Retki kaukaisen Taatsijärven vastarannalle shamaanin rummun soidessa

Kaukana kaikesta, Kittilän syrjäisien metsien uumenissa, pienen, kuoppaisen ja aika pitkänkin tien päässä, metsän takana, lainehtii pahtareunojen ympäröimä Taatsijärvi. Se on kuuluisa seidastaan, itse asiassa niin kuuluisa, että vähäisistäkin kävijöistä suurin osa saapuu tänne perille vain seitaa katsomaan, ja lähtee sitten pois. Seidalta kuitenkin alkaa kutsuva polku, jota lähdimme ystäväni kanssa seuraamaan viime syksynä. Polku kapeni ja kapeni, katosi jossain kohtaa kokonaankin, mutta se mitä matkalla koimme, oli todella unohtumatonta.

Kohde kartalla

Aloitimme retkemme seidalta, jonne ei parkkipaikalta ole kuin parinsadan metrin matka. Jätimme seidalle pähkinöitä ja taisimme muutaman roskankin pois siivota. Seita kohosi komeana syyspäivän auringossa ja tunsimme, että edessä on mitä hienoin retki.

Seidalta saatoimme nähdä retkemme kohteen, vastarannan kalliot. Mielemme teki nähdä seita vastarannalta käsin, ja niinpä lähdimme matkaan. Ohitimme seidan vieressä olevan Taatsinkirkon, huiman kallion, jonka erottaa muusta kalliosta kapea rotko.

Polku johdatti meidät kohti pitkulaisen järven kärkeä, mutta pieneni pienenemistään ja muuttui hankalakulkuiseksi. Kartalta löytämäni Kurkkio kiinnosti, ja siellä toden totta solisi mitä kaunein jyrkkä koski, jonka vesi laski järveen.

Nousimme kosken vieressä olleelle kalliolle ja pidimme siellä evästauon. Samalla oli aika tarkentaa seuraavia suunnitelmia. Suuntaisimme tiheän metsän halki hiekkatielle, jonka sillalta pääsisimme veden toiselle puolelle helposti ja turvallisesti. Sillan jälkeen suuntaisimme taas maastoon kohti seidan vastapäätä kohoavia kallioita.

Sillalta huomasimme veteen pystytetyn kiven. Se oli luonnonkivi, aika näyttäväkin. Kukahan sen on pystyttänyt keskelle vettä ja miksi? Olisi vaikea uskoa, että kivi olisi siinä luonnostaan, mutta mistä sitä tietää.

Sillan jälkeen löysimme maastosta kivikon lisäksi kauniita pieniä lampareita, ja myös joen vesi oli ihanan kirkasta.

Maasto järven vastarannalla oli hyvin toisenlaista kuin seidan puolella. Jalkojemme alla oli paljon yhtenäistä kalliota ja kivikkoa, kasvillisuus oli karua jos sitä oli. Puita kasvoi suht harvakseltaan, ja metsä olikin hyvin avaraa. Vettä oli pieninä ja hieman isompinakin läntteinä kaikkialla.

Kävimme vielä katsomassa miltä koski näytti tältä rannalta nähtynä.

Pian aloimme saapua järven rantaan. Kuulimme ihmisääniä, ja ainakin minulla tällainen aiheuttaa välittömän maastoutumisreaktion. Seurailimme hieman tilannetta ja huomasimme seidalla liikettä. Koska ääni tuli vastarannalta, emme välittäneet siitä sen suuremmin, kunnes…

Silmämme erottivat Taatsinkirkolta ruskeaan asuun pukeutuneen hahmon, jolla näytti olevan noitarumpu kädessään. Ja toden totta, pian rotkojärven yli kiiri noitarummun jyhkeä kumina ja miehen joiku. Katsoimme toisiamme täysin epäuskoisina, miten tällaista voi tapahtua? Millä todennäköisyydellä osumme näin syrjäiseen ja hankalaan paikkaan juuri silloin, kuin jotain tällaista tapahtuu?

Istuimme alas kuuntelemaan. Joiku ja rummutus jatkuivat ehkä kymmenen, viisitoista minuuttia.

Shamaani kuvassa keskellä.

Hirveät kylmikset juoksivat iholla, kun istuimme siinä kuuntelemassa. Paikka oli niin mieletön ja hetki niin käsittämätön. Jopa mukana ollut pieni Muro-koira istui hiljaa ja katsoi shamaania.

Kun shamaani lopetti, rotkojärven valtasi syvä hiljaisuus. Tapahtuneesta riitti juttua pitkäksi aikaa, kun jatkoimme matkaamme. Spekuloimme, mistä kummasta oikein oli kyse. Pian huomasimme Taatsinkirkolla enemmäkin väkeä, ja vetäydyimme hieman rannasta poispäin. Lohkareiden ja lampareiden lomasta löysimme poronsarvet, jotka olivat jo sen verran maatuneet, että ne näyttivät löystyneen ja valuvan kivien päällä kuin Salvador Dalin kellot.

Päästyämme seitaa vastapäätä, aurinko tuli esiin. Ja voi pojat, se sai kaiken näyttämään entistä hienommalta. Vastarannalla ihmiset soittivat noitarumpua jo porukalla. Ehkä kyseessä oli jokin kurssi tai matkailijoille suunnattu noitarumpuelämys? Muistin nähneeni aiemmin kaupan ilmoitustaululla ilmoituksen shamaanikurssista, jonne sai mennä ilman aiempaa kokemusta.

Taatsin seita näytti komealta auringossa.

Samoin Taatsinkirkko.

Taatsijärvi on yksi niistä järvistä, joihin en menisi uimaan kirveelläkään. Vaikka paikka on komea, järvi tuntuu aivan liian… Jotenkin aivan liian. Voimakkaalta tai mystiseltä tai joltain. Sen syvyyksissä on varmasti jotain.

Hetken aikaa lepäiltyämme aloimme suunnitella paluuta autolle. Maleksimme takaisin hiekkatielle ja päätimme kävellä loppumatkan tietä pitkin sen sijaan, että poikkeaisimme enää seidalla. Tietä pitkin oli helppo ja huoleton kulkea, ja parkkipaikalle saapuessamme ei seidalla näkemästämme shamaanista ollut siellä enää jälkeäkään – aivan kuin hän ei olisi paikalla ollutkaan.

Ehkä kaikki olikin ollut unta?

Lue lisää:

Taatsin seita, seidoista mahtavin

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.