Kaksi kotaa ja vanhan luonnon lumoa: tällainen on Eino Leinon polku syksyisen Vuokatin rauhassa

Kaupallisessa yhteistyössä Vuokatti

Moni mieltää Vuokatin talvikohteeksi, ja tokihan paikka tarjoaakin talvisin muhkeat nietokset suhteellisen lähellä Etelä-Suomea. Vuokatti on kuitenkin todella hieno retkipaikka myös sulan maan aikaan, sillä sen luonnosta löytyy monipuolisesti metsäpolkuja, taukopaikkoja, kauaskantoisia näköaloja sekä Kainuun tenhoa ja rauhaa. Yksi Vuokatin reittien kruununjalokivistä on Eino Leinon polku, jonka ihaninta antia ovat vanhan metsän, suon ja suolammen kauneus. Kahden kotansa ansiosta se on täydellinen reitti vaikka syysloman retkikohteeksi.

Eino Leinon polku Vuokatissa

• Rengasreitti 7 km, vaativa
• Lähtöpiste kartalla (Opistontie 1)
• Tulipaikka: kyllä, kaksi kotaa
• Esteetön: ei
• Saapuminen autolla: Vuokatti Areenan pysäköintialue, Opistontie 1, Sotkamo
• Saapuminen julkisilla: Voit saapua esimerkiksi junalla Kajaaniin ja jatkaa bussilla Sotkamoon. Jää pois hieman ennen Sotkamoa Vuokatintiellä pysäkillä Urheiluopisto. Myös paikallisbussi SotKatti tuo Sotkamosta sekä esimerkiksi Katinkullasta tai muualta Vuokatista Urheiluopistolle.

Syyskuinen perjantaimme alkoi mukavissa merkeissä, kun sään suosiessa matkasimme kohti Sotkamoa ja Vuokattia. Olimme lähteneet Oulusta aamutuimaan ja saavuimme Eino Leino -nimisen retkeilyreitin aloituspisteelle puolen päivän tienoilla. Ilmaista parkkitilaa oli runsaasti.

Oli ihana lähteä retkelle mainiossa syyskuun lopun säässä: taivas oli pilvetön, ja lämpöä riitti vielä 12 asteen verran. Pieni syksyinen tuulenvire kuitenkin vilvoitti oloa, ja vedinkin ylleni kevyen villapaidan vielä ennen lähtöä.

Hetken pohdittuamme reitin kulkusuuntaa, päätimme lähteä kulkemaan Eino Leinon polkua vastapäivään. Tahdoimme jyrkän nousun pois alta heti aluksi, ja lopun matkaa saisimme taivaltaa loivaa, mutkittelevaa metsäreittiä, joka kulkee osittain luonnonsuojelualueella.

Reitin alkupäässä kuljimme leveää latupohjaa ja osittain maantien reunaa. Eino Leinon polku oli merkitty ruskeilla merkeillä, joita oli alkupuolelle ripoteltu hieman harvakseltaan. Erehdyimme pois reitiltä pariin otteeseen – reitistön viitoituksia tullaan parantamaan lähiaikoina – mutta saatuamme näkyviin Vuokatin laskettelurinteen, löysimme oikean reitin sen reunaa ylös johtavalle polulle.

Jyrkkä nousu huipulle

Oli ihanaa päästä askel askeleelta kauemmas ja lopulta kokonaan pois liikenteen ja asutuksen vilinästä. Tästä reitin kaunein osuus alkoikin! Ja ainakin allekirjoittaneelle alkoi myös sen vaativin osuus, nimittäin vaaralle nousu. Tämä laskettelurinteiden vaara, johon usein viitataan nimellä Vuokatinvaara, on peruskartalla nimeltään Iso-Pölly. Vierestä löytyy myös Pieni-Pölly. Peruskartalla alueen yleisnimenä on Vuokatti. Tämä voi olla hyvä tietää, kun suunnittelet retkeäsi alueelle ja tutkit erilaisia karttoja.

Nousun aikansa jatkuttua oli minun riisuttava villapusakkani, sillä hiki virtasi! Polku tuntui kulkevan lähes pystysuoraan ylös laskettelurinnettä, ja samaan aikaan aurinko paistoi ja tarjosi vielä lämmittäviä säteitään syyskuun ollessa kuitenkin ehtoopuolella.

Maasto oli tiukkaan tamppautunutta maata, mahdollisesti liukasta sateisella säällä. Puolivälissä rinnettä vilkaisimme taaksemme ja huomasimme, että upeat maisemat alkoivat hiljalleen näyttäytyä alapuolellamme. Kuinka erilaiselta maisema voikaan näyttää sulan maan aikaan! Olimme molemmat vierailleet Vuokatissa ainoastaan laskettelun merkeissä.

Rinnettä pitkin jatkui suorana polku, jota pitkin voisi tahtoessaan oikaista suoraan Vuokatin huipulle. Eino Leinon polku kuitenkin johdatteli metsään jyrkälle, niin ikään aina vain ylemmäs viettävälle polulle, jonka suuret kivilohkareet ihastuttivat meitä. Kauniit, kirkkaanvihreinä iltapäivän auringossa hohtavat saniaiset värittivät syksyistä metsämaisemaa.

Jyrkkä rinne jatkui yhä ylöspäin. Samalla ihmisten maailma takanamme oli jäänyt kauas ja vaimennut kuuluvistamme tyystin. Metsästä kuului välillä jonkin olennon hienovaraista rapistelua, mutta muuten oli täysin hiljaista. 

Polku oli paikoin hankalakulkuista, mutta tahti teki muutenkin mieli pitää rauhallisena. Jokaisen kivenlohkareen ja hämyisenä siintävän kuusikon takana avautui jälleen jotain uutta ja kaunista katseltavaa ja valokuvattavaa. Ihastelimme sitä kaikkea hiljaisen metsän tuoksujen ympäröimänä. Sykkyräisinä maata halkovat, valtavat puiden juuristot toivat jännitystä ja lisähaastetta polulle. Niiden päällä lapset varmasti nauttisivat tasapainoilla!

Vuokatin huippu tarjosi upeat näköalat! Ilmeisesti näkyvyys ei ole aina näin hyvä, sillä saimme muilta patikoijilta kehuja siitä, kuinka pitkälle näkyvyys antoi tänään. Pilvisellä tai sumuisella säällä maisema olisi taatusti toisenlainen, omalla laillaan maaginen.

Täällä saatoimme antaa kehon levähtää rankan nousun jälkeen. Ilma tuntui uskomattoman raikaalta ja helpolta hengittää.

Laskeutuminen Pöllylammelle

Seurasimme vaaralta Eino Leinon polun merkkejä, jotka johdattivat meidät kauniiden kallioiden päälle rakennetuille portaille. Reitti alkoi laskeutua alas vaaran toista puolta harvaan mäntymetsikköön. Jalat saivat hengähtää nousumetrien jälkeen, ja kulkumme nopeutui selvästi. Tuntui hyvältä päästä kulkemaan helppokulkuisia portaikkoja alaspäin, ja kirsikaksi kakun päälle löysimme pian todella kauniin taukopaikan jyrkästä rinteestä, jossa nautimme hetken eväitämme kuunnellen tuulen huminaa läheisissä lehvästöissä.

Ruska-aika alkoi olla parhaimmillaan, ja alempana kimaltelivat kultaisen, oranssin, sekä keltaisen eri sävyissä olevat nuoret pihlajat. Alapuolellamme siinsi myös tummansinisenä pieni lampi, jota kohti jatkoimme laskeutumista.

Kaunis lampi oli peilityyni. Sen olemuksessa oli jotain hyvin runollista. Eino Leinon polku on saanut nimensä tietysti runoilija Eino Leinon mukaan. Hän oli tunnetusti ihastunut Kainuun luontoon, ja runossaan Pohjolan maisema hän kuvaa näkymää Vuokatin huipulta.

Mä vuorell’ seisoin Vuokatin,

ihailin maisemaa,

ihastuin sekä huudahdin:

»Oi kaunis Kainunmaa!»

Tunturihuiput korkeat

kaukaa nyt sinersi

ja kalliokuilut huimaavat

mun alla ammotti.

Ja vaaranrinteet metsäiset

kylineen, peltoineen

ja järvet heleen siniset

kauneine saarineen.

Sen kaiken säteillessä

näin mä aamuauringon

ja riemun tunsin syömmessäin:

»Tää Suomenmaata on!»

Leino, Eino 1949

Pöllylammen kota

Pitkospuut johdattelivat meidät edessä siintävän suon reunalla nököttävälle, ihastuttavalle Pöllylammen kodalle. Täällä vietimmekin tovin. Nautimme suon kauneudesta ja paahdoimme vaahtokarkkeja kodassa.

Puusee oli siisti ja puuvaja oli pullollaan polttopuita.

Tähän vuodenaikaan yksikään hyttynen ei meitä enää häirinnyt, vaikka suolammen äärellä nyt pidimmekin taukoa. Huolimatta siitä, että polku kulki paikoin myös tiheässä metsikössä, emme havainneet myöskään yhtäkään hirvikärpästä, mikä oli suunnaton helpotus. 

Aarniometsä

Tulistelutauon pidettyämme ja syksyisen suon värejä ja tuoksuja kylliksi ihasteltuamme jatkoimme kulkuamme. Karttaopasteita reitiltä löytyi mukavasti, ja kodan jälkeen olimme arviolta puolivälissä reittiä.

Eino Leinon polku johdatteli meidät seuraavaksi upeaan, sammalten valtaamien aarniometsän suojiin. Kierros kulkee osittain luonnonsuojelualueella, ja kiertäessämme reittiä vastapäivään, astuimme luonnonsuojelualueelle lähes heti Pöllylammen kodalta eteenpäin jatkaessamme.

Reitti tuntui laskeutuvan tasaisesti alaspäin, mutkitellen, kierrellen suuria kivenlohkareita, välillä tasaantuen helppokulkuiseksi poluksi.

Ihastelimme kaatuneita puita, jotka olivat saaneet maatuessaan päällensä vihertävän sammalkerroksen. Heti seuraavan mutkan takana meitä tervehti upea, vanha ja naavainen puuvanhus, jonka moninaiset parrat liuhuivat kevyesti iltapäivän tuulessa.

Pöllylammen kota ei ole Eino Leinon polun ainoa kota. Niinpä loppumatkasta tulimme vielä toiselle taukopaikalle, Lehmilammen kodalle, joka profiililtaan oli suipon kapea ja terävä. Paikka oli todella tunnelmallinen ja houkutteli jälleen pysähtymään. Nimestään huolimatta kota ei ole aivan Lehmilammen rannassa, vaan reilun parinsadan metrin päässä metsän sylissä.

Koska olimme kuitenkin juuri pitäneet perusteellisen tauon edellisellä kodalla, joten jatkoimme polkua hetken jälkeen eteenpäin.

Aurinko oli jo alkanut laskeutua, ja niinpä syksyisten puiden latvukset värjäytyivät upeisiin väreihin sen vinoissa iltasäteissä. Polku mutkitteli alaspäin, ja pian saavuimme toisen laskettelurinteen alapuolelle. Lasketteluhissit tuntuivat odottavan hiljaisina tulevaa talvikautta. Me saatoimme vielä nautiskella juuri menneen kesän viimeisistä lämpimistä tuulahduksista. 

Loppuosa reitistä kulki lomaosakkeiden ja mökkien viereistä tietä pitkin. Pian saavuimme maantien läheisyyteen, josta pääsimme takaisin reitin aloituspisteelle. Tässä vaiheessa jalat alkoivat tuntua jo hiukan hapokkailta, joten autolle istumaan pääsy loihti meistä molemmista ilmoille nautinnollisen aah-äännähdyksen.

Reitti oli merkitty vaativaksi, ja tällaiselle peruskuntoiselle tallaajalle se oli hyvinkin kuvaava luonnehdinta. Toisin päin eli myötäpäivään kierrettynä reitti olisi ehkä ollut jopa haastavampi, sillä nousua olisi siten tullut pidempi matka ja sykkeet pysyneet korkealla pidemmän aikaa.

Me nautimme Eino Leinon polusta täysin siemauksin, ja se oli meille myös todella sopivan fyysinen reitti! Rakastamme vaihtelevaa maastoa, jopa hiukan vaikeitakin polkuja, joten tämä reitti oli meille ihan täydellinen. 

Tulemme talven aikana vierailemaan Vuokatissa uudelleen pariinkin otteeseen, joten kuulemisiin talvisissa merkeissä!

Teksti ja kuvat: Katja ja Taneli Rantakokko

Lue seuraavaksi:

Vuokatin vaarajonon päällä kulkeva UKK-vaellusreitti haastaa ja palkitsee

Hiukan ranta ja hiekkatörmä hurmaavat kaikkina vuodenaikoina Sotkamossa

Kaksi tapaa kiertää mäntyturkkinen ja hiekkatörmien reunustama Ärjänsaari Oulujärvellä