Buolžžat – Kaldoaivin erämaan highway

Olin edeltävänä iltana saapunut Vuoknoliin vesisateiden saattelemana ja odotin innoissani Kaldoaivin erämaan yksinvaellukseni ensimmäistä nähtävyyttä, huhujen mukaan todella kauniin Buolžžat-harjumuodostelman kohtaamista. Olin kaksin koirani kanssa liikenteessä, viileä elokuu yllätti lämmöllään, vaellukseni ajalle oli luvattu ehkäpä kesän viimeiset helteet.

Kohde kartalla

Kohteeseen ei mene merkittyjä polkuja tai yhtenäistä polkua, vaatii suunnistus- ja erätaidot

Päästäksemme harjumuodostelmalle meidän täytyi suunnistaa etelämmäs kohti avotunturia. Ensin täytyi ylittää Goahtejávrin ja Goalmmátjávrin välinen joki. Maasto oli sitä perinteistä vaivaiskoivikkojen valtaamaa suota, mutkittelin koira edelläni joko kalastajien tai porojen tekemiä polkuja pitkin joen rantaan, jossa kuulemani mukaan näkyisi mönkijän ylityspaikka. Ei löytynyt etsinnöistä huolimatta.

Arvioin joen matalimman kohdan katseellani ja lähdimme ylittämään sitä. Kenkiä ei tarvinnut riisua, kokeilin ensimmäistä kertaa vaeltaa kumisaappaissa kostean kesän kastelemassa maastossa ja onnekseni pääsimme vastarannalle hieman kiertelemällä kastelematta saappaita. Koiran selässä kiikkunut reppukaan ei ottanut vedestä osumaa kuin hieman.

Jännitti lähteä vaeltamaan poluttomassa maastossa kohti Bajit Háltejávria. Näimme useita poroja, tihrustin niitä kaukaisuudessa varmistaakseni ettei kyseessä vain olisi karhu. Karhu? Pelkään niitä, olisi suorastaan lottovoitto törmätä yhteenkään vaeltaessa.

Löysin karttaan merkkaamattoman mönkijäuran, jota lähdin seurailemaan kohti voimalinjaa. Matkallamme näimme joutsenpoikueen ja söin lounasta termarista. Alun jännitys alkoi kaikota seikkailufiiliksen vallatessa mielen. Oli upeaa kulkea kilometri toisensa perään omilla reiteillään, porojen polkuja hyödyntäen.

Bajit Háltejávri on minulle talvelta tuttu. Olin merkinnyt karttaani kohdan mistä kiertäisin järven, mutta jostain syystä hylkäsin alkuperäisen suunnitelman ja lähdin kulkemaan kohti järven rantaa, toiveenani löytää sieltä kalastajien polku, joita suurten järvien rannoilla yleensä menee. Tajusin virheeni pian ja kahlatessani suossa astuin petolliseen mutaan upoten molempia saappaanvarsia myöten syvälle liejuun. Painavan rinkan takia kaaduin takapuolelleni ja sain vetää itseni ylös mudasta.

Vaatteet märkinä kömmin ylös varvikkoon mahdollisimman kauas suosta. Että otti päähän! Pidin pidemmän koiranrapsuttelutauon hengähtääkseni. Samalla olin näkevinäni vastarannalla teltan ja ihmisiä.

Yllätyin suuresti, kun telttaa eikä ihmisiäkään näkynyt päästessäni järven toiselle puolelle. Aivan varmasti olin nähnyt liikettä!

Matka jatkui kohti etelää. Maasto muuttui pienten lampien ja syvänteiden sekoitukseksi, nousimme rinnettä pitkin suurten kiviröykkiöiden ohitse takaisin avotunturiin. Olin kulkenut kompassin ja kartan avulla. Kun tarkistin sijaintini gps:stä, yllätyin kuinka tarkkaan olin onnistunut suunnistamaan. Oli lohduttavaa saada varmistus omille suunnistustaidoille.

Edettyämme hieman horisontista erottui kaksi suurta kukkulaa. Mitä lähemmäs kuljimme, sitä paremmin pitkä harjumuodostelma alkoi erottua maastosta. Ilo läikähti sisälläni, me teimme sen! Enää oli ylitettävänä suuri suoalue.

Hieman uupuneenakin päivän patikasta tarvoimme varvikosta suolle ja takaisin kohti kukkuloita. Mielessäni pyöri pitkä tauko kukkuloiden juurella. Kun viimein saavutimme ne, en ollut uskoa todeksi saavuttaneeni Buolžžatin harjut pitkän päivän päätteeksi. En malttanut jäädä kukkuloille pitämään taukoa, vaan kävelimme ensimmäisen harjunpätkän päälle maisemia ihailemaan ja syömään.

Pähkinöitä ja suklaata syödessä seikkailufiilis nosti jälleen päätään. Oli jaksettava eteenpäin, jotta seuraavasta päivästä ei tulisi liian pitkä. Uuden energian voimin lähdimme kulkemaan eläinten polkuja pitkin syvemmälle Buolžžatia.

Hiekkaharjuinen Buolžžat on selvästi eläinten ja ihmisten kulkuväylä. Sen päällä ja molemmin puolin harjua kulkee lukuisia paljon kuljettuja polkuja. Sitä ympäröivät suot ja järvet houkuttelevat luokseen kulkijoita, enkä ihmettele ollenkaan miksi vaeltajatkin ovat löytäneet kohteen. Harjulla on useampi upea telttapaikka veden läheisyydessä.

Päivän kilometrit lähentelivät kahtakymmentä kulkiessamme vuoroin harjun päällä ja sen vierellä. Innostus auttoi jaksamaan, tahdoin tietää mitä harjun päässä on. Harju katkeilee ja välillä täytyi miettiä kumpaa puolta olisi fiksumpi kulkea. Kävimme mutkan kauempanakin, mutta päädyin jäämään yöksi hiekkapohjaisen järven rantaan. Harjun seinämä toi turvaa ja telttapaikaltani näin kauas seuraavan päivän suuntaan.

Kun viimein sain laskea rinkan maahan, olin onnellinen. Maasta löytämäni suuri kotkan sulka kertoi omaa tarinaansa erämaan karuudesta, joka kuitenkin helli tarjoten upean illan auringonlaskun värjäämän harjun vieressä ja pienen saippuattoman spa-hetken järvessä. Oli helpotus saada pestä päivän kilometreistä väsyneet jalkapohjat viileällä vedellä.

Väsyneenä olin valinnut telttapaikaksi ensimmäisen tasaisen kohdan tuulen suojasta. Paikka osottautui hyväksi, lämmitin lounaalta yli jääneet pastat iltapalaksi ja vetäydyin koiran kanssa aikaisin telttaan lueskelemaan. Uni tuli kuitenkin nopeasti.

Aamulla istuskelin rannalla ja katselin haukan lentoa harjulla. Porot käyskentelivät hieman kauempana, ja ainoa ääni joka lähti, oli peräisin aamupuuroni keittymisestä.

Buolžžat-harju tarjosi upean vaelluskokemuksen, jonka jälkeen oli voimaannuttavaa lähteä kohti uutta, minulle tuntematonta aluetta. Heitin heipat harjuille vielä kun ne pystyi erottamaan matkallani kohti Adolfin kammia. Oli kuitenkin lohduttavaa nähdä ne uudelleen parin päivän kulkemisen jälkeen, kilometrien päästä Njuohgárggun maastouralta. Siellä ne ovat ja odottavat seuraavia kulkijoitaan.

Vaelluksen kaikki postaukset Erämaan vaeltajatar -blogissani.