Hiidenmaan polut Mikkelissä ja Juvalla, päivä 3/3: melontavaellus Luonterilla, Veskansan melontareitillä

Kaupallisessa yhteistyössä Visit Mikkeli ja Visit Juva

Hiidenmaan polkujen kokonaispituus on n. 60 km
- Tässä vaellustarinan osassa 3/3 palataan Siikakoskelta meloen ja suppaillen takaisin lähtöpisteeseen Neitvuorelle.
- Osa 1/3: Neitvuori–Enkelinpesä
- Osa 2/3: Enkelinpesä–Siikakoski
Pitkän Hiidenmaan polut -vaellusreitin aloituspisteet kulkusuunnasta riippuen ovat Neitvuori (Mikkeli) ja Siikakoski (Juva)
Tulipaikka: kyllä, useita erilaisia taukopaikkoja matkan varrella
Esteetön: ei
Kartta

Kahden päivän vaelluksemme Neitvuorelta Siikakoskelle oli tarjonnut paljon nähtävää ja koettavaa, joista kerron juttusarjan ensimmäisissä osissa. Retken seuraava ja viimeinen osuus taitettaisiin suppilaudoilla, jotka olimme tuoneet ennakkoon odottelemaan Siikakoskelle. Koska seurueeseemme kuului itseni, Elinan ja Netan lisäksi Sirkku-samojedi, olimme vuokranneet lisäksi kanootin, joka olisi helpompi kulkupeli Netalle ja Sirkulle. Meloisimme takaisin Neitvuorelle, josta koko vaelluksemme oli paria päivää aiemmin alkanut. Nyt olisi mielenkiintoista päästä näkemään seutua myös vesiltä käsin, sillä kauneudestaan ja kirkkaudestaan kuuluisa Luonteri, joka on osa Saimaata ja Saimaa Geoparkia, oli välkehtinyt vaellusreitin näköaloissa jo useasti. Nyt pääsisimme kokemaan sen suoraan vesiltä käsin ja katselemaan lähempää Luonterille tyypillisiä kallioluotoja ja jyrkkiä kallioseinämiä, ehkä myös puhtaita hiekkarantoja.

Hienot näköalapaikat vaativat usein myös kapuamista, niin myös Hiidenmaan polkujen vaellusreitillä. Mäkiset kävelymaastot olivat rasittaneet sopivasti jalkoja, joten nyt teki hyvää lastata rinkat vaihteeksi vesikulkupelien kyytiin ja laittaa vuorostaan kädet töihin.

Löimme taas tuttuun tapaamme vetoa, kääntyisikö tuuli vastaiseksi, niin kuin sillä yleensä on tapana melontareissuillamme tehdä. Veikkasin, että nyt niin ei tulisi käymään, ja Elina oli tietysti toista mieltä. Panokseksi asetimme kahvit ulkomailla. Hiukan kokemattomat melojat Netta ja Sirkku varmasti myös toivoivat, etteivät puhurit yltyisi liian koviksi, sillä matkalla olisi tiedossa myös vähän isompiakin selkiä. Heidän elämänsä ensimmäinen kanoottiretki oli hyvä aloittaa vajaan 25 kilometrin päivämatkalla – suoraan luulot pois.

Matkalla pääsisimme melomaan Veskansan melontareiteillä Enovedellä, Siikavedellä ja etelämpänä itse Luonterilla. Tähän asti meillä oli jo hyvä bongaussaalis eläinten suhteen, sillä olimme aiemmin törmänneet muun muassa metsoon sekä hirveen, mutta näillä vesillä olisi vielä tilaisuus nähdä saimaannorppia. Kävisikö niin hyvä tuuri? Luontoon.fi tietää kertoa, että saimaannorppa on palannut pesimään Luonterin laajalle alueelle ilmeisesti suht hiljattain, ja muutamia kuutteja syntyy siellä vuosittain.

Siikakoskelta vuokrakanootti alle – ja illaksi vielä matkaan

Ilta oli onneksi tyyni, kun saavuimme toisen pitkän retkipäivän päätteeksi Siikakosken satamaan. Saimme vuokraamosta opastusta kanootin käsittelyyn sekä hyviä vinkkejä lähistöllä olevista leiripaikoista.

Vinkki! Luonterilla saa yöpyä esimerkiksi Raintsaaren, Karihiekan ja Savivedenpään Puottopaekan retkisatamissa. Lisäksi Siikakoskelle on rakentumassa retkisatama sekä retkeilykeskus-monitoimitila, joten leiriytyminen myös suoraan Siikakoskella on jatkossa mahdollista. Erinomainen vaihtoehto Hiidenmaan polkuja vaeltaville pitkänmatkalaisille!

Elina ja minä otimme alkulämmöt pumppaamalla suppilaudat täyteen. Netta opetteli vielä kajakkimelan käyttöä, ja pienen kalibroitumisen jälkeen melonta alkoi sujua paremmin. Sirkkukin näytti pysyvän vielä kanootissa, vaikka sillä olikin koko ajan tarve kurotella vettä kohti ja yrittää juoda suoraan järvestä.

Ilta oli tyyni, ja laskeva aurinko värjäili rantoja punahehkuisen oransseiksi. Valo kimalteli aalloissa, ja tiirat napsivat saaliita tyynen järven pinnasta. Olipas hienoa aloittaa kesän ensimmäinen melontaretki näissä tunnelmissa.

Meloimme Enoveden kallioisten saarien ohi kohti kapeampaa väliä, koska halusimme hiukan oikaista veneväylää suorempaa reittiä. Vedet olivat kuulemma nyt todella matalalla, ja kajakkivuokraamon isäntä oli ohjeistanut meitä, että mistä kohdasta kannattaisi mennä, sillä paikoin saattoi olla juuri pinnan alla olevia kiviä. Suppilaudalle nämä eivät olleet ongelma, mutta kanootti saattaisi jäädä killumaan laakean kiven päälle, jos sellainen sattuisi kohdalle.

Pienen matkan päästä saavuimme yöpaikalle. Aurinko oli juuri laskeutumassa, ja ilma viileni nopeasti. Niinpä laitoimme saman tien teltat pystyyn ja iltateet kiehumaan. Elina ei meinannut malttaa lähteä nukkumaan, vaan jäi ihailemaan puiden takaa pilkistävää täysikuuta. Hetken oli täysin hiljaista. Kohta kuikat laskeutuivat lähistölle ja ryhtyivät pitämään kurnuttavia ääniään.

Yöllä olisi pitänyt olla äänityslaitteet valmiina. Läheisillä pelloilla oli joutsenten, teerien, kuovien ja kurkien äänekäs konsertti. Kuikatkin olivat nyt vaihtaneet tyypillisempään lauluunsa, joka kaikui etäisenä järveltä. Jokin tunnistamaton pikkulintu kävi livertelemässä ihan teltan vieressä, mutta nukahdin ennen kuin ehdin tunnistaa, mikä laji oli kyseessä.

Melontapäivän aamu

Aamulla herätys soi aikaisin, sillä edessä olisi pitkä melontapäivä. Nousin ylös ennen muita ja lähdin katsomaan rantaan, löytyisikö sieltä kuvattavaa. Yölliset linnut olivat lähteneet, mutta sammakot olivat äänestä päätellen aktivoituneet läheisessä kaislikossa. Jostain ylhäältä kuului hanhien ääniä, linnut ilmeisesti neuvottelivat reittivalinnoistaan.

Ryhdyin keittämään kahvia ja tutkin kartalta, millainen päivä meille olisi tulossa. Reitti vaikutti mielenkiintoiselta. Matkalla olisi suojaisampia lahdukoita, kapeita jokimaisia väyliä, kallioisia saaria, siltarumpuja ja muutaman kilometrin pituisia avoimia selkiä.

Muut retkeläiset heräilivät vähitellen auringon osuessa telttoihin. Teltassa oli yöllä kuulemma jopa hiukan paleltu. Ehkä järveltä nouseva kosteus oli viilentänyt ilmaa edellisyötä kylmemmän tuntuiseksi. Sirkku taas piti alhaisista lämpötiloista ja vaikutti makeista haukotuksistaan päätellen hyvin tyytyväiseltä yöuniensa laatuun.

Olimme suunnitelleet aamuksi nopean lähdön, mutta aamupala nautittiin kuitenkin pitkän kaavan mukaan. Myös tavaroiden etsiminen otti aikaa, ja kanootin pakkaaminen meni vatuloimiseksi. Suunnitelma ei siis ihan toteutunutkaan ennalta ylös kirjoitetusti, mutta liikkeelle kuitenkin päästiin hyvässä hengessä.

Tuntui taas hyvältä olla vesillä. Kevyt pohjoistuuli puhalteli laineita lautaa vasten ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Kohta kääntyisimme kohti etelää ja siellä odottavaa Siikavettä, joten pääsisimme melomaan myötätuuleen.

Käännöksen jälkeen edessä aukeava väylä näytti mielenkiintoiselta. Tällaista kapeampaa vesistöä pitkin oli kiva meloa, sillä rannat olivat koko ajan lähellä, ja ympärillä oli paljon erilaisia yksityiskohtia.

Luonterin alueelle tyypilliset männikköiset kalliot kohosivat joka puolella korkealle, ja niiden juurilla oli paljon saimaannorpille sopivia lekottelupaikkoja. Nyt piti olla siis tarkkana. Tähän aikaan vuodesta norpat eivät enää välttämättä olisi kuitenkaan rantakallioilla, vaan pää saattaisi pilkahtaa esiin myös vedestä. Olimme pari kertaa aiemmin nähneet saimaannorppia, ja ne muistuttivat vedessä ollessaan lähinnä uppotukkeja.

Vaajasalmen päässä edessä oli siltarumpu, josta Riehtsalon saareen johtavan tien pääsi alittamaan kätevästi. Matkalla olisi ollut monia hienoja rantakallioita, mutta päätimme jatkaa vielä matkaa ja valita taukopaikaksemme jonkin pienen, asumattoman saaren.

Siltarummun jälkeen vesi oli taas matalaa, ja paikoin pinnan alta pilkahteli esiin laakeita kallioita. Ihastelimme kauniita maisemia, joissa onnekkaat mökkiläiset saivat viettää kesäpäiviään.

Edessä oleva saari näytti siltä, että siinä olisi hyvä pysähtyä lounastauolle. Rannassa oli kätevästi matala kohta, josta pääsi rantautumaan helposti. Ranta ei myöskään vaikuttanut siltä, että häiritsisimme siinä lintujen pesimistä. Emme aivan vielä olleet saapuneet Neitvuoren ja Luonterin luonnonsuojelualueelle, mutta tähän aikaan vuodesta on aina tärkeää olla tietoinen siitä, että linnut pesivät monilla rannoilla, ja olla rantautumatta sellaisille paikoille. Linnut kyllä antavat kuulua itsestään, jos pesimärantaa lähestyy.

Oli lisäksi erittäin kuivaa, joten olimme varovaisia, ettemme vahingoittaisi kallion pinnassa olevaa herkkää sammalta.

Saarelta näki hyvin ensimmäisen yön leiriytymispaikkaamme Kannusvuorelle ja Enkelinpesälle. Enkelinpesällä, kuten myös kohteessamme Neitvuorella, on hyvät rantautumispaikat. Uimaranta, josta olimme hakeneet juomavettä aiemmin, sijaitsi vajaan kilometrin päässä. Siinä olisi ollut toinen hyvä vaihtoehto taukopaikaksi, mutta täältä näköalat olivat kyllä paremmat.

Nuotion tekeminen ei ole jokaisenoikeus, vaan vaatii sekä virallisen nuotiopaikan – tai maanomistajan luvan – että oikeat olosuhteet: maastopalovaroitus ei saa olla voimassa. Aiheeseen kannattaa tutustua ajoissa tarkasti. Meillä oli mukanamme kipinöimättömät retkikeittimet, minkä ansiosta saatoimme varsin vapaasti valita, missä alkaisimme ruuanlaittoon.

Netta keitteli vähän liian ison annoksen havaijinpataa, ja meillä Elinan kanssa oli tulossa suppilovahveropastaa. Sirkku valvoi valmistusprosessia tiiviisti ja toivoi tietysti saavansa osansa, vaikka oli jo omat eväänsä syönyt. Kun saimme oman ruokamme syötyä, minä ryhdyin vielä auttamaan Nettaa havaijinpadan kanssa, jota oli vielä lähemmäs kolme litraa jäljellä. Nyt ei ainakaan tulisi nälkä vähään aikaan.

Ruoan jälkeen oli kiva köllähtää pitkälleen ja kuunnella hetki tuulen suhinaa. Pieni huoli käväisi hetken mielessä, yltyisikö puuskittainen tuuli kovaksi edessä olevalla isolla selällä ja miten meidän vetomme kävisi. Tähän asti olin vielä voitolla.

Matka jatkui. Järvestä pilkisteli taas esiin erikoisen näköisiä kiviä. Ihan kuin joku olisi pudotellut niitä taivaalta sattumanvaraisiin paikkoihin. Pinnan allakin niitä pystyi näkemään kirkkaan veden läpi matalammissa paikoissa. Viimeisin jääkausi on täällä ruhjonut ja murtanut kallioita ja puhdistellut irtoainesta mennessään.

“Luonterin kalliosaarissa ja rannoilla on usean metrin korkuisia jyrkänteitä. Ne kuvastavat kallioperän ikivanhoja alueellisia ruhjeita ja rikkonaisuutta. Muodot erottuvat hyvin, sillä jääkausiajan toistuvien jäätiköitymisten aikana mannerjäätikön louhintatyö kohdistui voimakkaimmin juuri kallioperän heikkousvyöhykkeisiin.” SaimaaGeopark.fi

Pian edessämme olivat Kukassalmi ja Siikavesi, jotka yhdessä muodostavat noin viiden kilometrin pituisen ja yhden kilometrin levyisen selän. Onneksi tuuli ei yltynytkään meille, ja lopulta pääsimme melomaan toiselle puolen leppoisissa tunnelmissa. Näilläkin rannoilla olisi ollut paljon tutkittavia yksityiskohtia. Nyt oli kuitenkin hyvä tiedostaa, että osa rannoista kuului luonnonsuojelualueeseen, ja maihinnousua luodoille ja pieniin saariin lintujen pesimäaikana kannattaa välttää.

Tikaskaarteenvuoren kalliomaalaus

Kohde kartalla

Yksi nähtävyys meidän oli kuitenkin käytävä katsomassa, vaikka se tiesikin pientä lisälenkkiä. Lähistöllä oli karttaan merkitty Tikaskaarteenvuoren kalliomaalaus, joka oli taiteiltu noin 15 metriä korkeaan kallioseinämään Pihlajasalon suurella saarella.

Kannatti tulla katsomaan! Nyt maalaukset olivat hyvin selkeästi näkyvissä, vaikka olivatkin kyltin mukaan noin 10 metrin korkeudessa veden pinnasta. Maalaukset oli tehty 3300–2800 eaa., jolloin veden pinta oli ollut lähellä maalauksen edessä olevan terassimaisen muodostelman tasoa. Maisema oli siis silloin näyttänyt hyvin erilaiselta kuin nykyään. Opaskyltin mukaan lähiseudulta löytyi myös paljon muita esihistoriallisia kohteita, joihin olisi kiinnostavaa käydä tutustumassa.

Melkein karanneen suppilaudan pyydystämisen jälkeen jatkoimme kohti Neitvuorta, jonka tunnistettavat muodot kohosivat jo vastarannalla. Sinne päästäksemme meidän piti kiertää vielä Hiidenmaan niemi ja Petäänsaari.

Jokin näissä vedestä kohoavissa pienissä mäntyvaltaisissa kalliosaarissa ja vedestä esiin pilkahtelevissa laakeissa kivissä viehätti. Moni ranta näytti siltä, että siinä olisi kiva viettää kesäpäivää hyvien eväiden kera.

Netta halusi oppia lisää retkeilystä, ja esitimme hänelle meloessamme kysymyksiä suunnistamisesta, eläin- ja kasvilajeista sekä luonnonilmiöistä. Matka edistyi jutellessa leppoisasti, ja kohta Neitvuori alkoi taas näkyä edessämme.

Paluu Neitvuorelle

Veneväylän reimarit johtivat rannalle, johon olimme sopineet palauttavamme vuokraamamme kanootin. Pitkän melontapäivän jälkeen tuntui hyvältä vetää kanootti maihin.

Huh! Tänne asti selvittiin ja vieläpä ajoissa. Julistimme myös vetomme päättyneeksi, ja minä pokkasin palkinnoksi kahvit ulkomailla!

Tavoitteena retkillämme on aina väsynyt koira, ja se näytti toteutuvan tälläkin kertaa. Kun saimme kannettua rinkat ja laudat pienen matkan päähän parkkipaikalle, Sirkku hyppäsi autoon ja nukahti saman tien takapenkille.

”Kylläpäs ehtii nähdä paljon kolmen päivän aikana”.

Kun saimme tavarat pakattua autoon, totesimme kuin yhteen ääneen, että reissu oli tarjonnut yllättävän paljon nähtävää ja erilaisia elämyksiä. Hiidenmaan maastot olivat olleet vaihtelevia ja mielenkiintoisia, paikoin rankkojakin käveltäviä. Olimme nähneet vanhoja metsiä, mahtavia järvimaisemia, erikoisen Enkelinpesän autiotuvan, historiallisia kohteita ja monia luolia sekä kokeneet yllättäviä eläinkohtaamisia, vaikka saimaannorppa jäikin tällä kertaa haaveeksi. Melonta oli tuonut hyvää vaihtelua kävelyyn ja mahdollistanut uudenlaisen näkökulman seudun tutkimiseen.

Olimme siis erittäin tyytyväisiä, että tällainen reitti on nyt kunnostettu ja että sitä tullaan kehittämään vielä paremmaksi jatkossa. Tänne voitaisiin mielellään tulla uudestaankin erilaisen reissun merkeissä.