Kerrostalon kasvatti muutti mummonmökkiin Lieksaan ja pärjää erakkona pikkurahalla – Eliisa Kiiskinen elää omannäköistään elämää

Kun helsinkiläinen Eliisa Kiiskinen oli parikymppinen, hän arveli haaveilevansa hyvin perinteisestä elämäntavasta: omakotitalosta lähellä kaupunkia, farmarivolvosta, koirasta ja avioliitosta. Nuoren naisen sisällä kyti kuitenkin myös tarve saada olla paljon yksin ja elää yksinkertaista elämää. Kun Kiiskisen tie myöhemmin johti Lieksaan, palaset loksahtivat kohdilleen. Puolen vuoden Lieksassa vietetyn virkavapaan jälkeen Kiiskinen omisti 5000 euroa maksaneen talon ja soitti esimiehelleen etelään, ettei aio palata. Nykyään hän asuu 20 rekikoiransa kanssa kaukana lähimmästä naapurista.

Eliisa Kiiskinen on omien sanojensa mukaan kerrostalon kasvatti. Helsingissä kasvanut nainen löysi jo lapsena yhteyden koiriin, ja rekikoiraharrastuksesta tuli iso osa elämää. Helsingistä ensin Nurmijärvelle ja sitten Janakkalaan muuttanut Kiiskinen työskenteli eläintarvikemyyjänä ja eli varsin tavallista etelän elämää.

Sitten valjakkokisat johtivat Lieksaan.

– Se kolahti aivan täysillä, kun pääsin ajamaan valjakolla Lieksan maisemiin. Suuret metsät, korkeat vaarat ja lumi tuntuivat aivan mielettömiltä. Jossain kahvipöytäkeskusteluissa sitten nousi esiin idea, että ostaisin kesämökin Lieksasta. Sitä voisin talvisinkin käyttää tukikohtana, kun tulen valjakkokisoihin. Missään vaiheessa minulla ei ollut tarkoitus jäädä Lieksaan vakituisesti, Kiiskinen muistelee.

Valjakkokisojen kautta Kiiskinen tutustui lajin paikallisiin harrastajiin. Pian korviin kantautui tieto, että muuan kauan autiona ollut asumus olisi myytävänä – ja sen hinta oli vain 5000 euroa.

– Ajoin Lieksaan varta vasten paikkaa katsomaan, ja se oli aivan ihana. Oikein perinteinen, punainen pikkukylän mummonmökki.

Kiiskinen osti rakennuksen. Jostain hän sai ajatuksen pyytää töistä puolen vuoden virkavapaata, minkä varjolla hän pystyi viettämään Lieksassa kokonaisen talven.

– Keväällä en pystynyt palaamaan etelään. En vain pystynyt. Soitin esimiehelle ja kerroin, etten tule enää takaisin töihin. Janakkalassa olleen taloni laitoin myyntiin ja sain sen aika pian myytyä, Kiiskinen muistelee.

Elettiin vuotta 2012. Vaikka uusi koti oli maksanut vain muutaman tonnin, piti Kiiskisen tietenkin löytää uusi työpaikka. Lieksan työvoimatoimisto ohjasi hakemaan navettatöitä, ja Kiiskinen saikin paikan, vaikka ei ollut koskaan ollut lehmien kanssa tekemisissä. Hän vinkkaakin elämänmuutoksesta haaveilevia olemaan rohkeita ottamaan vastaan muita kuin oman alan töitä. Uutta pitää haluta oppia, jos haluaa elellä syrjäseuduilla.

Kuva: Arja Latvala-Oja

Ei naapureita lähelläkään

Sittemmin elämä on johdattanut Kiiskisen vielä aiempaakin syrjemmäs Lieksan uumeniin.

– Ensimmäisessä mökissä minulla oli naapuri kuuloetäisyydellä. Halusin päästä paikkaan, jossa minun ei tarvitse pätkääkään miettiä, alkavatko koirat ulvoa yöllä. Nykyään asun 7 kilometrin päässä lähimmästä naapurista. Minulla on täällä lisäksi käytössäni sähkötön eräkämppä, jossa vietin viime talven ja vietän myös ensi talven. Se on vain 17 neliötä, joista 7 neliötä on saunaa, Kiiskinen kertoo.

Lieksan erämailla liikkuu tunnetusti paljon suurpetoja. Niitä Kiiskinen ei ole koskaan joutunut pelkäämään, vaikka on nähnyt paljon ilveksiä ja välillä myös karhuja. Suden jälkiäkin löytyy ajoittain.

– Minulla ei ollut Helsingissä minkäänlaista kosketusta suurpetoihin. Ei positiivista eikä negatiivista. Niinpä olen saanut muodostaa mielikuvani suurpedoista puhtaasti omiin kokemuksiini pohjaten, eikä mitään ongelmaa ole ollut. Kaikki me tänne mahdumme, ja tiedän, ettei yksikään peto lähtisi lähestymään kahdenkymmenen rekikoiran laumaa.

Kiiskisen aikoinaan muutettua Lieksaan hän huomasi, että paikalliset sattumalta päätyivät käymään marjassa hänen lähimaillaan, ja samalla pääsivät jututtamaan uutta tulokasta. Muutama vanhempi isäntä oli kertoillut pelottavia tarinoita navetan itkevästä kummituksesta ja siitä, että Kiiskisen talon vieressä olisi karhun pesä.

– Ilmettäni luettiin, että alkaako alahuuli väpättää. Minua nämä tarinat kuitenkin huvittivat, ja hyvin nopeasti tällaiset testit loppuivat. Jonkin verran ihmeteltiin myös sitä, kuinka voin naisena asua yksin näin syrjässä. Mutta olen aina viihtynyt todella hyvin yksin ja nautin yksinolosta. Nykyään olen niin erakko, etten tiedä, mitä paikalliset minusta ajattelevat, Kiiskinen naurahtaa.

Kuinka leivinuuni herätellään

Kerrostalossa kasvanut Kiiskinen sai opetella monta uutta taitoa muuttaessaan Lieksaan. Koiravaljakkopiireistä hänellä oli muutamia paikallisia kavereita, joilta saattoi kysyä apua ja neuvoa. Yksi ensimmäisistä haasteista oli uuden kodin leivinuunin lämmitys.

– Talo oli ollut kauan asumatta, ja leivinuunia kävi useampikin ihminen herättelemässä. Tuli siinä hiukan häkääkin saatua, Kiiskinen muistelee.

Hieman tuoreempi haaste Kiiskiselle on ollut avannon tekeminen ja auki pitäminen talven läpi.

– Mietin aluksi, että tuleekohan siihen paksu jää joka yö. Mutta kun keväällä huomasin että talvi olikin sujunut tosi hyvin, niin se oli ihan mahtava tunne. Olin onnistunut styroksista ja pressusta kehittelemään avantoon kannen, joka oli toiminut aivan hyvin. Se tuntui tosi hienolta.

Kiiskinen kertoo, että joskus hänen kyhäelmänsä ovat suorastaan tragikoomisia, mutta yrityksen ja erehdyksen kautta hän on vuosien aikana oppinut monia tärkeitä niksejä ja taitoja. Kun jokin onnistuu, tunne on upea.

– Nautin älyttömästi myös siitä, ettei minulla ole sähkölaitteita, jotka voisivat hajota. Eikä tarvitse esimerkiksi miettiä, menevätkö putket jäähän ja mistä saan rahat haljenneiden putkien korjaamiseen. Jos avanto menee umpeen, saan sen itse naputeltua auki.

Sitku tulee lottovoitto?

”Kunpa ihmisille jotenkin saisi iskostettua ajatuksiin sen, että olemme täällä vain kerran. Ei sitä kannata jättää lottovoiton varaan tai ajatella, että sitku. Ei se sitku välttämättä koskaan tule. Eikä siinä muutoksessa kuitenkaan ole mitään ihan loputtoman suuria riskejäkään.”

Eliisa Kiiskinen

Toisinaan ihmisten kuulee haaveilevan, että kun tulisi lottovoitto niin voisi muuttaa asumaan omaan rauhaan luonnon keskelle jonnekin kauas. Kiiskinen tunnistaa kuulleensa tällaisia ajatuksia ja huomauttaa, että oikeastihan todellisuus on jokseenkin päinvastainen: syrjäseuduilla on paljon halvempaa asua kuin kaupungeissa.

Hän itse työskentelee nykyään henkilökohtaisena avustajana 40 kilometrin päässä Nurmeksessa. Koska menot ovat pienet, riittää työskentely kolmena päivänä viikossa.

– Se sopii minulle aivan älyttömän hyvin. Täällä on niin mielettömän halpaa asua ja nautin siitä, että rahan kerryttämisen sijaan tulen toimeen mahdollisimman pienillä summilla. Minulla on paljon aikaa tehdä asioita, joita oikeasti haluan tehdä. Silmäni ovat auenneet, juuri näin minun pitää elää.

Luonto ja luonnossa liikkuminen on Kiiskiselle äärimmäisen tärkeää.

– Kun koti on pieni, niin metsä ja suo ovat minun olohuoneeni. Päivittäin käyn siellä kuljeskelemassa, tutkimassa, ihmettelmässä ja tietenkin kuvaamassa. En pystyisi enää elämään ilman näin läheistä suhdetta luontoon.

Kiiskinen kertoo, että Lieksan seudulta voi 10 000 eurolla saada jo täysin asuinkelpoisen kodin ja omaa maata.

– Mitään luksustahan sillä rahalla ei saa, mutta asuinkelpoisen kyllä. Eli että koti pysyy jotenkin lämpimänä ja että vieressä on jonkinlainen kaivo. Tietynlaista asennetta se vaatii, mutta itse ainakin koen voittaneeni tässä ehdottomasti. Tällaisessa asumuksessa ei voi maata tunteja sohvalla, vaan koko ajan on jotain pientä puuhasteltavaa, mutta ei se mielestäni erityisen rankkaa ole. Minä kannan veteni kaivosta tai avannosta, mutta ei se ole sen rankempaa kuin se, että suurperheen äiti kantaa ruokakasseja Citymarketista kotiinsa.

Virkavapaa voi muuttaa elämän

Kiiskinen saa ajoittain esimerkiksi Facebookin kautta yhteydenottoja ihmisiltä, jotka haaveilevat tekevänsä samantapaisen elämänmuutoksen kuin hän aikoinaan. Uskallusta kuitenkin usein uupuu, ja ihmisiä mietityttävät Kiiskisen mukaan tavallisimmin työt sekä se, että tukiverkko jää kauas.

– Oma neuvoni voisi olla, että muuttaa ensin vuokralle ja kokeilee, miltä uusi elämä alkaa tuntua. Jos pystyy vaikka puolikin vuotta kokeilemaan, esimerkiksi virkavapaalla, niin siinä näkee jo todella hyvin että sopiiko uudenlainen elämä uudella paikkakunnalla itselle.

Kiiskinen muistuttaa, että syrjäseuduille muuttamisen ei tarvitse olla lopullinen ratkaisu. Jos uusi elämä ei tunnu omalta, aina voi palata.

– Kunpa ihmisille jotenkin saisi iskostettua ajatuksiin sen, että olemme täällä vain kerran. Ei sitä kannata jättää lottovoiton varaan tai ajatella, että sitku. Ei se sitku välttämättä koskaan tule. Eikä siinä muutoksessa kuitenkaan ole mitään ihan loputtoman suuria riskejäkään.

Eliisa Kiiskinen dokumentoi elämäänsä Ilvesvaaran rekikoirat -nimiselle Facebook-sivulle.

Lue myös:

Yle.fi: Pärjäisitkö ilman juoksevaa vettä ja naapureiden turvaa? Eliisa Kiiskinen muutti Helsingistä metsän keskelle Lieksaan ja viihtyy 22 huskynsa kanssa

Jutun kuvat, ellei toisin mainita: Eliisa Kiiskinen

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.