Kaamoksen väritön loisto

Hämärä roikkuu tunturin rinteellä, takertuu tykkylumen alta pilkottaviin neulasiin ja houkuttelee ilmassa timantteina leijuvia pakkaskiteitä huntuunsa. Kiiruhdan ylös rinnettä, jotta ehtisin nähdä alas avautuvan maiseman vielä, kun silmä voi sen erottaa. Hikoilen itseni märäksi upottavassa hangessa ja tiedän, kuinka puuttomalla huipulla tulen palelemaan tuulen löytäessä hihansuut ja takinhelman. En välitä. On vain tämä hetki ja minusta tuntuu, että juuri nyt en tahdo mitään niin paljon kuin nähdä kylän ylhäältä käsin talven ensimmäisenä kaamospäivänä. 

Saavuttuani paljakan reunaan lumipatja suksen alla alkaa muuttua upottavasta napakaksi. Yhtäkkiä matka taittuu pimeän tuloa nopeammin. Hiihdän vastatuuleen suupielet yhtä aikaa onnesta ja pakkastuulesta hymyyn jähmettyneinä. Huippu on lähempänä kuin miltä se näytti järveltä käsin. Niinhän se aina on, että tunturit näyttävät kaukaa katsottuna suuremmilta ja myrskyt ikkunan takaa rajummilta kuin ne oikeasti ovat. Senkin vuoksi on aina syytä tehdä kaikki johtopäätökset suuruudesta ja pienuudesta oikeiden asioiden äärellä. 

Ylhäällä kiristän hupun tiukasti kasvojen ympärille ja kiitän hämärää viivyttelystä. Tasainen pilvien peitto on syleillyt taivasta jo monta päivää, ja kaikkialla on vain harmaan ja valkoisen utuisia sävyjä. Ihailen ympärillä avautuvaa maisemaa, jossa huomiostani kilpailevat tykkylumiset puunkäkkyrät, horisonttiin hädin tuskin piirtyvät tunturijonon ääriviivat sekä yöpuulle valmistautuvan taivaan eleettömyys. Tässä loputtomassa värien vähäisyydessä asuu jokin kummallinen tyyneys ja rauha. Katselen vielä hetken, kuinka tuuli tanssittaa lunta pitkin hämärtyvää rinnettä. Nautin sydänjuuria myöten siitä pienuuden tunteesta, jonka voi saavuttaa vain seisomalla yksin tunturin laella.

Kipakka tuuli ja pimenevä ilta saattelevat minut kotimatkalle hieman aikaisemmin kuin haluaisin. Matka takaisin alas kylälle on joutuisa. Puurajan alapuolella elo tuntuu varsin lempeältä. Lumi on juuri sopivasti pehmeää niin, ettei vauhti pääse kiihtymään liiaksi. Sukseni löytävät melko vaivattomasti sopivat reitit puiden välistä. Etelärinne ja luminen metsä ovat suitsineet tuulen voimaa niin paljon, etten enää palele. Alhaalla olen yhtä aikaa täynnä onnea kaikesta juuri kokemastani ja täynnä kaipausta kaikesta juuri menettämästäni. Elämän tasapaino.