Rokuan harju- ja dyynialue, Vaala, Utajärvi ja Muhos

Jos sattuu katselemaan aikansa kuluksi satelliittikuvia Suomesta ja kohdistaa huomionsa Oulujärven länsipuoliseen maastoon, hieman Oulujoen eteläpuolelle, saattaa alkaa ihmetellä maaston merkillisiä muotoja ja värejä: “Iso harjuhan siinä taitaa olla, ja kylläpä se erottuukin harmahtavan värityksensä avulla hyvin vihreästä ympäristöstään. Se taitaakin olla hyvin hiekkaista ja jäkälän peittämää maata. Mutta miten on syntynyt tuo melkein pyöreä, kapeiden kehien ympäröimä ja lampien täplittämä alue sen länsipäässä, ja mitä ovat nuo peräkkäiset valkoiset kaaret sen keskellä ja itäosassa? Koko muoto näyttää siltä kuin giganttinen sammakontoukka uiskentelisi kohti länttä ja jättäisi jälkeensä peräaaltoja. Ja entäs tuo kalanruotoa muistuttava kuvio sen luoteispuolella? Tässä taitaakin olla vähän erikoisempi paikka kyseessä.”

Ehkä jotenkin tähän tapaan kulki joskus aikojen alussa ajatus, kun aloin itse kiinnittää ensimmäisiä kertoja huomiota Rokuan alueeseen. Kyseessä on tosiaan hyvin suuri harju: noin 20 kilometriä pitkä, 3–5 kilometriä leveä ja parhaimmillaan 60–70 metriä korkea. Harjun pinta on lisäksi poikkeuksellisen epätasainen ja täynnä erikokoisia kuoppia, kumpuja, selänteitä ja valleja. Tiettävästi Rokuan nimikin johtuu juuri maaston kuoppaisuudesta, ikään kuin jokin rokko olisi käsitellyt sen kasvoja.

Rokua on monessa mielessä varsin ainutlaatuinen harju, ja sitä on myös tutkittu paljon. Sen maakerrosten paksuus lähentelee sataa metriä, sen pinnalla ovat Suomen suurimmat dyynit ja sieltä löytyy Suomen syvin suppa. Rokuan ympäristöstä löytyy merkkejä kivikautisesta asutuksesta, sen alueella on runsaasti tervahautoja, ja harjun lounaisliepeellä kulkee 1600–1800-luvuilla  käytetty Oulun ja Kajaanin välinen valtaväylä Keisarintie. Rokualla on lisäksi kansallispuisto, runsaasti retkeilyreittejä ja matkailu – ja virkistyspalveluja, ja se on nyttemmin myös kansainväliseen Geopark-verkostoon liitetyn Rokua Geoparkin keskeisin osa.

Rokuan harju syntyi jääkauden lopulla, kun sulavan jäätikön reuna oli perääntynyt nykyisen muodostuman kohdalle noin 10 600 vuotta sitten. Jäätikön reunassa oli sulamisvesivirran suulla suuri railo tai jäätikkölahti, johon purkautui sulamisvesien mukana valtava määrä hiekkaa. Hiekka ja sen sisään jääneet jäälohkareet kerrostuivat jäätikkölahteen ja sen edustalla olleeseen muinaiseen Itämereen kymmenien metrien paksuiseksi ja useiden kilometrien pituiseksi vedenalaiseksi suistokerrostumaksi. Vedenpinta oli tuolloin lähes 215 metrin korkeudella eli noin 15–20 metriä Rokuan nykyisen laen, Pookivaaran, yläpuolella.

Kun jäätikkö oli sulanut Rokuan alueelta, alkoi maa nopeasti kohota. Pookivaaran huippu muodosti jo muutaman sadan vuoden kuluttua pienen yksinäisen saaren, josta oli matkaa idässä kohoavalle mantereelle noin 30 kilometriä. Laajan ulapan rantavoimat kuluttivat ja tasoittelivat vedestä paljastuvaa hiekkaista luotoa ja myrskyt kuljettivat ainesta lännestä itään. Vedenpinnan laskiessa harjun ympärille syntyi vähitellen allekkaisten rantavallien kehiä.

Voimakkaat länsi- ja lounaistuulet kävivät puolestaan lakiosien kuivuneen hienorakeisen hiekan kimppuun ja kerrostivat sitä dyyneiksi. Tuulella oli lopulta niin paljon ainesta kuljetettavanaan, että harjun leveälle laelle syntyi joksikin aikaa meren aallokkoa muistuttava, aktiivisesti liikkuva dyynikenttä, jonka vertaista ei muualta Suomesta löydy. Samaan aikaan hiekkaan hautautuneet jäälohkareet sulivat pikku hiljaa, ja niiden kohdalle syntyi laajoja, kymmenien metrien syvyisiä suppakuoppia.

Dyynien hidas liike kohti itää jatkui noin tuhannen vuoden ajan, kunnes ilmasto muuttui kosteammaksi, kasvillisuus sitoi hiekan paikalleen ja dyynit jähmettyivät mikä mihinkin asentoon. Rantavalleja syntyi kuitenkin edelleen, kun maa jatkoi kohoamistaan ja rantaviiva siirtyi rinteitä alaspäin.

Rokua yhdistyi mantereeseen hieman yli 9500 vuotta sitten, jonka jälkeen merenranta siirtyi vähitellen harjualueen ulkopuolelle. Samalla maasto alkoi toden teolla metsittyä ja suppakuopat soistua. Rokuan luoteispuolella rantavalleja kerrostui kuitenkin vielä kauan harjun molemmille puolille, jolloin syntyi erikoinen kalanruotokuvio Ahmaksen ja Muhoksen välille. Vaikka Rokua jäi näin lopulta kuivan maan vangiksi, sen muodot kertovat yhä hyvin elävästi vauhdikkaasta mereisestä menneisyydestä.

Ajelin ensimmäisen kerran Rokuan maisemissa vuonna 2004, ja muistan tuolloin hämmästelleeni lähinnä runsasta valkoista jäkäläpeitettä, joka erotti seudun todella selvästi ympäristöstään. Myöhemmin olen pistäytynyt katsomassa erilaisia muodostumia eri puolilla harjua puolenkymmentä kertaa, ja tietojen, kokemusten ja näkemyksen lisääntyessä alue on alkanut näyttää koko ajan hienommalta.

Saavuitpa Rokualle joko pohjoisesta Ahmaksen suunnasta, idästä Nuojualta tai etelästä Neittävältä, vastaan tulevat aina ensimmäisenä matalat rantavallit, sitten maaston kohotessa suuremmat rantadyynivallit ja lopulta suuret ja korkeat dyynit, joiden koko on aivan omaa luokkaansa muiden harjujen vastaaviin muodostumiin verrattuna.

Rokuan luonnontilaisimmat maisemat löytyvät Rokuan kansallispuiston alueelta ja varsinkin sen vanhasta lounaisosasta. Puistoa on äskettäin laajennettu, ja se käsittää nyt alueita myös harjun keskiosista. Kuljin kesällä 2007 lenkin vanhan puiston alueella Isokiven rajamerkiltä Pitkäjärvelle, ja matkan varrella näkyi komeiden jäkäläkankaiden lisäksi myös tykkylumen katkomia nuoria mäntyjä ja luonnollisen kulumisen aiheuttamaa dyyniselänteiden eroosiota. Syksyllä 2008 kävin isomman porukan mukana myös puiston nykyisessä pohjoisosassa Loukkojärven-Siirasvaarojen maastossa, missä on tosi korkeita ja jyrkkärinteisiä dyynejä ja varsin edustavaa karukkokasvillisuutta.

Kesän 2007 aikana kävin lisäksi kansallispuiston itäpuolella Rokuan keskiosissa, missä maasto vaihtelee syvistä suppakuopista massiivisiin dyyneihin ja harjukumpuihin. Alue on talousmetsäkäytössä eikä siis maisemaltaan niin ehjä kuin voisi toivoa, mutta toisaalta hakkuuaukeilla muodot erottuivat hyvin, ja ympäristöönkin oli paikoin hyvä näkyvyys – jopa Oulujärvi näkyi erään nyppylän päältä. Totuuden nimissä pitää kuitenkin sanoa, että suurta osaa Rokuan muodoista on metsän takia melko hankala hahmottaa, eikä näköalapaikkoja juuri löydy. Tällä retkellä jäin muuten melkoisen ukkoskuuron alle ja kastuin kunnolla, sillä harjukankaalla ei oikein päässyt sateensuojaan. Mutta kangas imaisi sadeveden äkkiä sisäänsä, ja kesä kuivatti loput.

Keväällä 2011 oltiin jälleen retkellä Rokuan länsiosissa, ja pistäydyin taas kerran Syvyydenkaivolla, ”Suomen syvimmässä supassa”. Supalle löytyy kyllä 50 m syvyys, kun jaksaa tarpeeksi kauan lukea korkeuskäyriä, mutta reunat ovat paikoin paljon matalammatkin. Onkin aika vaikea sanoa tyhjentävästi, onko suppa Suomen syvin, mutta iso ja näyttävä kuoppa se joka tapauksessa on. Supan pohjalla olevalle suolle vievät pitkät portaat, ja pohjoisrinteessä näkyy voimakasta, ilmeisesti osin tallaamisesta alkunsa saanutta eroosiota.

Retki jatkui Rokuansydän-reittiä pitkin luoteeseen varsinaisen Rokuanvaaran kyljelle, josta avautuu yksi harvoista jokseenkin luonnollisista näköaloista harjun laelta ympäristöön.

Kaukana alhaalla häämöttävä sinertävä metsänreuna tuo helposti mieleen Rokuaa aikoinaan ympäröineen meren, ja kun katselee luoteessa avautuvaa lakeutta ja kuvittelee, miten sieltä on joskus noussut melkoinen puhuri ja tarttunut jalkojen alla olevaan hiekkaan, ei suurten dyynien syntyminen tunnu lainkaan ihmeelliseltä. Polku mutkitteli  muutaman suuren suppalammen rantoja pitkin, ja Vaulujärven länsipuolella nähtiin vanha metsäpaloalue, jonka pinnan alta löytyi ohut hiiltynyt kerros. Palon jälkeen alueelle ei ole jostain syystä enää kasvanut metsää.

Rokuan kenties omaleimaisin alue on sen itäpäässä oleva Pikku-Rokuan dyynialue, jota voi pitää koko Suomen suurimpana ja parhaiten kehittyneenä dyynikenttänä. Dyynit ovat oikeastaan kerrostuneet varsinaisen harjun ulkopuoliselle lievealueelle, ja ne ovat kentän itäkärjessä jo osittain moreenin päällä.

Dyynikenttä on noin 8 kilometriä pitkä ja 1–2 kilometriä leveä, ja sen keskiosissa on peräkkäin lähes 30 kaaren muotoista dyyniä. Dyynit ovat useiden satojen metrien pituisia ja 10–20 metriä korkeita. Dyynikentän etelä- ja pohjoisreunoilla on lisäksi jyrkät ja korkeat, pari kilometriä pitkät dyyniketjut.

Kesällä 2007 ajeltiin kollegan kanssa varovasti Pikku-Rokuan keskiosassa Hautajärvenvaaroilla ja käväistiin katsomassa muun muassa erästä jyrkkää dyyniä, jonka kyljellä oli melkoisia valumisjälkiä ja runsaasti punertavaa hiekkaa näkyvissä.

Pikku-Rokuan ja todennäköisesti Suomen korkein dyyni on kuitenkin lähellä päätietä oleva 25-metrinen selänne, jonka laelle nousee tie ja sähkölinja, ja jonka päällä on ilmeisesti purettuun puolustusvoimien radiomastoon liittyviä tiloja. Vaikka olen käynyt dyynillä jo neljä kertaa, sen korkeutta on aina ollut hieman vaikea hahmottaa. Parhaiten maaston luonteeseen pääsisi ehkä kiinni, kun ottaisi urakakseen kävellä dyynikentän halki päästä päähän. Olisipahan sekin temppu sitten tehty.

Rokuan kaikki piirteet eivät varmaankaan avaudu yhdellä tai kahdellakaan retkellä, sillä alue on laaja ja yksityiskohtia riittää. Itse en ole vieläkään nähnyt kuin pieniä valittuja paloja maastosta, mutta maaston muodot ovat kyllä tulleet ahkeran kartan tutkiskelun tuloksena muuten tutuiksi.

Jos Rokuan ympäristössä haluaa liikkua laajemmin ja perehtyä alueen geologiaan, on alueen opastuskeskuksesta saatavilla GTK:n tuore geologinen retkeilyopas, jonka laatimiseen olen itsekin sotkeutunut. Oppaan kartoissa on hyödynnetty erityisesti Maanmittauslaitoksen laserkeilausaineistoa, joka tuo lähes kaikki maastossa olevat pinnanmuodot erittäin tarkasti ja havainnollisesti näkyviin.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 7160878 E 474963

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi