Mari Leijo
Olen kasvanut kaupungin kerrostaloissa, osaan kulkea asfaltilla kompastelematta, vaikka katselen vastaan tulevia ihmisiä ja näyteikkunoita. Nykyään asun mieheni kotitilalla peltojen äärellä, syliin vyöryvän teollisuuden ja logistiikan keskellä.
Luonnossa kävelemisestä on tullut minulle merkittävä tyhjentymisen ja täyttymisen muoto. Olen kulkenut vanhoilla (pyhiin)vaellusreiteillä Brittein saarilla, Etelä-Euroopassa, Ruotsissa, Norjassa, jopa Suomessa 🙂 Minua viehättää ajatus siitä, että kuljen reittiä, jota erilaiset ihmiset omine toiveineen ja pelkoineen ovat kulkeneet satoja vuosia, jopa tuhat vuotta, ennen minua, ja jatkavat kulkuaan myös minun jälkeeni. Polku avaa yhteyden maisemaan, paikan historiaan, ihmisten jatkumoon, ja vaeltaja kulkee konkreettisesti taivaan ja maan välissä, hänessä tuo kaikki tulee yhdeksi juuri nyt.
Kulkijana olen mukavuudenhaluinen. Pidemmillä patikoilla haluan yöksi lakanoiden väliin nukkumaan ja valmiiseen ruokapöytään aamuin illoin. Ulkomaisilla reiteillä olen tutustunut logistiikkafirmoihin, jotka hoitavat majapaikkavaraukset ja isomman repun kuljetuksen seuraavaan majapaikkaan.
Aika monta patikkaa piti tehdä kauas ennen kuin aloin kiinnostua tavallisista suomalaisista poluista. Yhteisinä vapaapäivinä suuntaan usein mieheni kanssa tutkimaan jotakin uutta reittiä lähiseudulla eli Pirkanmaalla. Retkiltä kertyy vähän kilometrejä, mutta sitäkin enemmän valokuvia (ihan vain puhelimen kameralla). Poluilla en ole vielä oppinut kulkemaan kompastelematta, jos yritän yhtaikaa katsella maisemia ja kävellä eteenpäin. Oppia ikä kaikki.
