Hankasalmen museokylän monipuolisuus hämmästyttää – ja vie kävijän aikamatkalle alueen historiaan

PAIKKA KARTALLA

Sijainti: N=6917366.091, E=470798.839 (ETRS-TM35FIN)
Käyntiosoite: Kirkkorannantie 2, 41520 Hankasalmi

Hankasalmen kotiseutuyhdistyksen ylläpitämään Hankasalmen kotiseutumuseeon ja museokylään kannattaa kurvata kauempaakin. Esimerkiksi Kuopiosta sinne hurauttaa autolla vajaassa puolessatoista tunnissa, Jyväskylästä noin kolmessa vartissa ja Pieksämäeltä vieläkin nopeammin, mutta kyllä sinne voi ajella ihan rauhallisesti, kun ei ole mihinkään kiire. Museokylän viihtyisä pihapiiri, 13 eri museorakennusta, mahtava esinemuseo sekä jyhkeä Hallan tupa kutsuvat vierailulle kylän kulttuuri- ja perinnetoiminnan keskipisteeseen ja kyläyhteisön silmäterään.

Tuumailtuani asiaa muutaman vuoden sain viimein aikaiseksi lähteä tutustumaan Hankasalmen kirkonkylällä sijaitsevaan Hankasalmen museokylään ja Hankasalmen kotiseutuyhdistyksen aikaansaannoksiin. Sanonpa vain, että olisi pitänyt käydä jo aikaisemmin, mutta hyvä että nyt tuli käytyä! Vaikka museokylä onkin talvikaudella yleisöltä suljettu (pois lukien tilauksesta tehdyt opastukset), pääsin Hankasalmen kotiseutuyhdistyksen puheenjohtajan Ulla Kolehmaisen opastamana tutustumaan kylään ja sen rakennuksiin.

Käyntipäivänäni 27. tammikuuta 2021 ilma oli talvinen (pitkästä aikaa Suomessa on kunnon old school -talvi); lunta sateli hiljalleen ja lämpötila oli hieman nollan alapuolella. Muistelin Hankasalmelle ajaessani, että ollaan sitä oltu kylmemmälläkin säällä liikkeellä, kuten 18. tammikuuta 2016, kun kävimme Ullan kanssa heppakyydillä Hankasalmen Ruumissaaressa. Tällä kertaa en päässyt rekeen, mutta reissu jäi ihan yhtä lailla mieleen.

Museoalueen ehkä huomiotaherättävin kohde on 1700-luvulta peräisin oleva niin sanottu varvasmylly. Mylly on siirretty museoalueelle Lamminpään tilalta Säkinmäestä (lähde: kotiseutuyhdistys).

Hankasalmen museokylä on aivan Hankasalmen kirkon (muuten hieno paikka sekin) ja uudenkarhean koulukeskuksen naapurissa. Alueen ajallinen kaari on siis melkoinen, koska koulukeskus valmistui vasta viime vuonna, ja kirkko rakentui vuosien 1889–1892 aikana, mutta esimerkiksi museokylän mahtava Hallan tupa on peräisin 1600-luvulta. Museokylä vihittiin käyttöön vuonna 1964. Museokylän alue koostuu 13 erilaisesta hankasalmelaisesta rakennuksesta, jotka kaikki on tuotu paikalle muualta kunnan alueelta, ja ne on aseteltu perinteiseen talonpoikaisen pihapiirin muotoon. Hieman kauempana pihapiiristä, muutaman sadan metrin kävelymatkan päässä, sijaitsee erillinen, punaiseksi maalattu vanha viljamakasiini, joka nykyään toimii esinemuseona.

Piirroskartta Hankasalmen museokylän alueesta. Museokylän rakennukset: 1. Hallan tupa 2. Savutupa 3. Halkoliiteri 4. Vaateaitta 5. Kaivo 6. Savusauna 7. Navetta 8. Kokkitalli 9. Riihi 10. Tuulimylly 11. Paja ja hiilikoppeli 12. Venekoppeli 13. Esinemuseo. Piirros: Miia H.

Näin niin sanotuilla ”vanhemmilla päivillä” on tullut monesti mieleen, että miksiköhän silloin yliopistoaikoina historia ja kansatiede eli fiksumpien ihmisten suulla etnologia ei oikein napannut. Ihmisten asuminen ja aineellinen kulttuuri sekä perinnetiedot ja -taidot kuitenkin ovat sittenkin niin kiinnostavia, että tähän maailmaan on sitten uppouduttava vähän niin kuin jälkijättöisesti.

Museokylän pihamaalle tultuani suuntasin tuulimyllyn luota kohti Hallan tupaa, joka toimii juhla-, kokous- ja kotiseutututalona. Hallan tupaan tehtiin mittava peruskorjaus vuosien 2018–2020 aikana EU:n Leader-hankkeen turvin, ja talkootyötunteja Ulla Kolehmainen sanoo kertyneen ”ainakin 10 000”. Palaamme Hallan tupaan ja sen historiaan myöhemmin, mutta tutustutaan ensin tuvan vieressä olevaan ns. kokkitalliin, jolla ei muuten ole mitään tekemistä kokkauksen kanssa, vaan sana ”kokki”, ”kokko” tai ”kokkoi” on tarkoittanut rakennuksen ullakkoa (Kotus). Kokkitalli, toiselta nimeltään luhtitalli, tuotiin museokylään Hankasalmen Venekoskelta, johon se oli alun perin rakennettu 1850-luvun puolivälissä.

Etualalla kansanparantajan aitta, seuraavana hevostalli. Kolmas aitta ei ole museokäytössä, ja kauimmaisena näkyy kesäaikana käytössä olevien ulko-WC-tilojen merkki. Sisä-WC. joka on muuten myös invakelpoinen, löytyy Hallan tuvasta. Hallan tupaan pääsee luiskaa myöten pyörätuolilla kadun puolelta.

Kansanparantajan aitta ja hevostalli

Kokkitallin alakerrassa on tätä nykyä kaksi museokäytössä olevaa aittaa, eli kansanparantajan aitta sekä hevostalli. Silloin, kun luhtitalli oli alkuperäisellä paikallaan, alakerrassa oli hevostallin lisäksi kaksi käyttöaittaa, ja yläkerta oli tarkoitettu hevosten heinille sekä renkien nukkumapaikaksi kesäisin.

Kansanparantajia oli Suomessa aikoinaan lukuisia eri puolilla maata, ja heidän puoleensa käännyttiin monesti, koska lääkäreitä ei juuri ollut tai he olivat kaukana, ja lääkkeiden saatavuus oli reilu parisataa vuotta sitten vielä jokseenkin olematonta. Kansanparantajilla oli yleensä hyvä tietämys luonnosta saatavista rohdoista ja perinteisistä hoitokeinoista, joita voitiin käyttää monenlaisten vaivojen hoitoon ja parantamiseen. Hankasalmella tunnetuin kansanparantaja oli Aleksanteri ”Santeri” Viinikainen, jonka elämään ja aikaansaannoksiin pääsee uppoutumaan astumalla sisään kansanparantajan aittaan, ja näkee samalla mm. erilaisia luonnonlääkinnässä käytettyjä kasveja sekä entisaikojen hoitovälineitä.

Ulla avasi kansanparantajan aitan oven ja napsautti valot päälle. Matalan oviaukon kohdalla oli kumarruttava, joten siinä samalla tuli luonnollisesti osoitettua kunnioitusta paikalle. Ensimmäisenä nenään tulvahti aitassa kuivumaan ripustettujen rohtokasvien voimakas tuoksu.

Kansanparantajan aitassa kuivumassa olevia rohdoskasveja, joista moni on tuttu näiltäkin päiviltä ja joita löytyy ainakin monien omakotitalojen pihamaalta ja ympäristöstä, kuten maitohorsma, piharatamo ja siankärsämö, puna-apila ja nokkonen – sekä tietysti mustikka.

Aleksanteri Viinikainen syntyi vuonna 1851. Kotipaikkansa Hankasalmen Mäyrämäen mukaan hänet tunnettiin myös nimellä Mäyrämäen Santeri. Jo varhaisessa iässä Aleksanteri osoitti suurta mielenkiintoa tiedettä ja kirjallisuutta kohtaan, ja niinpä hän ahmi itseensä tietoa monenlaisista asioista, kuten lääketieteestä. Hän opiskeli jopa latinaa, jotta olisi ymmärtänyt lääketieteellisiä termejä paremmin. Santerin taidot kansanparantajana pohjautuivat tieteeseen, eikä hän luottanut taikoihin ja loitsuihin monien muiden kansanparantajien tapaan. Viinikaisesta tuli jopa niin tunnettu, että itse lääkintöhallituksen silloinen pääjohtaja Taavetti Laitinen tuli tarkastuskäynnille Hankasalmelle, koska jotkut olivat kannelleet Santerista ja epäilivät, että hänen touhuissaan on jotakin sanomista. Vaan eipä ollut, sillä todettuaan Santerin tietojen ja taitojen asianmukaisuuden, pääjohtaja Laitinen antoi Santerille puhtaat paperit.

Aitan seinällä olevassa kuvassa näkyvä Mäyrämäen Santeri taisi niin kansanparannuksen kuin puutarhanhoidon ja oli myös hyvin kätevä käsistään. Aleksanteri Viinikainen tunsi rohdoskasvien salat ja voiman, mutta hän rakasti kukkia, josta muistutuksena kansanparantajan aitassa on esillä huoneentaulu, jossa sanotaan: ”Tulkaa katsomaan, kuinka kukat hymyilevät”.
Aittaan rekonstruoitu Santerin työpiste, jossa esillä mm. hänen lukemaansa kirjallisuutta ja erilaisia hoitovälineitä. Aleksanterin käsityötaidoista kertovat mm. työtuoli ja seinällä oleva kello. Ikkunasta näkyy kuva omenapuusta, jollaisia Santerin puutarhassa myös kasvoi.

Museossa esillä oleviin kirjoihin tai esineisiin ei luonnollisestikaan saa koskea, mutta esimerkiksi lääkekasveista ja niiden käytöstä kiinnostuneille suosittelen lukemaan vaikkapa Virpi Raipala-Cormierin kirjan Luontoäidin kotiapteekki, joka löytyy monista kirjastoista ja kirjakaupoista sekä antikvariaateista. Vastaavat teokset olivat arvossaan myös Santeri Viinikaisen aikoina, koska lähin apteekkikin sijaitsi n. 50 kilometrin päässä Kangasniemellä, eikä sinne ihan noin vain lähdetty. Aiheesta löytyy mielenkiintoinen juttu ja kuunneltava tarina sekä lukuisia videoita YLE:n sivuilta otsikolla ””Kun kerran kipunsa tiäsi, niin mitäs sitä lääkäriin mentiin” – kansanparannuksen historiaa”.

Suomessa oli 31.12.2019 yhteensä 819 apteekkitoimipistettä (623 pääapteekkia ja 196 sivuapteekkia). Luvuissa on mukana myös yliopistojen apteekit. Lisäksi syrjäseuduilla toimii yhteensä 148 apteekkien ylläpitämää lääkekaappia tai apteekin palvelupistettä, joista myydään rajoitettua valikoimaa itsehoitolääkkeitä.  (Lähde: Apteekkariliitto)

Savutuvan seinustalla kasvaa ikivanha rohto- ja talouskasvi isohirvenjuuri. Siitä on saatu lääkettä yskään ja mahavaivoihin. Sitä on käytetty myös matolääkkeenä sekä ruoanlaitossa mausteena. Isohirvenjuuren isoja ĺehtiä on käytetty kotitaloudessa suojaamaan ruokia lämmöltä ja kärpäsiltä. (Lähde ja kuva: Hankasalmen kotiseutuyhdistys).
Isohirvenjuuren latinankielinen nimi Inula helenium antaa hieman osviittaa siitä, että mm. tämän kasvin sisältämää inuliinia löytyy nykyisinkin nimenomaan vatsan ja suoliston toimintaan suotuisasti vaikuttavista terveystuotteista.

Kansanparantajan aitasta siirryimme viereiseen hevostalliin, jossa ei nykyään hirnu kuin puisia hevosia ja keppihevosia. Alkuperäisellä paikallaan Venekoskella Yrjön talossa tallissa oli parhaimmillaan neljäkin hevosta. Lienevätkö silloiset hevoset olleet pienikokoisempia, mutta ainakin itseäni ihmetytti, että mitenkä ne ovat mahtuneet talliin ja tallista ulos noinkin matalasta ovesta. Mutta kylläpä vain olivat mahtuneet.

Hevostallin oven ”erikoisuus” on sen kaksiosaisuus: sen yläosa ja alaosa on saranoitu erikseen, joten pollet voivat nähdä ja kurkistella pihalle ollessaan tallissa sisällä.
Hevostallin ovea koristavat vanhat hevosenkengät, joita löytyy heti myös lattiasta, kun talliin astuu sisälle. Hevosenkenkien takominen ja hevosten kengitys on taitoa ja huolellisuutta vaativaa työtä, ja nykyisinkin kengityssepän erikoisammattitutkinto on mahdollista suorittaa esimerkiksi Ylä-Savon ammattiopistossa. Hevosenkengillä on luonnollisesti päätarkoituksensa hevosten kavioiden suojana, mutta niitä on kautta aikain käytetty myös onnea tuovina esineinä. Tästä aiheesta löytyy lisätietoa mm. YLE:n sivuilta otsikolla ”Hevosenkenkä on onnenpotku löytäjälleen – Paholainen parkui armoa kovakouraiselta kengittäjältään”
Sisältä tallista löytyikin sitten vaikka mitä. Kivoja puuhevosia oli asetettu ”ruokailemaan” kaukalon eteen, ja yhdellä hepoista oli myös lasten leikkisatula selässä. Nämä ovat niitä entisaikojen leikkikaluja, jotka tietenkin tehtiin käsityönä nekin eikä ostettu kaupasta, kuten nykyään. Hevosten malli on yksinkertainen, joten sen voi vaikka itsekin rakennella.

Kenkien ohella hevosten yksi tärkeimmistä ”asusteista” olivat länget. Länkien avulla hevoset voitiin valjaiden kanssa laittaa vetämään vaikkapa rekeä tai vaunuja, ja länget on tehty perinteisesti koivun juurakosta. Siinä onkin tekemistä, että ensin löytää sopivanlaiset juurakot, joiden koko, paksuus ja puun syysuunta on oikea. Myös visakoivua käytetään. Länget tehdään aina hevosen mittojen mukaan, ja niiden istuvuus on varmistettava, että ne sopivat hevoselle oikein, tukevat oikeasta paikasta ja toimivat muiden valjastusosien kanssa saumattomasti.

Entisajan työlänget isolle hevoselle. Länkien vieressä näkyy ns. länkipatja, joka toimii pehmusteena.
Selustinremmiä käytettiin, kun hevosella oli vedettävänään kevyt reki tai kärryt. Kuvassa näkyvässä mustassa selustinremmissä on pieniä kelloja, ja tällaista remmiä käytettiin esimerkiksi kirkkorekeä vedettäessä. (Lähde: Hankasalmen kotiseututyhdistys, emuseo.fi/hankasalmi)

Hevostallissa on luonnollisesti esillä myös hevosten vetämiä kulkupelejä, kuten reki ja kärryt. Talvisessa rekiretkessä onkin omanlaisensa tunnelmaa, ja kun pakkaslumi narskahtelee reen jalasten alla, pienet valjaskellot kilkattavat ja hevonen hirnahtelee, siinä on tunnelma kohdallaan. Mikäs on istuessa lämpimien taljojen alla!

Savutupa

Yksi tärkeimmistä museokylän rakennuksista on savutupa, joka oli entisaikaan keskeinen paikka koko talon toiminnalle, sillä siinä tietenkin nukuttiin, mutta tehtiin myös monia askareita, kuten kudottiin, tehtiin puutöitä, laitettiin ruokaa ja syötiin, hoidettiin lapsia – ja paljon muuta samassa tilassa. Nykyäänhän melkeinpä kaikille em. toiminnoille on omat huoneensa. Savutupa, kuten nimestäkin saattaa päätellä, oli sisäänlämpiävä, eli siinä ei ollut savupiippua laisinkaan. Katossa oli sitä vastoin luukku, josta savu laskettiin ulos kun puut olivat palaneet loppuun. Koko muun ajan savu tuli sisälle, mistä muistona ikkunoiden yläpuolelta alkavat mustuneet hirret ja sisäkatto.

Savutupa on rakennettu 1772. Savutupa oli Hankasalmen Ristimäen kylässä olleen Ristimäen talon päärakennus, josta se siirrettiin nykyiselle paikalleen museokylään vuonna 1964, joka oli samana vuonna, kun museokylä vihittiin käyttöön. Silloin Hankasalmen kotiseutuyhdistys oli ehtinyt toimia jo 10 vuotta. Savutupaan astutaan ns. pisteporstuan kautta, joka on ”irrallisista ranteen paksuisista riu’uista tai halkaistuista aidaksista tehty oveneteisrakennelma, jossa puut asetettiin toinen pää maata vasten, toinen pää vinosti pystyyn nojalleen seinää tai räystästä vasten.” (Lähdetieto alun perin Teppo Korhonen: Kuisti. Kansatieteellinen tutkimus. Kansatieteellinen arkisto 37. Suomen muinaismuistoyhdistys 1991, lainattu mm. Wikipediaan).

Pisteporstua savutuvan ”eteisenä”. Kuva: Hankasalmen kotiseutuyhdistys / Jaakko Manninen.

Hankasalmen museokylän savutuvan pisteporstua on tehty juuri tuollaisista paksuista riu’uista, jotka on asetettu viistoon puoliympyrän muotoon rakennuksen päätyä vasten. Pisteporstuan sisään jää juuri sopivasti tilaa, että siinä on voitu pitää viakkapa keittopataa. Muuta eteistä tällaisessa savutuvassa ei sitten olekaan, eli kynnyksen yli kun astutaan, ollaan jo käytännössä tuvan puolella. Sisällä oli hämärää, ja ainoa valo tulikin huurteisista ikkunoista ja avoimesta ovesta.

Sen verran hämärää, että sain ihan aidon sätkyn, kun vilkaisin oikealle: vanha äijä makasi sängyssä. No, tietenkäänhän se ei ollut elävä – eikä sen puoleen kuollutkaan – ihminen, vaan entisajan vaatteisiin puettu nukke. Tuli vaan sen verran puskista, että en osannut odottaa, kun odotin lähinnä näkeväni vain vanhoja esineitä.

Savutupa on noin 100 neliön kokoinen, ja siinä eleli koko perhe kliseenomaisesti ilmaistuna vauvasta vaariin, eli useampi sukupolvi. Miesväki askaroi toisella puolella tupaa, naisväki toisella, ja lapset touhusivat sitten ympäriinsä. Aivan pienimpiä keinutettiin kehdossa, ja seisomaan ja kävelemään he oppivat ns. reikärahin avulla. Savutuvassa toimi aikoinaan myös koulu, joten se on nähnyt historiansa aikana monenlaista vilistäjää.

Tällaiselta on näyttänyt entisajan savutupa. Vasemmalla puolella on naisväen valtakunta uuneineen, keittopisteineen ja taloustavaroineen. Kauempana lähellä ikkunaa on kangaspuut ja rukki. Ylhäällä orsien päällä näkyy pitkiä päreitä, joita polttamalla pärepihdissä saatiin tupaan valoa hämärän ja pimeään aikaan. Aikoinaan savutuvassa ei ollut myöskään lasi-ikkunoita vaan puuluukut. Pärevalosta on pitkä matka moderniin LED-aikaan.
Savutuvan oikea puoli oli ”miesten puoli”, eli paikka, jossa miesväki mm. nikkaroi kodin tarvekaluja ja korjaili mitä nyt milloinkin oli tarpeen. Työskentely hämärässä päreen valossa vaati hyvää näköä ja tarkkaa kättä. Taka-alalla isokokoisia huhmareita, joilla saatettiin jauhaa esim. pettua, jota saadaan männyn kuorikerroksesta, nilasta. Pettujauhoa käytettiin monesti jauhojen korvikkeena leivänteossa, kun tavallisia jauhoja ei ollut saatavana.

Savutupa todellakin tuoksui savuiselle, eikä ihme, sillä tietojen mukaan se oli savutupana aina vuoteen 1904 asti – siis vielä 132 vuotta sitten. Siinä ajassa ehtii jo savuntuoksu siunaantua rakenteisiin. Savupirtit alkoivatkin juuri tuossa vuosisadan vaihteessa vähetä ja muuttua uloslämpiäviksi taloiksi, eli sellaisiksi, joissa on vesikatolle johtava savuhormi.

Entisaikaan elettiin pitkälti omavaraistaloudessa, ja melkeinpä kaikki tehtiin itse, mitä pystyttiin. Leipä oli luonnollisesti yksi asia, jota ilman ei pärjätty, ja jota leivottiinkin säännöllisesti. Usein tällaisissa savutuvissa ja muissakin vanhoissa taloissa nähdään reikäleipiä kuivumassa niille varatuilla orsilla, mutta Ulla Kolehmainen kertoo, että esimerkiksi Hankasalmi kuuluu alueeseen, jossa sen sijaan on leivottu perinteisesti limppuja. Niitä onkin nostettu malliksi kuivumaan ylös ns. leipähäkkiin.

Leipähäkeissä leivät kuivuivat hyvin ja säilyivät pitkään.

Hankasalmen museokylässä leivotaan paljon nykyisinkin. Tosin savutuvan uunissa ei leipiä enää paisteta, vaan ne tehdään Hallan tuvan leivinuunissa, johon mahtuu jopa 20 leipää. Kotiseutuyhdistyksellä on runsaasti toimintaa ympäri vuoden, ja yhtenä toimintamuotona ovat mm. leipomispäivät, jolloin tehdään vaikkapa ns. nosterieskaa, joka on muuten Keski-Suomen maakuntaleipä, vaikka sitä ei välttämättä moni tiedäkään. (Lähde: Jaakko Kolmonen, 1993. Suomen maakuntaleivät).

Tällaisen pöydän ääreen istuttiin syömään. Jokaisella oli oma nimikkolusikkansa, mutta muuten ruokaa otettiin yhteisistä astioista. Taustalla näkyy seinällä roikkumassa joukko lusikoita.

Savutuvan hämärässä perheyhteisö toimi vuorokaudet ympäriinsä tiiviisti, ja vaikka naisväen ja miesväen sekä lasten touhut tapahtuivat aina vähän eri puolilla tupaa – ulko- ja maatöistä puhumattakaan – aina kokoonnuttiin yhteen tuvan pöydän ääreen ruokailemaan. Museokylän kokkitallin päädyssä olevan ns. vellikellon kaltaisen kellon soitolla ulkona ollut talonväki kutsuttiin syömään. Vaikka tällaista kelloa yleisesti vellikelloksi sanotaankin, sillä on ollut myös monta muuta virkaa, kuten tuossa em. linkin takaa löytyvässä Suomen maatalousmuseon artikkelissa kerrotaan. Vellikello onkin ollut siis hyvin tärkeä tiedotusväline entisinä aikoina.

Museokylän vellikello sijaitsee kokkitallin päädyssä. Voisiko vellikellon laittaa myös itselle? Yhden tarinan vellikellon hankkimisesta voit lukea Hankasalmen kansalaisopiston sivuilta.

Savutuvankin kanssa Hankasalmen kotiseutuyhdistys on tehnyt monenlaista remonttia; viimeisimpinä ovat pärekaton uusiminen vuonna 2011 ja pisteporstuan laitto vuonna 2015. Pärekaton tekeminen onkin yksi vähitellen katoavista kansanperinteistä, joita onneksi mm. Hankasalmen kotiseutuyhdistys vaalii. Päreiden höyläyksestä ja pärekaton tekemisestä on hyvä video Pyhämaan telakanrannan rantamakasiinin pärekaton uusiminen 2016, joka havainnollistaa hyvin, minkälaisesta hommasta on kyse.

Vaateaitta

Luonnollisestikaan kaikkea ei voitu säilyttää tuvassa, joten entisaikain talonpoikaisessa pihapiirissä oli myös muita rakennuksia, joista yksi oli vaateaitta. Hankasalmen museokylän vaateaitta on peräisin Ritalan tilalta Venekoskelta, 1800-luvulta. Savutuvan jälkeen siirryimmekin katsomaan juuri tällaista vaateaittaa, jonka katto herätti heti ensimmäisenä huomioni. Vesikattomateriaalina nimittäin ei ole käytetty päreitä, vaan koivun tuohia. Tällaista kattoa kutsutaan malkakatoksi. Jos sana malka kuulostaa tutulta, se on monelle tuttu sanonnasta ”malka silmässä” tai ilmaisusta ”ylimalkainen”. Malka tarkoittaa tässä yhteydessä katon rakenteen muodostavia alus- ja päällyspuita, joiden väliin tuohet sitten aseteltiin.

Edellä mainitun linkin takaa löytyy seikkaperäinen selvitys malkakattojen historiasta, mutta lyhyesti sanottuna tällaisella kattotyypillä on pitkä historia 1500-luvulta 1800-luvun loppupuoliskolle saakka, minkä jälkeen pärekatot yleistyivät. Tosin em. lähteessä mainitaan, että esimerkiksi Kuusamossa oli vielä 1960-luvullakin joissakin asuinrakennuksissa malkakattoja. Jos pärekaton tekeminen vaatii taitoa ja tietoa, sitä vaatii myös malkakatto. Mutta hyvin tehtynä se voi kestää ainakin 50 vuotta, ellei pidempäänkin.

Yksityiskohta vaateaitan malkakatosta. Näkyvissä ovat niin sanotut alus- kuin päällysmalat sekä niiden välissä olevat tuohet.
Vaateaitan malkakatto sisäpuolelta. Malkapuu on sidottu kuusisella vitsaksella paikalleen. Tuohimalkakattojen korjausohje löytyy asiasta kiinnostuneille tästä.

Vaateaitan tarkoitus oli luonnollisesti nimensä mukaisesti vaatteiden säilyttäminen, mutta kesäaikaan siellä monesti nukkui vaikkapa talon tytär tai piika. Vaateaitta olikin monesti niitä harvoja paikkoja, jossa esimerkiksi nuoripari sai olla jokseenkin rauhassa.

Museokylän vaateaitassa on usein kesäisin erilaisia vaatenäyttelyitä.

Kun talojen koko aikanaan kasvoi, myös tuvasta erillisten huoneiden – eli kamarien – määrä lisääntyi. Silti niissä saattoi olla useampikin henkilö, joten aitat puolustivat paikkaansa vielä pitkään. Mikäpäs tuollaisessa aitassa olisikaan kesällä nukkua, siellä siellä on viileää ja tunnelmallista. Museokylän vaateaitassa on myös esillä vanhaa esineistöä ja kalusteita.

Entisaikaan oli tapana myös nimikoida vaikkapa liinavaatteet ja monesti pyyhkeetkin, joista niiden omistaja tunnistettiin. Tässä nimikoitu pyyhe asetettuna pesuvadin päälle, joka puolestaan on niin sanotun komuutin, eli pesukaapin päällä. Komuutissa oli yleensä ainakin yksi laatikko ja pikkuinen kaappi. Nimi on peräisin ruotsin kielen sanasta kommod.

Kesäaikaan vaateaitassa järjestetään erilaisia näyttelyitä, kuten esimerkiksi viimeisin näyttely Matoista morsiuspukuihin – Keskisuomalaisia tekstiilejä, jonka on tuottanut Hankasalmen kotiteollisuusseura.

Esinemuseo

Koska meillä ei ollut aikaa käydä jokaisessa museokylän rakennuksessa, menimme seuraavaksi katsomaan hieman erillään pihapiiristä sijaitsevaa esinemuseota, joka on muuten entinen viljamakasiini. Sen verran poikkesimme nopeasti sisällä Hallan tuvassa, että Kolehmaisen Ulla jäi sisälle kahvinkeittoon ja oppaakseni esinemuseoon lähti Pekka Peltokorpi. Pekka on yksi kotiseutuyhdistyksen aktiiveista ja yhdistyksen hallituksen jäsen, joka vierailupäivänäni oli jo ehtinyt mm. aurata museoalueen pihan, lämmittää Hallan tuvan uunin ja mitä lie muutakin sillä aikaa, kun kiersimme pihapiirin rakennuksia Ullan kanssa.

Esinemuseolle johtava tie kulkee kirkon sivuitse. Tien alussa on kivi, jossa olevassa metallilaatassa näkyy alueen tärkeitä vuosilukuja.

Vuonna 1879 rakennettu ja esinemuseoksi vuonna 1962 muutettu viljamakasiini on muista museokylän rakennuksista poiketen alkuperäisellä paikallaan. Viljamakasiini toimi vuoteen 1943 asti ns. lainajyvästönä, eli sinne varastoitiin hyvinä viljavuosina siemenviljaa ja syötävää viljaa, jota sai sitten lainata tarpeen vaatiessa huonompina satovuosina sillä edellytyksellä että suoritti sitten sovitusti lainansa takaisin. Kaikille luvallinen lainaaminen ei kuitenkaan sopinut, joten epärehellisillä tahoilla oli tapana käydä omin lupineen verottamassa jyvävarastoa, mikä toteutettiin usein niin, että lähdettiin yön pimeinä tunteina hipsimään jyvästön makasiinille pora kainalossa, ja kairattiin seinään reikä, josta viljaa sitten alkoi ropista säkkiin. Tällaisia viljavarkauksia vastaan yhtenä konstina olikin rakentaa makasiiniin kaksinkertaiset ulkoseinät, kuten Hankasalmen museoalueen viljamakasiinissa.

Makasiinirakennuksen ulkoseinässä näkyy vieläkin merkkejä viljavarkaiden jäljiltä. Kaksinkertaisilla ulkoseinillä varmistettiin, että porari ei päässyt tekemään reikää viljasiiloon asti, vaan homma tyssäsi ensimmäisen hirsikerroksen jälkeen.

Vaikka Hankasalmen museokylä on kokonaisuutenakin hieno, ehkä näyttävin paikka Hallan tuvan ohella on juuri esinemuseo, sillä kun oven avaa, sisältä paljastuu sellainen historian aarreaitta, että oksat pois ja pinnat sileäksi. Talviaikaan esinemuseokin on auki vain varauksesta. Tätä kirjoitettaessa kesäajan 2021 aukioloaikoja ei ole vielä tiedossa. Esinemuseossa on esillä 1 500 erilaista esinettä, ja museon sisäpuoli on jaettu eri teemaisiin osastoihin/huoneisiin, joissa esitellään mm. alueen kirkkohistoriaa, maataloutta, kaupankäyntiä, terveydenhuoltoa jne.

Esinemuseon kirkkonäyttelyosastolla esillä erilaisia kirkon esineitä ja tietoa mm. kirkon toiminnasta Hankasalmella. Seinältä voi bongata myös mielenkiintoisen ohjeen, jota ei tänä päivänä onneksi (tai ainakaan toivottavasti) tarvitse kirkossa pitää esillä.

Esinemuseossa on näytillä myös vanhoja soittimia, joita katsomalla voi huomata selkeän eron nykyisiin vastaavanlaisiin. Hankasalmella toimi ainakin 1920-luvulla oma torvisoittokunta, jonka torvia on esinemuseon näyttelyssä. Torvisoittokuntia saatettiin käyttää myös kirkkomusiikissa kirkkolaulun tukena ja kehittämisessä. Itse asiassa tietoja torvisoittokunnasta Hankasalmella löytyy jo 1890-luvun lopulta, sillä mm. Uudessa Suomettaressa vuodelta 1897 on jo ilmoitus soittokunnasta.

Ajan patinoimia vaskipuhaltimia. Puhaltimien väri sulautuu hyvin hienosti piilutettuihin seinähirsiin.
Verrattuna nykyisen mallisiin vastaaviin torviin, venttiilimekanismit ovat jokseenkin erinäköiset.

Musiikkihuoneen jälkeen tepastelin seuraavaksi huoneeseen, jossa oli hieno kassakone ja erilaisia vaakoja. Kappaletavaran punnituksessa käytettiin eri painoisia rautapunnuksia, joiden perusteella laskettiin punnittavan tavaran paino ja näin ollen hinta. Vastaavasti saatettiin käyttää myös käsivaakoja, eli ns. puntareita, joissa oli koukku punnittavan tavaran ripustamiseen, vastapaino puntarin toisessa päässä, mitta-asteikko puntarin varressa ja siirrettävä käsikahva, jonka keskikohta osoitti punnittavan asian painon, kun puntari oli tasapainossa.

Seinältä on luettavissa mielenkiintoista tietoa mm. Hankasalmen pankkitoiminnasta. Taulussa sanotaan mm. että 1920-luvulla Hankasalmella ”oltiin vasta siirtymässä rahatalouteen, joten pankki oli avoinna vain kahtena päivänä kuukaudessa”. Kuulostaa hieman samalta kuin nykyään, kun harvan pankin konttoriin pääsee henkilökohtaisesti enää asioimaan muutoin kuin ajanvarauksella.

Nykyisin mennään autolla melkeinpä joka paikkaan, ja koulutaksit kuskaavat koululaisia kotiportilta koululle ja takaisin. Vaan entisaikoihin ei ollut tällaista mahdollisuutta, joten koulumatkat tehtiin joko jalan, pyörällä, hevosella tai talvella hiihtäen. Suksilla taittuivat niin koulumatkat, metsästys- ja savottareissut, kauppa-asiat kuin vapaa-ajan matkat.

Sinikka Ylösen maalaus hiihtäjästä 1920-luvulle ominaisessa vaatetuksessa. (Hankasalmen kotiseutuyhdistys)

Kilpahiihto ja mäenlasku oli myös suosittua. Suksia tehtiin usein ihan kotona, mutta 1930-luvulla niitä alettiin valmistaa kaupallisestikin Eino Ylösen toimesta. Einon poika Erkki jatkoi isänsä työtä aina vuoteen 2007, jonka jälkeen toiminta siirtyi uudelle yrittäjälle. Ylösen suksitehdas on vielä nykyäänkin toiminnassa, ja suksia valmistaa Helsingistä Hankasalmelle kotiutunut Hannu Laitala. Puusukset elävät nyt uutta renessanssia, ja laadukkaita suksia tiedustellaan ja tilataan ulkomaita myöten. Myös luistelu oli suosiossa, kuten nykyään etenkin retkiluistelu.

Esinemuseossa on vanhojen suksien lisäksi esillä mm. tällaisia luistimia, jotka kiinnitettiin hihnoilla omiin kenkiin. Periaatteessa tänä päivänä monet retkiluistimet toimivat aivan samalla idealla, joten siinä mielessä vanha konsepti ei olekaan niin vanha.

Esinemuseon alakerrassa olisi ollut vielä vaikka mitä nähtävää, mutta onhan siellä yläkertakin, jossa on esillä lisää kaikenlaista mielenkiintoista tavaraa menneiltä vuosilta. Museon osastoja on ilo kierrellä, kun ne on taiten tehty ja valaistuskin on varsin hyvä. Se nimittäin uusittiin vuosien 2015–2017 aikana, samaan aikaan kuin museon perusnäyttelykin.

Vähintään yhtä mielenkiintoisia esineitä löytyy esinemuseon yläkerrasta, jonne on koottu mm. pellavan ja villan käsittelyyn liittyviä työvälineitä, erilaista kotitalousvälineistöä, erilaisia metallitöitä jne.

Yläkertaan noustaessa huomioni kiinnittyi eteistilassa portaiden yläpuolella olevaan parivaljakkoon, nimittäin museon arvatenkin vanhimpiin esineisiin, ruuhiin. Ruuhet olivat joskus kauan sitten – kivikaudelta alkaen vielä 1940-luvulle – yksinkertaisimpia vesikulkuneuvoja, joita ajatella saattoi. Ne saatettiin veistää vain yhdestä puusta, esimerkiksi haavasta, ja niillä pääsikin sitten kätevästi vesille. Haapapuu oli kevyttä ja helposti työstettävää. Haapapuusta valmistettu vesikulkuneuvo tunnetaan myös nimellä haapio, jollaisia veistetään vielä nykyisinkin ja joiden taitava tekijä kyllä pystyy osoittamaan, että kirves ei ole keskellä kämmentä (eikä polvessa). Useampipuisiakin ruuhia tunnetaan, kuten myös eri puulajeja, joista ruuhia tehtiin.

Hankasalmen museossa on esillä – vaikkakin hieman huomaamattomasti – kaksi erilaista ruuhta. Toinen on yksipuinen ja toinen useammasta puukappaleesta valmistettu. Yksipuinen ruuhi on edesmenneen historioitsijan Veli-Matti Häkkisen teoksesta Säkinmäki, Hankavesi, Pirttimäki : yhdessä ja erillään löytyvän tiedon mukaan peräisin Hankasalmen Haukilammin rannasta Säkinmäestä.

Esinemuseon yläkerrassa poikkiparrujen päällä lepäävät vanhat ruuhet. Vasemmanpuoleinen yksipuinen mäntyruuhi löydettiin vuoden 1948 paikkeilla Haukilemmin vedenpinnan laskemisen jälkeen. Suhteelilsen hyväkuntoisena löytynyt ruuhi siirrettiin 1960-luvn alussa museon kokoelmiin. Hieman ruuhen löytöhetken jälkeen tehdyssä arviossa (Lähde: Säkinmäki, Hankavesi, Pirttimäki : yhdessä ja erillään) ruuhen arveltiin olevan peräisin jostakin 1400–1500-luvuilta, eli nykyään sen ikä voisi olla yli 620 vuotta.

Yläkerran näyttelyssä pääsee näkemään mm. minkälaisilla välineillä entisaikaan metsästettiin ja kalastettiin, karstattiin villaa ja kehrättiin lankaa, kirnuttiin maitoa, valmistettiin voita ja juustoa jne. Käytännössä kaikki, mitä pystyttiin, tehtiin itse. Ja se, mitä ei pystytty, teetettiin ammattilaisilla, kuten sepän työt kyläsepällä.

Kuvatsta erottuvia yksityiskohtia mm. rukki ja kahdet erilaiset vyyhdinpuut, etualalla pari silitysrautoja, jotka kuumennettiin hellalla, ylhäällä katonrajassa leipähäkki (vastaava savutuvassa) jne.

Itse tekeminen sen sijaan, että ostettaisiin valmiina kaupasta, tuntuu tulevan uudestaan muotiin. Entisaikoina kyse ei ollut kuitenkaan mistään trenditouhusta tai kestävän kehityksen mukaisesta toiminnasta, vaan ihan normaalista, usein pakon sanelemasta käytännöstä. Aikojen saatossa monenlaisia taitoja on päässyt unohtumaan, eikä nykyisin välttämättä moneltakaan löydy riittävää osaamista jonkun asian valmistamiseksi itse – saati osaamista tehdä sellaiset työkalut ja välineet, joita jonkin asian valmistamiseen tarvitaan.

Näyttää rukilta (ja isolta sellaiselta), mutta eipäs olekaan. Laitteen takana olevasta taulusta selviää, mikä vempele on kyseessä, ellei ensi katsomalta vielä hoksaa, kuten minäkään en hoksannut, kun en tarpeeksi tarkkaan katsonut. Vempele-sanalla on muuten silläkin mielenkiintoinen tausta. Nykyisin se voi tarkoittaa vähän kaikenlaisia koneita ja laitteita, mutta aikoinaan vempeleeksi on saatettu kutsua mm. niin lukkojen tiirikointiin käytettyä työkalua kuin hevosen työvaljaiden osaa.

Kun katsoo kaikkia museossa esillä olevia tavaroita, ei voi kuin ihmetellä, miten käteviä ihmiset ovat entisaikoina olleet. Itsellä kun on kämmen keskellä peukaloa, joskus ihan hävettää, kun tuntuu että ei osaa muuta kuin korkeintaan kammata harvat hiuksensa ja solmia kengännauhansa, eikä niitäkään samaan aikaan. Enpä jäänyt tätä asiaa kuitenkaan enempiä puntaroimaan, koska esinemuseosta oli lähdettävä vielä päivän viimeiselle rastille, itse Hallan tupaan.

Laskeuduin rappuset alas ja ihastelin vielä kerran vanhoja ruuhia, joilla on muinoin tehty monta reissua vesille kalojen perässä tai kun on haluttu vain siirtyä paikasta toiseen. Ennen ulos menoa pysähdyin katsomaan lähellä ulko-ovea esillä olevia plooturahoja sekä ns. kuninkaankannua. Plooturahat olivat valtakunnan käypää valuuttaa kolikoiden rinnalla 1640-luvun alkupuolelta 1770-luvun lopulle. Suomi oli tuolloin Ruotsin vallan alla.

Hankasalmen museossa esillä olevat plooturahat löydettiin 2000-luvun alussa Kärkkäälän kylästä maahan kaivettuna. Suomessa riehui 1700-luvulla useita sotia, kuten Ruotsin ja Venäjän keisarikunnan välillä käyty ns. Hattujen sota vuosina 1741–1743. Sitä ennen oli käyty vieläkin isompi rähinä, nimittäin Suuri Pohjan sota vuosina 1700–1721. Tällaisina aikoina olikin parempi pistää turvaan arvoesineet ja rahat, jotta miehittäjän joukot eivät olisi niihin päässeet käsiksi. Siksi myös plooturahoja kaivettiin maahan piiloon ryöstelijöiltä, ja maakätköissä ne saivatkin olla satoja vuosia. Kärkkäälän kylästä löytyneen plootuaarre on museon tietojen mukaan Suomen neljänneksi suurin.

Näistä rahoista on pitkä matka moderniin mobiilimaksamiseen. Painavimmat plooturahat painoivat jopa lähemmäs 20 kiloa, mutta yksi iso kuparirahalevy saattoi vastata satoja pieniä kolikoita, ja yhtenä perusteluna plootujen käytölle oli näennäinen helppous, että ei tarvinnut kuljettaa suurta määrää kolikoita. Raskaiden plooturahojen kuljettaminen varsinkin huonokuntoisia teitä pitkin ei kuitenkaan tainnut olla juuri sen kätevämpää (Lähde: Wikipedia)

Plootujen kaverina lasin takana on myös hopeinen kuninkaankannu, jonka Kärkkäälän kylässä sijaitsevan Korholan tilan (jonka mailta plooturahatkin löydettiin) isäntänä vuosien 1811–1823 aikaan ollut Eero Sipinpoika Korhonen sai lahjaksi kuningas Kustaa IV Aadolfilta kuninkaan valtiopäivämiehille järjestämillä päivällisillä Norrköpingin valtiopäivillä vuonna 1800. Korhonen toimi tuolloin Rautalammin tuomiokunnan edustajana (Lähde: Wanha Tuomas – Wanhan Rautalammin Korhoset, 9. vsk, 2001).

Hallan tupa

Keskeisellä paikalla, Hankasalmen museokylän päärakennuksena, seisoo hieno Hallan tupa. Rakennus on itse asiassa kahden eri-ikäisen tuvan ja niitä yhdistävän porstuan kokonaisuus. Hallan tupaan on esteetön sisäänkäynti Kirkkorannantien puolelta, jossa on pyörätuoliluiska. Pääsin itse sisään sisäpihan puolelta, jonka avokuistia vasten nojasivat vanhat metsäsukset. Lunta oli käyntipäivänäni runsaasti, joten sukset olisivat olleet luonnollinen kulkupeli, mutta ne taisivat olla siinä vain koristeena. Samana päivänä näytti olevan Hankasalmen koululaisilla liikuntaa, ja muutama koululainen sujahtikin pihan poikki omilla suksillaan.

Hallan tuvassa näkyvät 1800-luvun talonpoikaistaloille tyypilliset kuusiruutuiset ikkunat.

Kun astuin ovesta tuvan porstuaan, oli melkeinpä noloa viedä kengissä sisälle lunta, vaikka mukamas kopistelin ne huolellisesti ulkona. Ajatuksissa kun nimittäin oli, miten suuren työn kotiseutuyhdistyksen talkooporukka teki Hallan tuvan lattian kanssa, puhumattakaan koko rakennuksen suuresta peruskorjauksesta, joka aloitettiin jo vuonna 2018 ja saatettiin päätökseen vasta viime vuoden puolella. Eihän se lattia minun kenkieni lumesta miksikään olisi mennyt, mutta tämmöisiäpä tuli ajateltua.

Hallan tuvan porstuassa. Hallan tupa on itse asiassa kaksi eri tupaa yhdessä, joista vanhempi, kuvassa taakse jäävä osa on rakennettu 1600-luvulla ja suoraan edessä oleva vähintään 1700-luvun puolella, ellei aikaisemminkin. Erillistupien väliin tuli läpikuljettava katos 1700-luvulla, ja kokonaisuuteen tehtiin suuri remontti vuonna 1851, jolloin mm. muutettiin tuvatuloslämpiäviksi. Remontin yhteydessä tupien väli tehtiin umpinaiseksi.

Hallan tuvan tarina alkaa jo 1600-luvun puolelta Pieksämäen Venemäestä. Silloin Vieru-nimisestä kantatilasta lohkaistiin 800 hehtaarin tila Kauppisen suvun tyttärelle – jonka etunimeä ei ole toistaiseksi lähdetiedoista selvinnyt – sekä hänen puolisolleen Eerikki Hämäläiselle. Uuden tilan nimeksi tuli Halla, ja sen sijaintipaikaksi Hankasalmen Armisveden Hallanlahden ranta, linnuntietä reilun 7 kilometrin päähän Vierusta. Hallan tilan ensimmäinen savutupa valmistui jo 1600-luvulla ja toinen rakennettiin vuonna 1750 Pieksämäen puolelta siirretyistä hirsistä.

Hallassa saattoi asua enimmillään jopa 30 henkeä saman savutuvan puolella, joten yhteiselo oli kirjaimellisestikin tiivistä. Siksi toinen tupa tuli tarpeeseen, ja tilanahtautta saatiin jonkin verran lievitettyä. Hallan taloon tehtiin suuri remontti 1850-luvulla, jolloin rakennus mm. muuttui savutuvasta uloslämpiäväksi, sai erillistupien väliin katetun porstuan eli eteisen ja kaksi pientä kamaria. Toisen tuvan uunin paikkaa vaihdettiin ja ikkunoita parannettiin.

Hallanlahden lounaisnurkalta löytyvät edelleen Vanha-Halla- ja Uusi-Halla-nimiset tilat. Niillä mailla Hallan iso päärakennus sijaitsi vuoteen 1967 asti, jolloin se ostettiin Hankasalmen kotiseutuyhdistykselle Martti Kauppiselta, purettiin ja koottiin museokylän pihaan. (Lähde: Hankasalmen kotiseutuyhdistys).

Niin sanotun isotuvan puoli on tunnelmallinen yleisilmeeseen hyvin sointuvien liinojen, räsymattojen, vanhanaikaisen näköisten valaisinten ja himmelien ansiosta. Vasemmalla näkyvässä uunissa paistetaan edelleen mm. rieskaa. Uunin takana rappuset johtavat uuninpankolle, johon talonväki usein kömpi nokosille. Uuninpankoillahan saattoi elellä myöskin tuvan haltija, eli tonttu., joka ei talonväelle yleensä itseänsä näyttänyt kuin korkeintaan vahingossa.

Vaikka Hankasalmen kotiseutuyhdistyksen matkan varrelle on mahtunut monta vaativaa siirto- ja kunnostusurakkaa, ehkä vaativin on tähän saakka ollut Hallan talon mittava peruskorjaus, joka toteutettiin vuosien 2018–2020 aikana EU:n Leader-tuella ja talkoovoimin. Peruskorjauksen yhteydessä mm. lattiat purettiin ja uusittiin kauttaaltaan, kunnostettiin perustus ja tehtiin salaojat, vaihdettiin huonokuntoiset hirret, muurattiin ns. pientuvan puoleinen uuni alusta asti uudestaan, asennettiin lämmitysjärjestelmä, rakennettiin laitoskeittiötasoinen keittiö vanhojen porstuakamareiden tilalle, jolloin taloon tuli myös Inva-WC.

Jotta työ olisi tullut tehtyä perinteitä kunnioittaen, apuna oli lukuisia perinnerakentamisen asiantuntijoita. Ulla Kolehmainen kertoo, että esimerkiksi hirsien puhdistukseen oli alun perin tarjolla hieman – sanotaanko kyseenalainen menetelmä painepesurilla – josta onneksi luovuttiin hirsien perinteisen käsittelyn asiantuntijan neuvosta ja kaikki sisäpuolen hirret imuroitiin ensin ja pyyhittiin sen jälkeen käsipelissä luonnonmukaisesti mäntysuopaliuoksella kostutetuilla liinoilla. Myös hirsien välissä olleet lasivillat poistettiin ja korvattiin perinteisellä pellavariveellä.

Hallan tuvan lattia oli myös yksi isotöisimmistä osista suuressa peruskorjauksessa. Lähes 300-neliöiseen rakennukseen kun kuluu lattialautaa ihan ”useampi metri”, eikä hyvälaatuinen materiaali ole halpaa. Apuun tulikin Versowood, jolla on toimipiste myös Hankasalmella. Lahjoituksena saadut lattialaudat käsiteltiin asennuksen jälkeen perinteisellä suopakuurausmenetelmällä, josta Ulla Kolehmainen kertoo, että ”ensin kosteutetaan lattian pinta, sitten mopataan suopakuurausliuoksella ja lopuksi mopataan puhtaalla vedellä. Nesteiden kanssa ei lotrata vaan ollaan nihkeitä.”

Hallan tuvan lattia näyttää erittäin hyvältä ja myös tuntuu hyvältä jalan alla. Joissakin vastaavan ikäisissä taloissa nimittäin saattaa lattia nitkua ja notkua niin, että vastakkaisella seinällä oleva astiakaappi heiluu ja helisee. Vaan ei Hallan tuvassa; talossa kelpaa jopa vaikka tanssahdella, sillä Hallan tuvassa voidaan järjestää erilaisia juhlia, pitää kokouksia ja kotiseutupäiviä. Hallan tupa on niin tunnettu ja suosittu, että siellä on haluttu järjestää aivan eri paikkakunnankin kotiseutujuhlia. Kuuntele tästä YLE Areenasta juttu Hallan tuvan peruskorjauksesta.

Sen verran asiaan perehtymättömänä vilkaisin eri suopakuurausta käsitteleviä lähteitä, että juuri tuon veden määrässä näyttiin monessa pesuohjeessa olevan varsin runsaskätisiä. Ennen vanhaanhan puulattioille saatettiin jopa heittää sangolla vettä niitä pestäessä. Sellaisella konstilla monet etenkin lattioiden kantavat rakenteet saatettiin pistää kerrassaan pilalle, ellei lattian alusta päässyt kuivumaan missään vaiheessa kunnolla.

Lattiapintojen lisäksi Hallan tuvassa tehtiin myös perinpohjainen alapohjan kunnostus, jossa mm. poistettiin lattian alta 120 tonnia täyttömaata, joka oli sitonut kosteutta ja vaikuttanut osaltaan talon huonoon sisäilmaan. Sisäilmaongelmasta päästiin hyvin eroon, kun alle vaihdettiin kuivat ja oikeanlaistet materiaalit, eli nyt myös alapohja ja perustukset ovat asianmukaiset.

Kyllähän tuvassa on kotoisaa tulen räiskyessä ison uunin pesässä. Lattian alta peruskorjauksen yhteydessä löytyneistä ”särkykivistä” saatiin sopivat aluskivet uunille lohkomalla niitä lisää.

Istuimme Ullan ja Peltokorven Pekan kanssa kahvipöytään Hallan tuvan ns. pientupaan, jonka lämmin sydän on upea ja isokokoinen uuni. Uuni on muurattu alusta asti peruskorjauksen yhteydessä, eli sitä ei Hallan tuvasta sen entisellä paikalla olisi löytynytkään. Ulla kertoo, että pientuvan entinen uuni vain näytti uunilta, mutta oli käytännössä uuniksi naamioitu teräsbetonimöhkäle, jolla ei siis ollut kuin virka sisustuselementtinä. Jos vanha uuni olisi ollut käyttöuuni, sisäilmakin olisi vaihtunut paremmin. Peruskorjauksessa muurari Petteri Stubb oli mies paikallaan. Hän osasi perinnemuurauksen taidon. Pientuvan uunin aluskivet löytyivät talon alta. Arkkitehti Hilja Moilanen suunnitteli peruskorjauksen.

Koska Hallan tupa ei ole sinänsä museo, vaan kotiseutu- ja juhlatalo, rakennukseen on luonnollisesti peruskorjauksen yhteydessä asennettu nykyaikainen sähköjärjestelmä ja AV-tekniikka. Pelkillä uuneilla taloa ei lämmitetä, vaan myös sähköpatterit ja ilmalämpöpumput ovat käytössä. Kaiuttimet, ilmalämpöpumpun sisäyksiköt ja sähköpatterit ovat niin taidokkaasti ”naamioitu” sointumaan tummasävyisiin seiniin ja kokonaisuuteen, että niitä ei välttämättä ensi katsomalta edes huomaa. Ja näinhän se pitää ollakin, ettei rikota vanhan maalaistalon tunnelmaa epäsopivilla värivalinnoilla.

Hallan tuvan yksityiskohdissa näkyy käsityön leima, kuten varta vasten tupaa varten kudotuissa verhoissa, joiden mallin Ulla kertoo olevan vanhasta hankasalmelaisesta Harjun talosta. Verhot kutoi Katriina Oksanen Elämän värit -osuuskunnasta. Katso tästä video verhojen kutomisesta.
Kauniiden mattojen, liinojen ja verhojen lisäksi pientuvan puolelta löytyy myös Hankasalmen Elämänpuuryijy. Elämänpuuryijyt ovat pääasiassa keskisuomalaista perinnettä (ks. mm. Keski-Suomen ryijyt, 1982. Sihvo, Pirkko: Rakas ryijy : suomalaisten ryijyt, 2009.). Ryijyhän on alun perin ollut viikinkien venepeitto, josta se on myöhemmin muuttunut seinävaatteeksi. Viikingit tykkäsivät pelata noppaa, ja noppia löytyy myös Hallan tuvan seinällä olevasta ryijystä, kertoo Ulla Kolehmainen.

Vuoden kotiseutuyhdistys 2020 ja kylän toiminnan keskus

Suomen Kotiseutuliitto valitsi viime vuonna Hankasalmen kotiseutuyhdistyksen vuoden kotiseutuyhdistykseksi Se on hieno ja ansaittu kunnianosoitus yhdistykselle, joka toimii aktiivisesti ympäri vuoden talkooperiaatteella, järjestäen mm. tapahtumia, teemapäiviä ja erilaisia musiikkitilaisuuksia. Kotiseutuyhdistys ja museokylä on upea esimerkki yhteisöllisyyden voimasta ja siitä, että se houkuttelee innokkaita kansanperinteestä ja kotiseututoiminnasta kiinnostuneita vapaaehtoisia mukaan toimintaan kuntarajojen ulkopuoleltakin.

Museokylä on kesäaikaan auki yleisölle (ks. tarkemmat tiedot hankasalmenkotiseutuyhdistys.fi ja Museokylän Facebook) ja muina aikoina tilauksesta. Voimassa olevat hinnat ja aukioloajat löytyvät em. sivuilta. Esimerkiksi vuonna 2020 pääsymaksu aikuisilta oli vain 5 euroa per henkilö, mikä ei ole hinta eikä mikään pääsystä vierailemaan näin hienossa kotiseutumuseossa. Alle 18-vuotiaat ilmaiseksi.

Kotiseutuyhdistyksen harras toive onkin, että mahdollisimman moni löytäisi tämän vertaansa vailla olevan kotiseutuaarteen ja tulisi tutustumaan paikkaan. Käyntimäärät parina viime vuonna ovat olleet 3 000–4 000 kävijän luokkaa vuodessa, mutta lisää mahtuu. Suosittelen ehdottomasti!

Kesää odotellessa. Uudet ja vanhat vierailijat tervetuloa! Kotiseutuyhdistyksen toimintaan on myös mahdollista osallistua liittymällä jäseneksi ja/tai tekemällä lahjoituksen – tai mikä parasta – käärimällä hihat ja tulemalla talkoisiin! (Kuva: Hankasalmen kotiseutuyhdistys / Jaakko Manninen)

Museokylä ei nuku talviunta, vaan siellä tapahtuu läpi vuoden. Museokylän tapahtumia ja tapahtumakalenteria voi seurata em. linkkien kautta tai Hankasalmen kunnan tapahtumakalenteriin kurkistamalla.

Tammikuinen talvipäivä Hankasalmen museokylässä kului oikein mukavasti, ja käyntikokemus oli hieno, vaikka sesongin ulkopuolella oltiinkin. Kesäaikana tuonne on mentävä ehdottomasti uudestaan vaikka pyöräillen. Museoon voi tutustua myös virtuaalisesti osoitteessa emuseo.fi/hankasalmi. Mobiiliopastus onkin parhaimmillaan juuri mobiililaitteessa. Kun nyt lopettelen tämän jutun kirjoittamista, on pääsiäiseen aikaa vielä noin puolitoista viikkoa. Keski-Suomessa on lunta vielä runsaasti, ja ulkoilusäät ovat mitä mainioimmat. Mutta kyllä se kesä sieltä tulee!

https://www.facebook.com/HankasalmenMuseokyla

https://www.instagram.com/hallantupa/?hl=fi

2 replies
    • Jonna Saari
      Jonna Saari says:

      Kiitos Milla kommentista ja tarkkasilmäisyydestä – tämä asia on nyt korjattu tekstiin! Mukavaa kevään jatkoa 🙂 Terveisin Jonna/Retkipaikka

      Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *