Kun Sumiaisten Jylhänvuorella piru asusteli
Se on tuo pirulainen ollut vikkelä kaveri. Pirun asuinpaikkoja kun löytyy sieltä täältä Suomesta, ja moni niistä on jopa varsin hyvin tunnettu jo vanhan kansan tarinoissa. Tarinoista lähtöisin lienee myös Äänekosken Sumiaisissa, Jylhänvuori-nimisen nyppylän kuppeessa oleva Pirunpesä.
Jylhänvuori oli käyntikohteena mielessäni jo muistaakseni viime vuoden puolella, mutta syystä tai kolmannesta en päässyt kyseisessä paikassa käymään ennen kuin vasta äskettäin. Katselin paikasta taustatietoa taas kerran nettiin luottaen, ja siellä Jylhänvuoresta oli varsin niukasti muuta kuin tanakkaa faktatietoa. Sen perusteella kuitenkin päättelin, että koska selostuksen mukaan kyse oli ”maisemallisesti hyvin arvokkaasta kallioniemestä Keiteleen Kertonselän rannalla”, niin vähintään mahtavia maisemia olisi odotettavissa, vaikka varsinaiseen belsebuubiin ei tulisikaan törmättyä.
Pirullisuutta paikasta saattoi löytää heti metsänreunaan päästyämme ainakin hirvikärpästen paljoudesta. Pörähtely ja napsahtelu alkoi kuulua jo hyvissä ajoin ja pitkälti ennen varsinaista Jylhänvuorta, sillä olin suuressa viisaudessani päättänyt itseni ja retkikaverini Tapsan puolesta, että jätämme auton metsätien varrelle noin puolentoista kilometrin päähän vuoresta. Jos olisimme olleet laiskoja, niin olisimme päässeet autolla käytännössä vuoren juurelle asti, mutta sellainen meininkihän on epäerähenkistä.
No, jos metsässä olisikin ollut valmista baanaa (jos ei hirvien tallaamia tai vanhoja metsäkoneen jälkiä lasketa), olisi vajaa kilometrikin ollut helppo nakki ja sämpylä sen ympärillä. Mutta jälkeenpäin analysoituna ei välttämättä kovinkaan nappi valinta, eikä lopulta yhtään sen lyhyempi, kuin jos olisimme kävelleet parkista tietä myöten. Tästä huolimatta pääsimme risukon läpikin kävellen aivan Jylhänvuoren juurelle, ja yllätyksekseni vastaan tuli uusi puunkuljetusta varten tehty tie, jota ei ollut gps-vekottimessa eikä vielä peruskartassakaan merkittynä.
Vuoren juurelle, sen länsipuolelle, päästyämme huomasin, että puista löytyi sinisiä maalimerkkejä, ja maastosta jopa ihan kuljetun näköinen polku. Ulkoilijoille on siis tehty palvelus ja merkitty reitti, jota sitäkään ei löydy perusmaastokartasta, ei ainakaan oman navigaattorini maastokartasta saati esimerkiksi Lipas-järjestelmästä, mutta maastoon se on tallennettu. Tosin vaikutti, että ainakin joissakin paikoissa siniset merkit veivät ihan eri suuntaan kuin itse polku, mutta se nyt ei hirveästi haitannut, koska molempia seuraamalla kyllä pääsee lähelle Pirunpesää ja mahtavien maisemien pariin.
Pääsimme hirvikärpässaattueen mukana älyttömän hienolle paikalle, jossa järvi oli ihan rannassa, sekä leveä ja melkein tasainen kalliokaistale, joka suorastaan vaati pitämään taukoa juuri kyseisessä paikassa. Kun kuuntelin ääniä laskeutuessamme hetki sitten mäen rinnettä, kuulosti aivan kuin rannassa olisi ollut jo lapsia leikkimässä, mutta selvisikin, että kauempana uiskenteli pieni parvi vesilintuja, joista lähti erehdyttävästi pienten lasten kirkasta kalkatusta muistuttava ääni. Arvelisin, että kyse oli selkälokeista, mutta voinhan erehtyäkin – kuten usein teen.
Syyskuun ensimmäisenä päivänä on joskus ollut sillä nuorisonkin kovasti suosimalla v-sanalla alkavanlainen sää, mutta tällä kerralla se tarkoitti ”valtavan hieno”. Oli siis aivan pakko purkaa repusta kahvivehkeet ja eväät ja alkaa virittää taas kerran risukeitintä käyttökuntoon. Siinä keitintä sytytellessäni Tapsa jatkoi hirvikärpästen noukkimista vaatteistaan, hiuksistaan, repustaan ja vaikka mistä, sillä jostakin kumman syystä noin 95 % kaikista reissulla kohtaamistamme lentävistä kiusankappaleista iski hänen kimppuunsa. Toki itsekin sain oman osani, mutta hyvin pienen sellaisen. Vain muutama syömäjälki jäi niskaan, mutta pärjäsin ilman mitään tököttejä tai verkkovirityksiä. Tosin se saattoi johtua siitäkin, että en sellaisia ollut mukaani edes ottanut.
Evästelyn jälkeen olikin sitten aika tutustua tarkemmin paikkaan ja siihen, löytyisikö se Pirunpesä. Kaiken järjen mukaanhan sen pitäisi olla kartan perusteella ihan hollilla, mutta lieneekö piru itse huijannut meitä tai sitten kyse oli itselläni ns. hyllysokeudesta, joka tarkoittaa, että kaupassa saan etsiä jotakin tavaraa vaikka kuinka pitkään, enkä näe sitä, vaikka se olisi aivan silmieni edessä. Pyörin nimittäin gps:n ohjaamana aivan varmasti pesän kohdalla, mutta seuraavan kuvauksen kaltaista läpeä en mielestäni onnistunut löytämään, vaikka monia muita reikiä kivien alla ja välissä kyllä oli. ”Kooltaan se on noin 2 m pitkä ja 1,70 metriä korkea. Luolan molemmin puolin on kiviä. Sinne on mentävä polvillaan, jotta mahtuu sisään”.
Jylhänvuoren juurella on nimittäin muhkea louhikko, jossa on jos minkälaista kiveä ja loukkoa niiden välissä. Yksi kivi näytti kuulemma joko Kekkoselta tai Sibeliukselta. Joku nokkamies se varmaan oli, kun oikeasta kulmasta katsoi. Pienikokoista luolaa lähinnä vastaava paikka kyllä löytyi, mutta en valitettavasti voi täsmällisesti sanoa, oliko kyse juuri siitä Pirunpesästä. Jos se on ollut sitten pikkupiru, koska monissa samannimisissä tai -kaltaisissa paikoissa Piru on ollut ihan kunnon ryökäleen kokoinen.
No, eipä auttanut jäädä murehtimaan, oliko Pirunpesä nyt meikäläisen taidoilla löytynyt vai ei, sillä hienon lohkareikon lisäksi Jylhänvuorella on muitakin mahtavia kallioita ja kiviä, joiden lähellä risteilevältä polulta – ja polun ulkopuolelta – avautuu upeita maisemia, katsoopa melkein minne tahansa. Jylhänvuoren maisemallinen arvo on selkeästi merkittävä.
Jylhänvuori on päästä päähän noin 700 metriä pitkä, ja vaikka sen korkein kohta Keiteleen pinnasta mitattuna onkin vain vajaan 60 metrin korkeudessa, vuorelta avautuvat maisemat saavat luulemaan kävijän olemaan paljon tosiasiallista korkeammalla vuorella. Mikä tekee Jylhänvuoresta vieläkin paremman maisemakohteen, on sen harvapuustoisuus, kun monesti vastaavanlaisissa paikoissa näkymän tiellä kasvaa 10–20 vuoden ikäistä männikköä niin tiheässä, että jos pienen vilkahduksen järvestä tai muusta maisemasta näkee, niin saa olla tyytyväinen.
Tutkittavaa Jylhänvuorella riittäisi, sillä luontoarvokartoituksen tietojen mukaan Jylhänniemessä olisi myös joukko karsikkopuita. Vaikka sää suosikin meitä aivan poikkeuksellisen hyvin aamusta alkaen, alkoi puolenpäivän jälkeen luoteesta päin kuulua kumeaa jyminää, ja tummia sadepilviä alkoi kerääntyä taivaalle valkoisten poutapilvien seuraksi. Kumu kuului kuitenkin vielä kaukaa, joten en turhaan kiirehtinyt vuorelta pois, mutta joka tapauksessa jonkinlaisiin poistumistoimenpiteisiin oli alettava ryhtyä – kunhan vielä kerran tutkailisimme lohkareikkoa.
Se on toisaalta jännä, kun tämmöisiin paikkoihin liitetään pirun nimi, kun luulisi, että näin kauniilla paikalla asuisi vaikka joku keijukainen tai haltija, eikä mikään hiilihankohäntäinen sarvipää. Tai minkälaiseksi piru onkaan entisinä aikoina milloinkin mielletty. Joka tapauksessa jonkinlaista silmää kauneudelle silläkin on, jos täällä on majaansa pitänyt. Mutta toisaalta, jos kotipaikka on parin kylmän kiven kolossa kesät talvet, siinä varmaan jonkin verran ärräpäitä pitää väliin päästellä, että kestää.
Tällä reissulla ei siis mikään harmittanut, paitsi ehkä se, että en täysin varma tosiaan pysty olemaan Pirunpesän paikasta ilman revanssia. Täytyy yrittää saada oppaaksi joku paikan paremmin tunteva tai sitten tulla iltahämärissä istuskelemaan kalliolle ja odottaa, minkä kiven alta se piru sitten esiin kömpii ja mitä haastelee…
….mutta ei tämä juttu vielä tähän lopu. Nimittäin jos en olisikaan päässyt enää tänä syksynä uudestaan käymään Jylhänvuorella, yllä oleva kuva olisi jäänyt jutun viimeiseksi ja pesä odottamaan löytämistään. Tai itse asiasssa se on jo monta kertaa löydetty aikaisemmin jonkun toisen toimesta, mutta puhunkin nyt vain omasta puolestani.
Revanssi Pirunpesästä otettiin melkein päivälleen kaksi viikkoa ensimmäisen jälkeen ja tarkennetuin paikkatiedoin. Monet sumialaiset tiesivät sanoa luolan oikean paikan ja sen, että sinne pääsisi ehkä paremmin veneellä kuin jalkaisin. Tavoitin venemieheksi paikkakuntalaisen Matti Markkasen, johon olin ”törmännyt” jo muutama vuosi aiemmin erään luontopolun kunnostustalkoissa. Kun olimme saaneet peräröpöttimellä varustetun soutuveneen auton perään kärryn päälle ja vieneet sen Peiponsalmen rantaan, lähdimme vesitse Jylhänvuorta kohti.
Lähes tai aivan tyyni vedenpinta rikkoutui vain veneen halkoessa sitä tai vesilintujen sukelluksista ja kalojen noustessa nappaamaan ohuelta kalvolta pienen hyönteisen. Matkaa vettä myöten veneenlaskupaikalta Jylhänvuorelle kertyi parisen kilometriä. Ensimmäisellä käyntikerralla olin aivan liian hätäinen lähtemään pois, johtuen pitkälti nousevasta ukonilmasta. En malttanut kävellä vuoren rinnettä pitkin tarpeeksi kauas, jotta olisin nähnyt seuraavanlaisen näkymän. Tai siis, jos aivan tarkkoja ollaan, tätä näkymää varten olisi pitänyt mennä uimasilleen, mutta ei nyt niuhoteta.
Vuoresta on jonkin käsittämättömän suuren voiman vaikutuksesta irronnut ja valunut alas isoja lohkareita, joista osa on mulahtanut näkymättömiin veden pinnan alle. Veden syvyys aivan viimeisen näkyvän lohkareen jälkeen on jo vähintään 3 metriä, ja 20 metrin päässä jo ainakin 10 metriä, joten voi vain olettaa sukeltamatta pinnan alle, että myös sinne on noita lohkareita aikoinaan molskahtanut.
Rantauduimme ja kiinnitimme veneemme, koska aivan varmasti nyt olimme oikeassa paikassa, koska jos tällaisesta kivikosta ei Pirunpesää löydy, niin ei löydy tältä vuorelta mistään, kyllä jämpti on niin. Onneksi kivet olivat kuivia, joten niille nouseminen ja niillä liikkuminen oli mahdollista. Märkien kivien päällä ei kannattaisi lähteä urheilemaan. Kävimme kurkistelemaan, mistä etsimämme luolan löytäisimme. Nopeasti se löytyikin, ja Matti sai kunnian laskeutua pesään ensimmäisenä.
Luolan aukko on rannasta katsoen näkymättömissä, mutta jo muutaman metrin päässä rannasta sen huomaa varmasti jalkojensa juuressa. Luolaan voi laskeutua ilman apuvälineitä, kunhan sen tekee hitaasti ja huolellisesti pitäen kiinni sieltä, mistä saa. Luolan suulla on kiilautuneena lohkare, jonka alta pitää luiskauttaa itsensä luolan pohjalle.
Ennakkotieto luolan koosta näytti sitten heittävän ihan reilusti, sillä luola ei ollut vain 2 metriä pitkä vaan 6 metriä olisi lähempänä totuutta. Seisomakorkeutta riittää aikuiselle ihmiselle tarpeeksi vain noin luolan keskivaiheilla, muualla täytyy joko kyyristellä tai kontata, mutta leveyttä piisaa reilusta metristä eteenpäin, ja eri kokoisia ja mittaisia syvennyksiä on sinne tänne, joista osasta avautuu kurkistusnäkymä järvelle.
Luolan pohja näyttää olevan sileää kalliota, joka on ymmärtääkseni ”alkuperäistä” rantakalliota, jonka päälle vuoresta irronneet lohkareet ovat asettautuneet mikä mitenkin päin, esimerkiksi yksi aivan kärjelleen. Luolan perällä on pienen aukon tukkeena arviolta matkatelevision kokoinen kivi, joka estää ainakin aikuisen ihmisen kulkemisen siitä reiästä. Kiviä ei kuitenkaan kannata käydä siirtelemään, sillä osa niistä voi ainakin toimia kiilana isommille lohkareille, joiden irtoaminen ei tee hyvää terveydelle.
Merkkasin luolan paikan gps-vehkeeseen uudestaan, jotta voisin verrata sen paikkaa Maanmittauslaitoksen karttaan ja laitteen omaan karttapohjaan merkittyyn Pirunpesään. Tiesin jo kuitenkin ennen vertailua, että kartoissa oleva merkki on ihan yhtä hyvin paikallaan kuin Pariisi on lähellä Pihtipudasta – eli noin 200 metriä pielessä. Lieneekö sitten tarkoituksella vai onko joku löytänyt vielä muunkin kolosen, jonka mukaan täppä on kartalle laitettu.
Tätä pirumpaa pesää ei vuorelta varmasti löydy. Olimme ilman muuta tyytyväisiä ennen kaikkea siihen, että pääsimme näkemään ja kokemaan tämän paikan, mutta sen lisäksi vielä jälleen kerran uskomattoman upeaan säähän jopa näin syyskuun puolessa välissä! Vaikka luolan pohjalla olikin jonkun nuotion jäännökset, emme itse käyneet virittelemään sinne mitään vaan kävimme keittelemään risukeittimellä kahvit rannassa olevalle laakealle kivelle, ja Matti heitti siksi aikaa pitkäkseen, kun vesi alkaisi kiehua.
Ehkäpä tässä oli tämän kesän hienoin kokemus ja paikka – ainakin toistaiseksi. Mutta vaikka en millään olisi tahtonut pois lähteä, niin kotiin oli meistä kummankin aika palata, sillä taitaahan se olla niin, että kotona se on se kaikkein paras paikka.
ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit
N 6954691 E 450245
Leave a Reply
Want to join the discussion?Feel free to contribute!