Ihana retkipaikka! Hiidenkirnut luovat seikkailun tuntua vanhan metsän sylissä Askolan Kirnukallioilla

Kaupallisessa yhteistyössä Visit Koillis-Uusimaa

Mutkittelevan maalaistien varressa pysäköintialue odotti tyhjänä, ja opasteet ilmaisivat, että täällä on jotain näkemisen arvoista. Saimmekin kohta kokea Askolan Kirnukallioilla jotain todella hienoa: sen lisäksi, että hiidenkirnuja oli runsaasti ja ne olivat kaikki erilaisia, alue itsessään on tavattoman kaunis. Vanha, naavapartainen metsä kelopuineen, jyrkäneineen ja näköaloineen on valtavan viehättävä. Se on kuin pieni oma maailmansa, suojaisa kokonaisuus, jonka poluilla mieli lepää. Helsingistä tänne ajaa tunnissa.

Kohde kartalla
Reitti suoraan kirnujen luo 500 m, Maisemapolku 300 m, Metsäpolku n. 800 m
Tulipaikka: kyllä
Esteetön: ei
Saapuminen autolla: Hiidenkirnujentie 721, Askola
Saapuminen julkisilla: Bussit Askolasta ja Pukkilasta, lähin pysäkki Kalperinpelto P, josta matkaa Kirnukalliolle 400 m. Ks. Reittiopas.
Huomioitavaa: Valitse jalkaan tukevat retkikengät. Koirat on pidettävä hihnassa.

Olin kuvitellut tulevani katsomaan hiidenkirnuja, mutta paikan päällä yllätyin – täällähän oli kokonainen luontoreitistö meitä vastassa! 500 metriä pitkä polku johtaa kyllä parkkipaikalta kallion laen yli suoraan kirnujen luo, mutta se ei ole koko totuus. Alueella on nimittäin myös sellaiset reitit kuin Metsäpolku ja Maisemapolku. Me olimme lisäksi yhdistäneet retkipäiväämme myös Lassen polun Myrskylässä, vain 20 minuutin siirtymän päässä.

Kirnukallion reitit

Maisemapolku kiertää kallion laella vanhassa metsässä kivien ja kelojen maailmassa, puuston lomasta näkyy paikoin kauaskin.
Metsäpolku kulkee kallion juurella, ikään kuin sen helmaa pitkin, ja koukkaa kiertoreittiä kirnualueen juurelle.
Karttaa, joka näyttäisi nämä reitit, ei maastossa ole, joten kävijältä vaaditaan hieman tarkkaavaisuutta. Pientä, suurpiirteistä karttaa voi tutkia hiidenkirnut.fi-sivuilta.
- Maastossa on itse kirnualueen kartta, mutta se kattaa vain pienen osan koko kokonaisuudesta, eikä toimi alueen karttana laajemmin.

Matkaan siis!

*Alun polku on näin leveä. Metsäpolku erkanee tästä pääväylästä myöhemmin portaikon juurella oikealle sinisin nauhoin ja maalimerkein osoitettuna reittinä, ilman erillistä opasviittaa.*

Mikä hiisi on?

Hiisi-sanan merkitys suomen kielessä ei ole yksioikoinen, ja merkitys on saattanut vaihdella hieman senkin mukaan, missä päin Suomea sana on lausuttu. Moni meistä on ehkä ainakin lapsena kuullut tarinoita, joissa hiisi on jonkinlainen olento, kuten jättiläinen tai peikontapainen, ehkä vähän pelottavakin otus, kenties jonkinlainen metsän haltia. Näin ollen ei ainakaan omasta mielestäni ole tuntunut lainkaan oudolta kuulla kertomuksia myös hiidenkirnuista, pyöreistä rei’istä kallioissa – paikoista, joissa hiisi on siis ilmeisesti kirnunnut voita, tai mitä ikinä hiidet sitten kirnuavatkaan.

*Alueen vartijana toimiva Hiidenkivi on harvahampainen ja ystävällinen. Minulle siitä tuli mieleen etenkin Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalassa nähty versio Antero Vipusesta.*

Kirnukallioille johtavan polun vieressä Hiidenkivi antaa eräänlaiset kivikasvot tällaiselle olennon muodossa olevalle hiidelle. Ystävällisen, tai ehkä hieman hämmentyneen näköinen kivenmurkula on saanut hampaikseen rivin kiviä, silmät niin ikään on asetettu sille kivistä. Tällaisia ympäröivästä maastosta selkeästi erottuvia siirtolohkareita on ollut tavallista kutsua hiidenkiviksi. Erään hiidenkiven päälle myös seitsemän veljestä pakenivat härkiä.

Hiisistä kerrotaan valtavasti tarinoita, ja nimi esiintyy yleisesti suomalaisissa paikannimissä. Esimerkiksi Hiidenportin kansallispuisto Kainuussa on erämaa, jonka rauhaan hiisi vetäytyi karjansa eli suurpetojen kanssa kristinuskon saapuessa kylille – yritettyään ensin kylläkin heittää kirkkoa kivellä. Tarinoita, joissa jättiläinen – kenties siis hiisi? – on paiskonut kirkkoja kivillä, tunnetaan niin ikään useita. Näitä hiidenkiviä, joihin moinen tarina liittyy, on eri paikkakunnilla yhä tänä päivänä nähtävissä.

On paljon muitakin tarinoita, joissa hiisiolento pakenee kristinuskoa tai koittaa panna sille vastaan. Joissakin, kuten tarinassa Rovaniemeltä, kerrotaan, että hiisi olisi kaivanut hiidenkirnun omaksi piilopaikakseen. Tämä tieto saa katsomaan Kirnukallioiden kirnuja uusin silmin – hiisiä on tainnut olla kovin erikokoisia. Askolassa suurin kirnu on vieläpä nimeltään Jättiläisen kuhnepytty, eli jättiläisen kylpyamme!

*Hiidenkiveltä on vielä jonkin verran kävelymatkaa itse kirnujen luo. Matkan voi taittaa joko Metsäpolkua pitkin tai kalppimalla mäen ylitse suoraan kirnualueen portille.*

Mutta on hiisi tarkoittanut muutakin kuin olentoa. Alun perin sana on itämerensuomalaisessa perinteisessä uskonnossa merkinnyt pyhää paikkaa, kuten uhripaikkaa, kalmistoa tai pyhää lehtoa – sen merkitys ainakin nykyihmisen korviini kalskahtaa olleen hyvin kaunis ja salaperäinenkin, ei mitenkään pelottava, vaan ennemmin turvallinen ja pyhä. Hiiden luo on voitu kerääntyä esimerkiksi antamaan lahjoja luonnon jumalille, toiveena saada vastineeksi suojaa ja onnea elämän eri osa-alueisiin.

Katsellessani Hiidenkiven raollaan ammottavaa suuta, joka on täynnä käpyjä, mietin, että ehkäpä ne ovat olleet nykypäivän kulkijoiden lahjoja hiidelle. Kenties siis eräänlainen muinainen tapa elää meissä kätkettynä yhä, vähän samaan tapaan kuin Saamenmaalla tuodaan seidoille lahjoja tänäkin päivänä. Kristinusko ei onnistunut kaikkea alkuperäistä kitkemään.

Kirnukallion Metsäpolku

Me astelimme Metsäpolulle hiukan sattumalta. Olimme juuri kulkeneet ohi Hiidenkiven, ja saapuessamme puisen portaikon juurelle, huomasimme, että sinisin maalimerkein ja nauhoin merkitty reitti lähtikin oikealle metsän kätköihin, kallioseinän alahelmaa seuraten. Uteliaisuuttamme seurasimme merkkejä, ja päädyimme ihailemaan hienoa, lohkareista kallioseinämää pitkältä matkalta. Olin vähän epävarma, että täälläkö hiidenkirnuja pitäisi jo olla, mutta ei – ne ovat keskitetysti mäen toisella laidalla.

*Me lähdimme kohti kirnualuetta Metsäpolun kautta, eli tulosuunnasta katsottuna oikealta koukaten. Matkan varrella kuljetaan hienon kalliojyrkänteen helmoilla.*

Katsellessani ympärilleni, en voinut välttyä ajattelemasta kuinka kaunis paikka on. Luonto levittäytyi kaikessa rikkaudessaan, ja ympärillä vallitsi ajattomuuden, eräänlaisen pyhyydenkin lempeä tunne. Puut ja kivinen jyrkänne soivat viilentävän varjonsa metsän juurelle. Kohde oli monin paikoin paljon luonnontilaisempi ja kauniimpi kuin olin odottanut, sekä paljon laajempi, kuin pelkästään hiidenkirnujen alue. Mitähän entisajan ihmiset, muinaiset suomalaiset ovat täällä tehneet, ajatelleet ja kokeneet?

Kristinuskon levittäjät halusivat kitkeä luonnonjumalien palvonnan Suomesta. Siinä rytäkässä hiisi-sana sai ikävän kaiun, kun alkuperäisen uskonnon pyhät asiat haluttiin leimata paholaisen keksinnöiksi. Hiisi, joka siihen asti oli merkinnyt eräänlaista linkkiä ihmisten ja luonnon jumalien välillä, kaunista ja arvokasta asiaa, alkoikin merkitä pahaa asiaa tai paikkaa. Ehkä sen jälkeen syntyivät myös pahantahtoiset sanonnat painu hiiteen tai hiisi vieköön?

*Metsäpolun metsä harvenee kielojen täyttämäksi koivikoksi ja saapuu Porvoonjoen rantaan.*

Reitillä kulkiessamme mietin, kuinka paljon luonnonläheisestä muinaisuskonnostamme pyyhkiytyi pois, kun kristinuskoa levitettiin. Olisiko suhteemme luontoon nykyään arvostavampi, sallivampi, kohtuullisempi ja rauhaisampi, jos historia olisi mennyt toisin? Olisimmeko paremmin sovussa luonnon kanssa, jos emme ajattelisi olevamme sen yläpuolella?

Jokiranta ja tulipaikka

Metsäpolulta putkahdimme ensin valoisaan, kielojen täyttämään koivikkoon ja sitten täysin toisenlaiseen miljööseen, jokirantaan keskelle kauneinta maalaismaisemaa peltoineen ja liitereineen.

Melojien rantautumispaikalta oli ihana näkymä Porvoonjoelle ja mietin, onkohan vastapuolen Neidonkalliolla myös hiidenkirnuja. Tuumin, että huuhkaja ainakin voisi pesiä siellä, tai jokin muu petolintu.

*Porvoonjoen rannassa on melojille rantautumispaikka. Taustalla kohoaa kaunis Neidonkallio.*

Varsinaissuomalaisista jokilaaksoista ponnistaneena ihmettelin jokea, joka oli rinteetön – se kulki samalla korkeudella rantojen kanssa. Hyvin kaunis ja omiin silmiini erikoinen näkymä!

*Samoilla kohdin rantautumispaikan kanssa on myös tulipaikka, jota reitillä kulkijat voivat käyttää silloin, kun maastopalovaroitus ei ole voimassa.*

Vieressä oli myös avotulipaikka. Tässä voi tulistella hienossa maisemassa silloin, kun maastopalovaroitus ei ole voimassa. Paikkaa hoitaa Askola-Seura ry ja puita näytti nytkin olevan, mutta jos haluat olla täysin varma, tuo omat puut.

Jos sähkölinjan poistaisi maisemasta, edes mielikuvituksen voimalla, voisi leikkiä olevansa muinaissuomalainen, muinaissuomalaisessa maisemassa. Joki sekä kallion ja metsän suoja tottavie loivat paikalle mielestäni suojaisaa, turvaisaa ja muinaista tuntua.

Tulipaikan viereltä lähtee polku nousemaan ylös rinnettä ja itse hiidekirnualuetta, jossa ensimmäisenä vastassa on istuskelutasanne ja kartta.

Askolan Kirnukalliot

Nyt olimme hiidenkirnujen luona! Retki oli jo tähänkin saakka ollut niin antoisa ja kaunis, että kirnut tuntuivat nyt melkeinpä kirsikalta kakun päällä. Muutaman porrasaskelman jälkeen olimme nousseet tasanteelle, jossa oli penkkejä sekä kartta, joka osoitti hiidenkirnujen paikat edessä näkyvässä rinteessä. Kaikki kirnut jäisivät siis tämän penkin ja ylhäällä odottavan portin väliseen maastoon.

*Alhaalta, Metsäpolun ja jokirannan kautta saavuttaessa, on kirnualueella ensimmäisenä vastassa tilava istuskelupaikka ja alueen kartta.*

Kulkua kirnulta toiselle on ohjattu ja helpotettu portain ja kaitein. Itse kirnut ovat suhteellisen lähekkäin toisiaan alueen kokoon katsottuna. Kirnuja ei siis ole Metsä- eikä Maisemapolun varrella.

Tutkimme karttaa ja selvää oli, että alueen suurin kirnu, Jättiläisen kuhnepytty, ammotti suoraan edessämme. Ja kyllä se olikin valtava, jopa ääni kaikui! Syvyyttä pytyllä on yli 10 metriä. Huomasimme maassa olevat letkut ja tuumimme, että niillä varmasti tyhjätään kirnuja vedestä aika ajoin.

Kuhnepytyn sisäpinnalla on edelleen nähtävillä naarmuja, jotka siellä vesivoimalla vimmatusti pyörinyt kivi on saanut aikaan.

*Jättiläisen kuhnepytty on kirnuista suurin.*

Portaita ja kaiteita seuraten kirnulta toiselle liikkuminen oli suhteellisen helppoa. Reitti teki pieniä pistoja ja silmukoita samaan aikaan kun hivuttauduimme askel askeleelta ylemmäs rinnettä. Siirryimme kirnulta toiselle ja tutkimme niiden kokoja ja muotoja. Osa oli matalampia, toiset syvempiä – osa pitkulaisia, toiset aivan pyöreitä.

*Kalliorinteessä on paljon erikokoisia ja -muotoisia kirnuja.*

Kaikissa kirnuissa oli jonkin verran vettä, mutta minusta se teki niistä vielä kiehtovampia. Erityisesti pidin kirnusta, jossa oli vielä itse kirnuajakin paikalla – ei hiisi, vaan kivi, joka yhdessä veden voiman kanssa oli kirnun kallioon pyöritellyt. Mietin, minkälaisen vesivoiman täällä on täytynyt myllätä ja kuinka kauan, että Kirnukalliot ovat saaneet nämä kirnunsa? Ja miltä maisema on näyttänyt silloin, ja kuulostanut!

Yritin kuvitella mielessäni ääntä joka lähtee, kun vesi pyörittää kiveä kirnussa. Ja kun kirnuja oli vieläpä koko rinne täynnä, kyllä siinä on täytynyt koko kallion soida.

*Kirnun luojista kaksi, vesi ja kivi, ovat tässä paikalla. Kolmas puuttuu – liikevoima.*

Nautin kiireettömyydestä ja seikkailun tunteesta tässä rinteessä. Kirnujen tiivis sijainti sai tuntemaan, että koko ajan oli jotain uutta löydettävää, uusi kirnu, erilainen kuin edellinen ja erilainen kuin seuraava. Myöhäisen iltapäivän valo siivilöityi rinteeseen upeasti vanhan puuston lävitse.

*Alkukesäisen iltapäivän vastavalo siivilöityi metsän läpi kirnujen luo upeasti.*

Rakenteet olivat tukevat ja niiltä käsin näki erinomaisen hyvin lähes kaikki rinteen kirnut.

*Jokirannasta ylös kallion laelle noustessa tulee melko lyhyellä matkalla ohittaneeksi kaikki kirnut. Kannattaa katsoa karttaa ja tehdä siihen merkityt pistot ja kierrokset, jotta näkee kaikki.*

Ylös päästyämme tajusimme saapuneemme kirnualueen pääportille ikään kuin takakautta. Metsäpolku ja kirnut oli nyt koettu, mutta vielä olisi nähtävää edessäkin.

Portin lisäksi täällä oli muistutus alueen pikku pääsymaksusta (4 €/perhe tai 2 €/aikuinen ja 1 €/lapsi), jonka avulla paikkaa hoidetaan. Maksun sai maksettua joko MobilePaylla tai pudottamalla kolikot keräyspataan.

Portilta oli suora ohjeistus myös Maisemapolulle. Tottakai kulkisimme vielä sen kautta sen sijaan, että pyyhkäisisimme suorinta reittiä autolle.

Maisemapolku

Maisemapolku tekee kierroksen kallion laella. Siinä missä Metsäpolku oli kulkenut kalliojyrkänteen juurella, nyt kulkisimme sen otsalla, ylhäällä. Tämä polkuosuus oli erityisen kivikkoinen ja epätasainen. Olimme molemmat todenneet jo Metsäpolun varrellakin, että tennarit eivät olleet otollinen valinta, vaan tukevat maastokengät olisivat olleet parhaat.

Jälleen seurasimme sinisiä merkkejä. Kallio- ja kivipohjaisen metsän puusto oli iäkkään hurmaavaa. Oli kaikenikäistä ja -kokoista puuta, monia eri puulajeja, osa terhakkaasti elossa, osa jo itse kuolleita, mutta kantoivat rungollaan ja oksillaan muunlaista metsän elämää.

*Ylös päästessä on kirnut nähty. Sen jälkeen kannattaa vetreäjalkaisten kulkea vielä Maisemapolun kautta sen sijaan, että suorii takaisin parkkipaikkalle.*

Jyrkänteen reunalla ei ole kaidetta, joten lasten ja lemmikkien kanssa kulkevien kannattaa olla hieman tarkkana. Puuston välistä pilkisti maisema joelle ja sitä ympäröiville pelloille sekä naapurimetsiin.

*Maisemapolulta on puustoisia näköaloja metsiin ja jokilaaksoon. Metsä itsessään on ihanan vanhaa ja kaunista, eloisaa ja monipuolista naavoineen ja kelopuineen.*

Hiidenkirnuilla voi vierailla kaikkina vuodenaikoina, mutta on hyvä huomioida, että talvikunnossapitoa ei ole. Runsas lumi ja jää tietenkin vaikuttavat reittien kuljettavuuteen.

Vinkki! Voit tutkia vaikkapa kotiasi lähinnä olevia hiisiä Taivaannaulan toteuttamalla sivustolla Hiidet.fi.

Lähteet koskien hiisi-sanan merkitystä: