäivän auringossa!

Päivän ensi taipaleet

Vasta vartin vaille kymmenen me lopulta hiihtämään lähdimme. Kavereiden varustuksena oli rinkat selässä ja liukulumikengät jalassa. Meikäläisellä puolestaan sama ahkion ja rinkan yhdistelmä, jonka kanssa olen ainakin viimeisen tusinan talviretkeä kulkenut. Jaloissa minulla siis 2,7 metriset Peltosen metsäsukset.

Kartoista olimme katselleet itsellemme sellaisen reitin Liesijärven laavulle, joka kulkisi aivan valtaosin pitkin alueen upeaa suojärjestelmää. Hiihtely vaihtelevissa avosuomaisemissa ja järvien lahdelmissa oli sellaista nautiskelua, jota ei usein maistelemaan pääse! Ihan kohtalaisella keveydellä pystyi vallan oikeasti hiihtämään myös ahkio perässään! Niin, että jokaisella potkulla ja sauvojen työnnöllä karavaani liukui eteenpäin metrin tai enemmänkin. Vain kivikovan hankikannon päällä voisi vielä vauhdikkaammin eteenpäin päästä, mutta sellaisella pinnalla meneminen ei kyllä hauskaa olisi. Tasapainon pitäminen on hirmu vaikeaa, koska sukset lipsahtelevat joka suuntaan, myös sivuille. On se tuommoinenkin nimittäin joskus koettu.

Siinä kärkijoukko lähestymässä yhden suolahden pohjukkaa.

Haasteosuus

Pikkuisen hätäisesti kun oli karttoja luettu, oli vaikuttanut siltä, että koko matka päästään etenemään suota tai soistuneita pintoja myöten, missä kasvusto olematonta tai harvaa. Yksi hyvin kapea kannas oli kuitenkin jäänyt huomaamatta ja sepä sitten olikin koko päivän hankalin kohta. Vain meikäläisen pitkälle karavaanille toki, pelkkien liukulumikenkien kanssa pääsee helposti etenemään vielä paljon tuota haastavammissakin paikoissa. Vaikeus syntyi tuossa oikeastaan vain siitä, että kapeaa kannasta pitkin oli joskus laitettu kulkemaan joku ihmeen metsätie, joka on karttaankin merkitty. Sitä reunustaa molemmilla puolilla ojat, jonka pois kaivettuun maahan on muodostunut tiheät pusikot. Mutta kyllähän tuonkin panssariesteen läpi vaan lopulta reitti löytyi.

Noistakin kuusiseinämien reunustamista ojista sitä vaan läpi tungettiin.

Pelkkää nautiskelua!

Vielä toinenkin kannas reitillämme oli, mutta sen ylittäminen oli helppoa kuin heinän teko ja sitten oltiinkin ison suojärjestelmän äärellä, jota pitkin pääsisimme etenemään aina maaliin asti – ainakin peruskartan mukaan. Pelkkää riemua edessä taas! Ja pitkään. Kun maali, sekä reitti sinne olivat kaikille selvät, minä lähdin painelemaan edellä omaa vauhtiani. Koska se meneminen tuntui vaan niin uskomattoman hienolta. Oikealta hiihtämisen sujuttelulta, raskaan ahkion kanssa. Kerrassaan erikoiselta tuntui se, että metsäsukset + ahkio -yhdistelmä vaikutti liukuvan oikein reippaasti kevyemmin kuin miehet liukulumikenkiensä päällä!

Pari kolme kertaa pysähdyin katselemaan taaksepäin ja odottamaan josko kaverit sieltä kohta tulisivat, mutta kun mitään ei näkynyt, jatkoin vaan samaa nautiskelua ja päätin mennä omillani Liesijärven laavulle saakka. Nuo päivän hiihtämiset siellä kauniilla, avoimilla soilla tuottivat vissiin miehen elimistöön niin paljon jotain endorfiineja, ettei sitä kropassa muhivaa nuhakuumetta tiennyt olevan olemassakaan.

Muidenkin hiihtelijöiden jälkiä näkyi jossain, muttei haitaksi asti.

Karavaanarin jännittävä metsäelämä

Vaikka kartanlukijat olivat päätelleet tasaisia ja ehkä avoimiakin suomaastoja riittävän aina laavupaikoille saakka, väärässä he olivat. Suo loppui ja edessä oli vain erilaisia, koko ajan tihentyviä metsämaita. Jotka ovat metsäsuksi-ahkio-karavaanille HYVIN haastavia kuljettavia. Aivan koko ajan täytyi katsella näkymiä eteenpäin kaikkiin suuntiin ja koettaa havaita mahdollisesti kuljettavissa olevia reittejä. Kaikki tuo aina sekä ensimmäisen kymmenen metrin, että seuraavien jaksojen mitalta. Aina niin pitkälle, kuin missäkin kohdassa pystyi näkemään. Semmoinen on kuulkaa hyvin intensiivistä touhua ja sillä tavoin myös sekä kiehtovaa, että jännittävää!

Tosin se jännitys menee erittäin helposti myös ”yli”, niin ettei touhu enää hauskalta tunnukaan. Kun päätyy kerta kaikkiaan sellaisiin paikkoihin, mistä ei tunnu pääsevän enää ollenkaan etenemään. Eikä peruuttamaan useimmiten pääse ollenkaan, tai ainakaan paria kymmentä senttimetriä enempää. Tasapainon menettämistä ja kaatumista metsämaiden karavaanari suorastaan vähän pelkää. Koska sellaisista tilanteista takaisin pääseminen on aina tosi pitkän äheltämisen takana – ja joskus aivan mahdottoman. Kyllä tuolla ehkä vain puolen kilometrin mittaisella reitin osalla minä jo kovasti kaipailin tilannetta, missä olisivat kaverit mukana.

Onnistuinpa kuitenkin taas vaan navigoimaan karavaanini perille, mitä merkillisimmin erilaisten metsän osien läpi mutkittelevaa reittiä myöten!

Ei niissä tiheissä metsistä mitään kuvia tullut otettua, mutta tässä yksi muualta.

Trangia-kokoontuminen Liesijärven laavulla

Siellä ei ollut ketään paikalla, mutta nuotion tuhkat vielä lievästi savusivat. Minä kävin ensi töikseni katsastamassa viereisen niemennokan tulipaikan, sekä sen lähellä olevan puuvajan. Sahasin ja paukuttelin siellä pienen sylyllisen klapeja sekä pilkkeitä ja heti pian laavulle palattuani kaveritkin sinne jo saapuivat. Olivat päässee tulemaan nuo viimeiset metsämaastot peräti puoli kilometriä lyhyempää reittiä kuin meikäläinen.

Laavulla oltiin kolmen maissa ja kaikilla oli kova nälkä. Niinpä kohta peräti kolme Trangiaa sulatteli lunta vedeksi. Nyt oli hauskasti niin, että käytössä olivat kaikki kolme erilaista Trangian poltinta. Yksi perinteinen tenupoltin, yksi kaasupoltin, sekä meikäläisen bensalla toimiva poltin. Se semmoinen, joka on tehokas pakkasista välittämättä – ja jonka ääni muistuttaa lentoon lähtevää Hornetia. Tai ehkä vielä lähemmin vanhaa saksalaista patopainemoottoria. Sellaista, mitä V1- ja V2-raketeissa aikoinaan käyttivät.

Kaikki Trangiat kuvassa – ja pari äijääkin lisäksi.

Leiripaikka valitsee itse itsensä

Keitettyä vettä kun alkoi olla saatavilla, tarjosi M meille kaikille alkukeitoksi peräti mukilliset Miruvoria, eli kuuluisaa haltijajuomaa. Sen päälle jokainen popsi sitten omat retkimuona-annoksensa, sekä kahvitkin vielä päälle. Jo ruokaillessamme keskustelimme siitä, lähdemmekö vielä jatkamaan matkaa seuraavalle laavulle. Se vaihtoehto ei kuitenkaan saanut kannatusta minun eikä Juhan suunnilta. Koska ruokaa ja juomaa saatuaan oma kehoni tuntui aivan hämmästyttävän väsähtäneeltä! Juha kun saattoi olla vieläkin syvemmissä vesissä, niin päätimme yksinkertaisesti jäädä siihen leiriin.

Yksi väsähtänyt heebo istuu laavun reunalla.

Leiritulilla, osa 2

Iltapäivän viimeiset auringonsäteet osuivat kivasti juuri sille rannalle ja M meni viereiseen niemennokkaan ottamaan aurinkoa pivipeitteensä päälle. Yhtään ainokaista ihmiselävää emme olleet koko päivän aikana nähneet, eikä tilanne siitä illankaan aikana muuttunut. Moinen lisää mukavasti sellaista oikeaa, erämaista tunnelmaa. Liikenteen kumuakaan ei kuulunut edes mistään kaukaa, joten kyllä me aivan jonkunmoisella eräretkellä tunsimme olevamme. Ympärillämme oleva puhdas talviluonto oli toki erilaista kuin Itäkairassa. Ei yhtään vähemmän hienoa kyllä, ainoastaan erilaista.

Pikkuhiljaa ilta taas hämärtyi ja pimeni ympärillämme. Tulien ääressä taaskin istuskelimme, laavun reunalla sekä penkeillä. Yösijat pedattiin nyt laavuun, missä oli oikein väljät nukkumatilat kolmelle miehelle, sekä yhdelle koiralle. Sekä edellisen yön lyhyydestä, että flunssaisista oloista johtuen illanistunta hiipui jo kymmeneen mennessä. Zzzzzzz…..

Yökuvat vähissä, tässä iltaa sen sijaan.

Laavuyö on juhlayö

Kun taivas oli ollut pilvessä, ei ilta eikä yökään ollut läheskään niin kylmä kuin edellinen. Ihan kunnolla pakkasella kumminkin, koska kaikki vedet olivat tyystin jäässä. Tällä kertaa Juhakin sai nukutuksi ilman palelemista, ehkä osittain myös lisäpeitoksi laitetun eristävän teltan lattiavaatteen ansiosta.

Aamun puntaroinnit

En muista milloin kukakin heräsi, mutta paljon aiemmin kuitenkin kuin eilen. Kiirehtimättä nautimme aamupalat ja pakkailimme varusteitamme, samalla keskustellen alkaneen päivän retkisuunnitelmasta. Olihan meillä nimittäin varattuna lomailuun vielä maanantaikin, eli kolmen päivän ja kolmen yön keikka oli mahdollinen. Juhan flunssa ja kuume olivat tosin edenneet jo eilen sille tasolle, että hän oli päättänyt joka tapauksessa vain hiihtää hiljakseen takaisin autolle ja lähteä kotiin. M ja minä olimme vielä eilen jahkailleet sitä, jatkaisimmeko me kaksi siitä eteenpäin seuraavalle laavulle, vai olisiko järkevintä mennä samaa matkaa Juhan kanssa. Sekin asia tosin ratkesi ilman enempiä lisämietintöjä kun meikäläisen kunto oli aamun askareiden aikana sellainen, että hidas kävely puuvajalle ja takaisin nosti pintaan runsaan hien. Burana sitten vaan naamariin aamukahvin kanssa.

Leirin purkamisen askartelua. Leppoisa reissukoira Topi etualalla.

Jokitaival

Minua vähän jännitti kuinka onnistuisin tällä kertaa taivaltamaan läpi alkumatkan haasteellisen metsäalueen. Niinpä olin valmis lähtemään kiertelemään pitkin niitä ylempiä metsiä, joiden kautta olin onnistunut eilenkin kulkemaan. Hyvin työläästi, mutta kuitenkin. Kun joen rannan metsikötkin kuitenkin näyttivät läpäisykykyisille, sinne sitten vaan. Valinta osoittautui ensin hyväksi ja pian erinomaiseksi. Sillä alkumatkan tiheämmät alueetkin olivat paljon helpompia navigoida läpi ahkion kanssa kuin eilisen reitin monet kohdat ja tuota pikaa olinkin joen rannan väljässä lepikossa. Missä oli myös kerrassaan hienoa ja erilaista talvista metsäluontoa, kuin mitä olimme tähän mennessä nähneet. Monin paikoin sulana virtaava joki, jota lumiset metsät reunustavat! Majavan jälkiä ylös joen penkalta ja puoliksi poikki syöty rantapuu.

Liesijoen pinta oli paikkapaikoin lumen peittämä ja toisaalla avoin.

Siirtymätaival

Luulin kavereiden lähteneen etenemään jotain toista reittiä ja meinasin sitten vaan lähteä yksikseni suunnistamaan kohti aukeita soita, mutta sieltähän he kohta kuitenkin perässä tulivat. M päätti lähteä seuraamaan jokea ja suunnistaa sitten Liesilammilta suoraan metsien läpi autoille. Merkitty polkukin siellä näkyi kulkevan. Meikäläinen ei halunnut niille reiteille lähteä, koska metsien sisässä lumen kovan pinnan päällä ei ole juuri yhtään pehmeää lunta ja semmoinen ei ole herkkua ahkiohiihtäjälle. Juha lähti sitten minun mukaani suotaipaleille ja aivan mahdottoman mukavan reitin onnistuimmekin löytämään sieltä joen rannasta suoalueen yhteen kulmaan.

Siinäpä yksi majavan työnäyte.

Suotaival mukavan tauon kera

Aurinko porotti suoraan vasten naamojamme hiljakseen keskimäärin eteläkaakon suuntaan hiihdellessämme. Samaa reittiä siis etenimme, jota eilen olimme toiseen suuntaan tulleet, mutta alkumatkat eri reunoja pitkin. Hiljaa olisi pitänyt hiihtää, mutta niin ne vaan vissiin burana + aurinko + suomaisemat + ihanat lumiolosuhteet taas sekoittivat miehen pään, että oli pakko laittaa sukset liukumaan! Mutta sitten sain onneksi idean. Jospa pysähtyisimme oikein kunnon tauolle sen yhden pikkuisen suoniemen reunalla, jota olin jo tulomatkalla vähän sillä silmällä vilkuillut? Siihen nimittäin porotti mukavasti aurinko ja niemi voisi meitä kylmältä tuuleltakin vähän suojata.

Yhtään en kummastellut, että Juha piti ajatusta hyvänä ja niin sinne sujuttelimme. Tosin juuri siihen rantaan tullessani osuin auringon jo suojaksi muuttaneeseen lumeen, joka liimautui saman tien kokonaan kiinni suksieni pohjiin. Mutta hei, sehän olisi sitten sen ajan murhe!

Yksi räkätaudin väsyttämä retkeilijä nautiskelee auringon lämmöstä.

Juha katsoi kaksi sopivalla etäisyydellä toisistaan olevaa männyn runkoa ja levitti solumuovisen makuualustansa niiden eteen. Siinähän oli sitten niin maan hemmetin mukava paikka istua puun runkoon nojaten ja antaa keväiseltä tuntuvan auringon lämmittää niin kehoaan, kuin mieltään. Keho ei sitä nyt edes tarvinnut, mutta mieli ahmi kyllä surutta! Ja kehot saivat vielä lisäbonuksena haukkaukset suklaa- ja energiapatukoista. Tuota mukavampiakin 15 minuutin lepotaukoja on retkillä varmasti joskus ollut, muttei sellaista kyllä helpolla pysty muististaan löytämään!

Ja toinen samanlainen katselee taukopaikan edessä aukeavaa näkymää.

Loppumatka ja jäähyväiset

Taukomme jälkeen minulla oli käytössäni 2,7 metriset lumikengät, joiden pohjiin oli liimautunut sentin tai kahden lumikerros! Vähän aikaa luulin, että nyt tuli miehelle eteen pitkä ja hidas kotimatka, mutta kyllä ne paakut siitä sitten kuitenkin pikkuhiljaa pois hioutuivat, varsinkin kun meni lykkimään tulomatkan kovettunutta latua pitkin.

Toinen mokoma noita suotaipaleita riitti vielä taukomme jälkeenkin ja hyvältä maistuivat nekin, vaikka jo eilisiä jälkiämme seurasimme. Loppumatkan (1,2 km) autoille hiihdimme sitten auraamatonta metsätietä pitkin, missä meikäläisen meno lähti vielä kerran lapasesta.

M oli ehtinyt autolle hyvän aikaa ennen meitä ja lähti kohta jo kotimatkalle. Paitsi että oli sitten päättänyt kuitenkin mennä katsastamaan vielä sen valtion Kurun metsästysalueella sijaitsevan Rysäslammin laavun, missä oli joskus syksyllä käynyt. Ja oli sitten jäänyt sinne Topin kanssa vallan yöpymäänkin. Me turisimme Juhan kanssa jonkun aikaa autojen luona, ennen kuin kumpikin kotimatkalleen lähti.

Muuan liukulumikenkäilijä yhden hienon avosuon reunassa.

Jälkiviisastelut vielä

Jälkikirjoitustakin vielä sen verran, että meikäläisen nuhakuume kyllä otti minut sitten kunnolla kiinni reissun jälkeen kotona, kun ei mitään endorfiini-dopingia ollut enää käytettävissä. Muttei siitä mitään tavallista räkätautia kummempaa kehittynyt ja valtavasti voitolle tunsin jääväni, kun en reissua mokoman pikkuasian vuoksi väliin mennyt jättämään!

Puhtaimman lajin jälkiviisasteluita ovat kaikki tämmöiset, mutta kyllä jo viimeistään sunnuntaina joku loihe lausumaan, että olipas loppujen lopuksi hyvä, ettei päädytty sinne Lappiin! Aika plörinäksi se olisi varmaan mennytkin kahden kolmesta ollessa kunnon räkätaudin kourissa!

–Kari

Sijainti: N=6868233.793, E=314480.556
(ETRS-TM35FIN)

Juttu on julkaistu alun perin Lähierä-blogissa.

Lue lisää

Seitsemisen kansallispuisto, Retkipaikka

Seitsemisen kansallispuisto, Luontoon.fi

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.